Loppu - Slut

On aika lopettaa tämä blogittaminen. Se tuottaa stressiä, eikä minulla ole enää kirjoitettavaa. Jos joskus voin vielä kirjoittaa niin, että se tuottaa hyviä asioita elämään, niin kirjoitan. Nyt annan kuitenkin olla.

Levollinen lepo lepuuttaa

Tulipas taas vaihteeksi aikamoinen itsestäänselvyys vastaan. Työtä tehdessä tarvitsee taukoja. Hiukan kun irrottaa naamaa näytöstä, niin homma sujuu taas hetken päästä paremmin. Tärkeää tässä on havaita, että tauko hyödyttää vain, jos silloin rentoutuu ja lepuuttaa sitä päätä. Jos esimerkiksi stressaa koko ajan siitä, että oikeastaan pitäisi tehdä töitä, niin se tauko ei edistä mitään. Pitää siis keskittyä siihen, että antaa itselleen luvan taukoon. Sepä onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aika syvässä on muutenkin juurtuneena kiinni se ajatus, että itsensä ja omien rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen on heikkoutta. Kun työpäivä on 7.5 h, niin se tarkoittaa sitä, että on oikeastaan huijausta pitää taukoa. Vähän kuin varastaisi työnantajalta. En edes tiedä, että mistä tuollainen ajatus on päässyt päähäni pesiytymään, kaikessa järjettömyydessään se on kyllä yllättävän tiukassa. Keväällä sain sen jo aika hyvin ajettua koloonsa, mutta taas on aika ottaa härkää kiveksistä ja laittaa se kyykkyyn. Lepo vaan!

Epäonnistuminen ei ole helppoa

Paljon on puhetta siitä, että pitäisi antaa itselleen lupa epäonnistua ja että virheiden kautta kehitytään. Asioita, joista olen ehdottomasti samaa mieltä. Vaan ei se niin helppoa ole. Asenteitaan on aika vaikea muuttaa. Jokin sopiva harjoitus pitäisi olla, että voi treenata sitä epäonnistumista. Tulee mielee juttu jonka joskus jossain kuulin. Neumann ei ilmeisesti oikein kokenut Dingon vaateratkaisuja ihan omakseen heti, vaan hän totutteli niihin vaatteisiin pikkuhiljaa tekemällä ne päällä kävelylenkkejä, jotka pikkuhiljaa pitenivät. Ajan myötä hän sitten tottui niihin. Samalla asenteella siis pitäisi edetä.

Yksi asia, mistä voisi lähteä liikkeelle on oma taipumus vähätellä sitä, mitä haluaisin. Jos ei saanutkan jotain, niin siihen pitää suhtautua vähän niinkuin kettu pihjalanmarjoihin. Happamia sano. Lähtee rehellisesti sanomaan, että tätä haluan, tätä halusin ja jos ei onnistunut, niin ottaa päähän. Ehkä se siitä lähtee.

Pois lomalta

Pidinpä blogaustauon. Koska ei napannut. Nappaamattomuuteen iso syy oli se, että tuli sellainen fiilis, että tämä on lähinnä kitinäblogi, jossa valitan ties mistä. Valittaminen on ihan hyvä asia silloin kun sellaiselle on tarvetta, mutta jatkuva kitinä ei edistä mitään. Se vaan peittää alleen sen, että oikeasti menee ihan hyvin, vaikka joku asia joskus onkin pielessä. Positiivista asennetta kannattaa ainakin yrittää ruokkia. Eli tavoitteena on muuttaa blogi taas yltiöpositiivisuuden ja eteenpäinmenemisen riemuvoitoksi.

Pari erillistä tyydyttävämpää elämää edistävää askelta olen jo ottamassakin. Toinen on se, että koitan neuvotella itselleni tuplapitkän loman. Olen jo vaikka kuinka kauan miettinyt, että olisi järkevämpää tehdä vähän vähemmän töitä, mutta olosuhteet eivät töissä oikein soveltuneet työmäärän vähentämiseen. Nyt ne muuttuivat ja tartuin tilaisuuteen välittömästi. On hassua kuinka dramaattiselta ja vaikealta tuntui ruveta hankkimaan lisää lomaa. Nyt kun pallo on pyörimässä, niin se tuntuu aika mitättömältä.

Se toinen asia on se, että ollaan taas suunnittelemassa rajoitettua läppärittömyttä eli surffaamisen merkittävää vähentämistä. Surffaamisen määrä on taas päässyt nousemaan ja tietyn pisteen saavutettuaan se on käänteisesti verrannollinen elämänlaatuun, joten aktiivinen vähennyspyrkimys on perusteltu.

Yksi merkittävä paranus elämään on tullut tämän syksyn aikana. Nukkuminen onnistuu huomattavasti paremmin. Liekö lisääntynyt liikunta vai meditointi vai mikä, mutta yleensä nukahdan nykyään nopeasti ja helposti, vaikka olisi vähän kovempikin meno ollut. Ehdottoman positiivinen asia, joten jatkan liikkumista, meditoimista, kirkasvalolampun käyttämistä ja kaikkia muitakin asiaan potentiaalisesti liittyviä juttuja varmuuden vuoksi.

Tyhmästä päästä kärsii erityisesti pää

Minulle on monta kertaa sanottu, että liikkua pitää että pää säilyy kasassa. Pyöräilyä tuossa keväällä harjoitinkin ahkerasti ja varmaan sillä oli osansa siinä, että pää myös oli jokseenkin kasassa. Syksyä varten tein hienon suunnitelman siitä, että rupean juoksentelemaan töihin. Eikä siinä mitään, ajatus on hyvä ja aion niin tehdäkin, mutta toteutustapa olikin sieltä tyhmimmästä päästä. Lopetin nimittäin sen pyöräilemisen. Ajatus oli, että jos juoksee kolme kertaa viikossa, niin ei kannata pyöräillä, kun ei palaudu. Ongelma vaan on se, että kynnys juosta on paljon korkeampi kuin kynnys polkea. Ja nyt kun on ollut sairastumisongelmia ja muita ongelmia, niin se juokseminen on jäänyt noin yhteen kertaan viikossa. Pyöräiltyä olisi varmasti tullut paljon useammin. Eikä siinä muuten mitään, mutta sitten hajoaa se pää.

Sorruin taas vaihteeksi siihen, mihin elintapojen muutoksessa niin usein sorrutaan eli tekemään liian isoja harppauksia. Oleellistahan pyöräilyssä on nimenomaan se, että se ei ole kovin rasittavaa. Siksi sitä voi tehdä niin usein ja niin paljon. Oleellista taas liikkumisessa pään ehjyyden vuoksi on nimenomaan usein ja paljon. Eli nyt täytyy lähteä uudestaan liikkeelle, tällä kertaa sillä suunnitelmalla, että juosta voi vain niin usein, että jaksaa ainakin neljä kertaa viikossa mennä joko juosten tai pyöräillen. Jos sitten vaikka pysyisi vähän enemmän elossa.

Kuolleen miehen kupletti

Laitoin juuri kirjahyllyyni muutamankymmentä levyä ja satakunta leffaa kuolleen miehen kokoelmasta. Alunperin ei edes oltu ottamassa niitä, mutta sitten mietittiin, että oikeastaan harva asia kertoo ihmisestä jotain niinkuin se musiikki ja ne elokuvat, joita hän omistaa. Tälläisessä tilanteessa, jossa kaikkein eniten kaipaa voida ymmärtää, on yllättävän katharttista vaan ottaa levy tai leffa kerrallaan käteensä ja laittaa se omaan hyllyyn. Osa niistä on tuttuja, osa tuntemattomia ja kaikki tunttuvat tuovan mukanaan pienen velvoitteen.

Rupesin sitten miettimään, että voisi olla hyvä tapa kuunnella porukalla kuolleen ihmisen levyt läpi. Vähän samaan tapaan kuin joskus pidettiin ruumiinvalvojaisia tai jotain. Nykyään kuollut häviää elävien keskeltä niin nopeasti että olen kuullut valitettavan, ettei ehdi ymmärtää koko juttua. Yhtäkkiä se vaan on poissa. Ehkä tätä voisi lievittää pitämällä musiikki-illan tai leffaillan, jossa kuunnellaan tai katsellaan kuolleen kokoelma tai vähintäänkin lempparit läpi.

Lamppuuni öljyä

Nukahtamisongelmat ovat viimeaikoina olleet onnellisesti poissa. Varmaan isoin vaikuttava tekijä ovat olleet lapsen korvatulehdukset, mutta uskon optimistisesti, että tehdyt iltavalaistusratkaisut edistävät myös asiaa. Ollaan nimittäin tehty niin, että sen jälkeen kun kakara menee nukkumaan, niin olohuonetta valaistaan pelkällä öljylampulla ja läppäristä laitetaan monitori himmeimmälle. Luin nimittäin jostain, että kannattaa olla lämmintä valoa illalla. Ja onhan tuo mukava tunnelmavalaistus. Omalta osalta nukahtamista varmaan edistää myös se, että olen lukenut enemmän kuin surffannut. Erityisesti, kun olen lukenut jo aikaisemmin lukemiani kirjoja ruotsiksi. Ei tulee liikaa yllätyksiä eikä muutakaan mieltä kiihdyttävää.

Taas sen voi todeta, että tarpeeksi täytyy menettää uniaan, että niitä arvostaisi tarpeeksi. Keväästä lähtien kerta toisensa jälkeen todennut, että pitäisi nukkua, mutta näin kauan kesti, että jotain alkoi tapahtua. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Nukkumattomuus vaan on aiheuttanut senkin, että liikkumista ja muuta sellaistakaan ei ole tullut tehtyä, joten jaloilleenkiipeämisen aika on taas.

Joosefkortti

Amerikka-kortti inspiroi minutkin pelaamaan korttia. Tuntuu olevan yleinen käsitys, että talouspoliittinen ääriliberaalius johtaa huonoihin asioihin, mutta kovin konkreettista esimerkkiä siitä mihin se johtaa ei usein näe. Ja kun päivänpolttavaan talousasiakeskusteluun saa ottaa konkreettisen esimerkin Raamatusta ja vielä sieltä VT:n puolelta, niin onhan peliin lähdettävä mukaan, vaikka ainakaan montaa ihmistä ei taida olla, jotka libertaariutta äärimmäisessä muodossa ajaa. Ei ainakaan niin äärimmäistä kuin Egyptissä vuonna Joosef.

1 Moos 47:13-26. Lupsakasti otsikoitu "Joosef ostaa egyptiläiset faraon orjiksi" kertoo siitä, mitä sitten tapahtuu, kun ihminen saa myydä ihmisoikeutensa (näin libertaaria ihmistä ei taida tähän maailmanaikaan olla, menneisyydessä kaikki paremmin?). Egypti tuon nälänhädän jälkeen on hieno esimerkki siitä, että vapaudellakin pitää olla rajansa. Kyseessähän on noiden kauppojen jälkeen edelleen täydellinen libertaarin paratiisi, koska kyllähän kai omistamallaan pitää libertaarien mielestä saada tehdä mitä tahtoo. Tietenkään se ihana vapaus ei koske enää kuin yhtä ihmistä koko maassa, mutta ihan vapaaehtoisestihan ne muut ovat itsensä myyneet, joten eihän tässä ongelmaa ole. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Mooseksen laissa tämä on estetty. Sen enempää itseään kuin peltojaan ei voi pysyvästi myydä. Vapaudestaan tosin voi pysyvästi luopua, mutta sen voi tehdä vasta vapautumisen yhteydessä.

Tämä ei nyt oikeastaan ollut mitään mullistavaa tai edes kovin mielenkiintoista, mutta piti nyt kirjoittaa, kun vastaus löytyi Raamatusta.

Järki ja sen käyttö

Hesarissa oli kovasti Facebookissa jaettu juttu järjen käytöstä ja kannustimista. Juttu on sinänsä oikein hyvä, mutta siinä jäi ärsyttämään oleellinen puute. Jos kerran yleisesti ollaan sitä mieltä, että järkeä olisi hyvä käyttää, niin miksi säännöillä on se mahdollisuus eliminoitu tai ainakin tehty riskialttiiksi? Ja miksi niitä järjettömiä sääntöjä ei rikota? Vastaushan on ilmeinen. Virheet.

Ikävästi on nimittäin niin, että se järjetön sääntöviidakko ei ole häiritsemässä työntekijöitä vaan suojelemassa. Kas kun jos järjen käyttö olisi sallittua, niin järjen käytössä tulisi virheitä, erehtyväinen kun ihmisjärki on. Ja katselkaapa ja seuratkaapa kuinka määrätön ja ääretön on se raivon ja syytösten määrä kun virkamies tekee VIRHEEN, vaikka oli selvät ja selkeät säännöt siitä miten pitäisi toimia. Päitä vaaditaan vadille ja myös saadaan. Joten meillä on sellainen systeemi millaiseksi me olemme sen tehneet. Se on myös sellainen onka me ansaitsemme. Järkeä siihen ei kuulu, koska sitä emme siihen kaikesta huolimatta halua. Jos haluaisimme, niin hyväksyisimme virheitä.

Testissä: meditaatio

Meditaatiosta saa aina välillä lueskella, että kuinka se tekee ihmiselle ihmeitä ja kummia ja yleensä positiiviseen suuntaan. Koska positiivinen kehitys kelpaisi minullekin ja meditaatio sinänsä ei vaadi muuta panostusta kuin kymmenen minuuttia päivässä, niin ajattelin, että testiin vaan. On tässä elämässä hullumpiakin asioita kokeiltu. Kuten kasvissyönti. Kirjoittaisin tähän jotain uusien asioiden kohtaamisesta avoimin mielin, jos se ei kuulostaisi tässä kontekstissa vielä normaaliakin kornimmalta.

Meditointi on siitä jännä asia, että googlettamalla löytyi hirveä määrä juttuja siitä, mitä se on ja kuinka se on hyödyllistä, mutta sai kliksutella vähän aikaa, että löytyi sellainen kuvaus, mistä pääsi jo toteuttamaan. Hukkasin kyllä sen sivun jo, mutta aika simppeleillä ohjeilla pääsee alkuun. Ota mukava asento. Rentoudu. Keskity hengitykseen "puoliksi", eli ei niin paljon, ettei mieleen tule mitään muuta. Havaitse, että mitä mieleen tulee, mutta älä lähde seuraamaan ajatusta vaan palaa hengitykseen. Hengityksen voi ilmeisesti korvata jollain muulla toistuvalla asialla, lähinnä kai tärkeää, ettei se vaadi liikaa keskittymistä eikä pinnistelyä, vaan sen voi tehdä rennosti.

Ensimmäisenä kokemuksena totean, että onhan se ainakin rentouttavaa ja rauhoittavaa.

Kielet kylvyssä

Kieltenopiskelu koulussa on yksi minun suurista suosikeistani, kun koululaitoksesta avaudutaan. Olen varmaan aiheesta useamman kerran jo kirjoitellutkin. Tänään taas mietiskelin aihetta ja tajusin, että puutteet ovat oikeastaan aika pieniä. Itseasiassa suomalainen kieltenopiskelu olisi hyvinkin järkevää, kunhan kakaroille muistettaisiin säännöllisin väliajoin muistuttaa, että koulussa ei opetella kieliä. Koulussa saadaan sen verran pohjia, että sillä voi helpohkosti ne kielet opetella, jos sattuu nappaamaan.

Olen nimittäin joutunut muuttamaan aika täydellisesti käsitykseni ruotsinopetuksen tehosta viimeisen parin kuukauden aikana. Olen lukenut varmaan jo kohta kolmattatuhatta sivua ruotsinkielistä kirjallisuutta sinä aikana ja aika helppoahan se on. Ja enimmäkseen siitä saa kiittää kouluruotsia. Kouluruotsi tekee siis sen, että kun on taistellut ne ensimmäiset muutaman sataa sivua läpi, niin lukunopeus on aikalailla sama kuin suomea tai englantia lukiessa. Päättelyä vaan vaaditaan paljon enemmän, koska sanavarasto on varsin huono. Yleensä kontekstista on kuitenkin sanojen merkitys siinä määrin selvä, ettei tarvitse ruveta mitään sanakirjoja kaivelemaan. Hurraa siis kouluruotsille!

Kun asiaa ajattelee näin päin, niin siitä tulee myös sikäli parempi mieli, että silloin koulu tuntuu enemmän siltä, mitä koulun minun mielestäni pitäisi olla. Paikka joka antaa mahdollisuuksia. Se on sitten ihan oppilaasta kiinni, että mitä saamillaan mahdollisuuksilla tekee. Ehkä kielten oppikirjoihin tai vaikka samalla hövelisti kaikkiin oppikirjoihin pitäisi kirjoittaa sloganiksi "Jos et tee tällä asialla vittuakaan, niin et tee tällä asialla paskaakaan". Luulen, että se jäisi myös kakaroille mieleen. Jos ei käytä oppimiaan asioita, niin ne ovat turhia.

Iltavirkkuja ja aamuvirkkuja

Törmäsin johonkin juttuun jossa iltavirkku isä kertoo, että iltavirkku perheensä on törmännyt asenneongelmiin, kun on kuulemma väärin, että perhe nukkuu puoleen päivään vain siksi, että se on heille luonnollista. Rupesin sitten miettimään, että mikä se oma luonnollinen nukkuma-aika on. Olen ajatellut olevani iltavirkku, mutta ainakin mitä ihmisiä kuuntelee, niin niin taitaa ajatella 95% ihmisistä. Joten tulin siihen tulokseen, että kannattaa pähkäillä tarkemminkin.

Pähkäily oli sikäli hyödyllistä, että siitä mitä tiedän omista nukkumisistani voi jo tehdä aika valistuneita johtopäätöksiä. Opiskeluaikoina minulla oli tapana tehdä niin, että jätän aina välillä yhden yön kokonaan väliin, koska vuorokausirytmi hiipi pikkuhiljaa myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Ongelmaksi sen teki se, että vain ääritilanteessa pystyin nukkumaan aamukymmenen yli. Ääritilanteeksi ei välttämättä riittänyt esimerkiksi se, että olin mennyt kuudelta nukkumaan. Eli siinä kohtaa kun nukkuma-aika alkoi vääntyä kohti viittä, oli taas aika jättää yö väliin ja mennä joskus kymmeneltä nukkumaan. Armeijassa herääminen kuudelta ei ollut minulle ongelma. Suurimmalle osalle muista se oli sitä. Äiti on usein kertonut, että kun olin pieni ei meillä tarvittu herätyskelloja, koska heräsin likimain minuutilleen seitsemältä. Aina. Muistan itseasiassa olleeni hoidossa perheessä, jossa samanikäinen tyttö nukkui vielä pitkään sen jälkeen kun minä tulin hoitoon. Muistan ihmetelleeni, että miten se nyt niin nukkuu.

Todistusaineiston perusteella ei oikeastaan voi tulla juuri muuhun lopputuloksen kuin siihen, että olen luontaisesti aamuvirkku ihminen, jolla vaan on paha taipumus olla menemättä nukkumaan silloin kun pitäisi. Ja sitten kun valvoo sen nukutusajan ohi, niin menee muutama tunti ennen kuin nukuttaa taas. Luultavasti se normaali nukkumaanmeno yhdeltätoista on minulle liian myöhään. Kymmenen olisi varmaan parempi. Joten tottakai kirjoitan tätä juttua kello puoli yksitoista.

Teoria ja käytäntö

Mies tulee baariin ja kehuu pystyvänsä juomaan kolme tuoppia nopeammin kuin baarimikko pystyy juomaan kolme paukkua. Baarimikkohan ei tähän usko, joten asiasta lyödään veto ja sovitaan, että toisen laseihin ei saa koskea. Juomat kaadetaan laseihin, mutta mies pyytää saada yhden ylimääräisen tuopin lämmittelyksi. Toki hän sen saakin ja juotuaan sen laittaa sen ylösalaisin yhden paukun päälle ja koska toisen laseihin ei saa koskea, niin voi kaikessa rauhassa juoda tuoppinsa tyhjäksi ja voittaa vetonsa.

Ylläoleva vitsi on jäänyt mieleeni, koska se on tietyllä tapaa äärimmäinen esimerkki teorian ja käytännön suunnattoman suuresta erosta. Kun sen lukee tuosta, niin se näyttää aika nokkelalta. Mutta jos käyttää edes sen verran aikaa tilanteen miettimiseen kuin kolmen tuopillisen juomiseen menisi, niin toteaa, että tuo veto täytyy lyödä joko varsin vahvassa humalassa olevan kanssa tai sitten vähän hämärämmän kansankynttilän kanssa, koska paukkumiehen ei tuota vetoa ole mitenkään vaikea voittaa. Laitan vaikka muutaman esimerkin loppuun, jos vaikka joku haluaa miettiä hetken. Konsteja löytyy varmasti enemmänkin, mutta en nyt jaksanut miettiä enempää. Ei se niin jännää ole. Vitsi on siis hyvä teoriassa. Käytännössä se ei toimi, koska se tekee hirveän määrän yksinkertaistavia oletuksia. Ja näin on aika usein, kun fiilistellään kavereiden kanssa maailmaaparantavia ratkaisuja ihan käytännöllisiin ongelmiin.

Raflaavasti tuossa mainitsin tuon vitsin olevan äärimmäinen esimerkki. Äärimmäisen siitä tekee se, että olen nähnyt sen esiteltävän jopa telkkarissa tapana, jolla huijarit voivat yrittää huijata rahaa baarissa. Se on varmaan yksi syy siihen, että siitä piti kirjoittaa. Epäinteraktiivinen media on siitä rasittavaa, että se vaan jatkaa itsetyytyväisenä jippojensa esittelyä, kun kukaan ei pääse väliin huomauttamaan, että keisarin puku on kyllä komea joo, mutta pallit voisi silti piilottaa. Mutta kannattaa oikeasti kysäistä itseltään, että miksi se sitten on mennyt niin monelle läpi, että ihan telkkariin asti pitää päästä.

Niin niitä ongelmanratkaisutapoja:
1)Paukkumies voi koskettaa omalla lasillaan vastustajaa. Sääntöjen mukaan vastustaja hävisi.
2)Paukkumies voi kääriä jotain käteensä ja nostaa lasin pois. Hän ei koskenut lasiin.
3)Paukkumies voi tilata vielä yhden paukun. Ei ole speksattu, että pitää juoda ne nimenomaiset paukut. Ja varsinkin jos kyseessä tosiaan on se vitsin baarimikko, niin aika vikkelästi tuon paukun saa.
4) Ja ilmeisin viimeiseksi: paukkumies voi pyytää jotakuta läsnäolevaa nostamaan lasin pois. Tarjota vaikka osaa voitosta palkkioksi. Väittäisin, että oikeassa baarissa noin 95% ihmisistä keksii vähintään viimeisen vaihtoehdon siinä ajassa kun toinen juo tuoppejaan.

Ja taas ja siis

Taitaa taas pikkuhiljaa alkaa nousu. Ihan aikakin, kauhean montaa sellaista päivää ei ole hyvä olla putkeen, että ainoa tavoite on päästä taas nukkumaan. Melkein viikko on jo aika pitkä aika sellaiseen. Mutta vahva usko on siihen, että jos nyt saa nukuttua yön, niin sitten on jo melkein ihminen taas. Loppujenlopuksi pahinta koko puuhassa on se, että vaikka tietää, että menee pikkuhiljaa huonommaksi, niin asialle ei oikein ole tehtävissä mitään. Muuta kuin pitää mielessä se, että kohta alkaa taas nousu ja sitten naatiskellaan. Ja sitten tulee taas lasku.

Toisaalta olen miettinyt sitä, että pitäähän se ainakin arjen vähän vähemmän tasaisen harmaana. Loppujenlopuksi tämä ainainen olotilanvaihtelu pitää jännitystä elämässä yllä aika tehokkaasti. Mieleen tulee vanha olikohan kiinalainen kirous: "Elä mielenkiintoisia aikoja" tai jotain siihen suuntaan. Pointti on, että helppo ei ole mielenkiintoista eikä mielenkiintoinen helppoa. Voisi elämä silti olla vähän vähemmän mielenkiintoista.

Älkää kuolko, tehkää jotain muuta

Uutisia siitä, että joidenkin läheisten ihmisten läheinen ihminen on tehnyt itsemurhan tuntuu aina välillä tipahtelevan. Se tuntuu niin turhalta, että se lähentelee henkilökohtaista loukkausta. Vaan helppohan se täältä onkin huudella. Silti ei vaan osaa olla miettimättä sitä umpikujaa, johon nuori ihminen voi kokea joutuneensa. Itsekin muistan sen tilanteen, kun istui yksin kotona ja näytti, että kaikki saumat oli menneet. Nyt sitä vaan ihmettelee, että kuinka voikin olla silloin niin sekaisin, ettei nähnyt sitä, että koko maailma oli avoinna. Onneksi siitä pääsi aikanaan yli.

Ehkä pitäisi pyrkiä iskostamaan ihmisiin sellaista kokeilemismentaliteettia, että jos tämä ei toimi, niin sitten koitetaan jotain muuta. Se voisi auttaa siihen, että jos ykkössuunnitelma ei toiminut, niin koko maailma ei romahda. Ehkä noin yleisestikin olisi hyvä jos ei ole liian tarkkaa ajatusta siitä miten aikoo elämänsä elää. Mielekkään elämän voi elää aika monella tavalla. Se oli itseasiassa yksi iso osa omaa selviämisprosessia erosta. Tajusin, että Jumalalla on antaa minulle hyvä ja mielekäs elämä. Kuului siihen vaimoa eli ei.

Jos vaimo jätti ja töistä tuli potkut, niin älä tapa itseäsi. Ota mieluumin yhteyttä minuun, niin ajetaan vaikka Mongol rally. Eiköhän vaimo päästä jos on kaverin hengestä kyse.

Piis män

Stressinhallinta on jäänyt elämässä turhan vähälle taas. Erityisesti se osa, missä pyritään toimimaan sen eteen etteivät jokapäiväiset kikkailut tuota stressiä. On paljon asioita, joita olen suunnitellut tekeväni päivän aikana. Ne on tarkoitettu tehtäväksi niin, että on ylimääräistä aikaa, jota voi hyödyntää niihin. Olen taas ajatutunut ajattelemaan, että ne ovat asioita joita on pakko tehdä. Se taas tuottaa stressiä. Esimerkiksi blogaaminen.

Olen keskittynyt siihen, että kirjoittelen vain jos on ilmennyt aikaa siihen. Se voinee huomata siitä, että kirjoitelmien määrä on laskenut. Vaikutus on ollut havaittava. Yksi asia vähemmän. Se on oleellisempaa kuin luulisi, koska kyse on päivittäisestä asiasta. Isokaan stressi ei haittaa, jos se on harvoin ja vähän aikaa. Jatkuva pieni stressi on se, mikä lopulta imee voimia. Iisisti ei ole niin helppoa ottaa kuin luulisi.

Elämänkapitalismia

Elämä on ollut aika nihkeää taas vähän aikaa. Tajusin, että olen taas ruvennut vaan olemaan ja tekemään sitä vähintä vaadittavaa. Elämä vaan on sikäli kapitalistista, että asiat ovat juuri niin arvokkaita, kuin niistä arvostaa ja jos kaiken tekee minimeillä, niin elämä on sitten aika perseestä. Tämä tuli mieleen, kun päädyttiin satunnaisten vaiheiden jälkeen tekemään vaihteeksi ihan kunnollista ruokaa. Tuntui, että koko elämä muuttui yhtäkkiä paljon paremmaksi, kun panostusta yhteen pieneen asiaan muutti.

Tästä palasi taas mieleen ne teemat, millä keväällä tuli paljon positiivisuutta elämään. Pienten parannusten teko ja niistä nauttiminen. Ruoka on tässä suhteessa erittäin kätevä lähtökohta, koska parempi ruoka tuottaa aika automaattisesti parempaa mieltä. Noin muutenkin parannuksia on tullut tehtyä, mutta niihin huomion kiinnittäminen ja niistä nauttiminen ei oikein ole toiminut. Eli siis lopulta asenteessa on puutteita. Nyt syksyllä elämää paransi paikallisliikenteen bussit, joiden vuoroväli harveni kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tästä seurasi se, että rupesin menemään töihin puoli tuntia aikaisemmin. Se taas on helpottanut aikatauluja kotona yllättävän paljon.

Kun väsyttää ja on paska olo, niin ei niistä pienistä parannuksista suurta iloa saa, mutta elämää ei kannatakaan elää paskimpien aikojen ehdoilla vaan yrittää säätää se niin, että paskimpinakin aikoina elää niin, että sitten kun menee taas paremmin on homma kasassa ja pääsee heti nauttimaan. Oikeanlainen rutiini on tärkeää.

Armeija, vapaaehtoisuus ja moraali

Armeijasta ja sen käymisestä on ollut keskustelua ja päädyin itsekin mietiskelemään sitä. Nykymuotoinen armeija tuntuu hiertävän. Enimmäkseen se, että se on pakkotyötä ja se, että puolet suomalaisista koulutetaan tappajiksi. Jälkimmäinen väite on muuten käsittääkseni yksiselitteisesti väärä. Armeijassa koulutetaan käyttämään asetta. Saatan olla väärässäkin, mutta en ole kuullut, että siellä annettaisiin sitä psykologista valmennusta, mitä tappajaksi kouluttaminen vaatii (tappaminen ei ole ihan helppoa, lukekaa vaikka jostain). Ainakaan tarpeeksi. Ja ihan hyvä niin, tuskin haluamme, että suurin osa miehistä tässä maassa olisi tappajia.

Ensimmäinen kysymyshän tietenkin on, että tarvitsemmeko me sellaista laitosta ylipäätään. Itse olen sitä mieltä, että tarvitsemme, mutta ymmärrän toisenkin näkökannan. Ajattelen, että puolustuskyky on tietynlainen velvoite, koska se hillitsee halua tehdä satunnaisia hyökkäyksiä. Pitää olla harmillisempi vallattava, kuin mitä valtaamisesta voi saada hyötyä, niin rauha säilyy. Voidaan väittää, että maailma täälläpäin on niin taloudellisesti yhteenliittynyt, ettei se hyökkääminen kannata kuitenkaan. Olen itseasiassa samaa mieltä, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että potentiaalinen hyökkääjäkin sen ymmärtää. En näe mitään järkeä demokraattisen valtion aloittamassa valloitussodassa ylipäätään. En silti uskalla luottaa siihen, ettei kukaan muukaan näe. Enkä demokraattisuuteenkaan. Se voi olla yllättävänkin "demokraattista".

Sittenhän päästäänkin asian pihviin ja siihen hämmentävään kohtaan. Jos tarvitaan armeija, niin minkälainen sen pitäisi olla. Ja tässä kohtaa tullaankin siihen, että vanha vitsi siitä, että jokaiseen ongelmaan on ratkaisu, joka on yksinkertainen, halpa ja helppo tuteuttaa ja väärä on uskomattoman ajankohtainen. Ja kuinka väärä voi väärä ollakaan, kun kyse on armeijasta.

Suomen armeija nykyään on muutamaa asiaa:
1) Iso. Koulutettuja on monta suhteessa maan kokoon.
2) Laajapohjainen. Kaikenlaisista yhteiskuntaluokista jne.
3) Tehoton. Ei se suomalainen sotilas mikään Rambo ole.
4) Vastentahtoinen. Moniko sinne inttiin haluaa? No ei moni.

Tarjotut vaihtoehdot näyttävät aina perustuvan vapaaehtoisuuteen ja ovat mainituissa asioissa aikalailla vastakohtia. Huomaamatta monelta jää, että me HALUAMME, että armeija on sitä mitä se on nyt, ei sitä mitä vapaaehtoisarmeija on.

Puolustusvoimat, kuten nimikin vihjaa, on tarkoitettu siihen, että ne suojaavat Suomea ulkopuoliselta hyökkäykseltä (joka ei välttämättä tule idästä, se voi myös koukata). Tähän tarkoitukseen kumpikin armeija sopii aikalailla yhtä hyvin. En usko, että kukaan laskee meidän voittavan sitä sotaa, jos sellainen oikeasti tänne tulee. Nykymallinen armeija on parempi sitten, kun se sota on hävitty. Miljoona jonkunlaisen sotilaskoulutuksen saanutta sissiä maassa joka on 70% metsää ei ole kauhean kiva kuva sellaiselle, joka aikoo miehittää jotain paikkaa. Eli pelotevaikutus on nykyarmeijalla parempi. Näin ainakin kuvittelen. En ole alan asiantuntija. Kuitenkaan en usko, että näillä armeijoilla on suuria suoriutumiseroja päätehtävässään. Ei niin merkittäviä, että sen pitäisi päätökseen vaikuttaa.

Mutta armeijalla voi tehdä muutakin kuin puolustaa maata. Sillä voi esimerkiksi hyökätä tai tehdä vallankaappauksia. Ja siinä kohtaa tullaankin siihen, että nykyinen armeija on paljonpaljon parempi kuin mikään, mikä perustuu vapaaehtoisuuteen.

1) Iso. On aika vaikea saada Suomen sotilaskelpoisesta väestöstä niin suurta osaa taakseen, että kannattaa ruveta sisällissotaan tai vallankaappaukseen. Skapparit ovat toki tässä se suurin ongelma. Vertaa hyvinkoulutettuun vapaaehtoiseen sotilasosastoon, jolla voi olla hyvinkin yhteneväiset poliittisetkin näkemykset. Tjeu: Lapuan liike.
2) Laajapohjainen. Sama kuin kohta yksi. Lisäksi koitappa innostaa tämä armeija hyökkäämään yhtään mihinkään. Vapaaehtoisarmeija voi ollakin sotimismyönteistä, mutta Jaska, mekonomi Lahdesta ei välttämättä halua vallata Kiirunaa. Lomalle se voi sinne kyllä ääritilanteessa lähteä.
3) Tehoton. Jos vaikka saisikin suomalaiset innostumaan hyökkäämisestä Kiirunaan, niin hyökkäys tuskin tulisi yllätyksenä ja tuskin olisi kovin tehokkaasti suoritettu. On vaikea kuvitella, että joku sotimisesta jotain ymmärtävä lähtisi tällä porukalla hyökkäämään. Puolustaminen on jo tarpeeksi tuskaa.
4) Vastentahtoinen. Tekee armeijan väärinkäyttämisestä vaikeaa. Jaska ei edelleenkään lähde Kiirunaan. Eikä Jaska lähde ihan helposti mihinkään sotilaalliseen munanmittaukseen mukaan. Ei sisä- eikä ulkopoliittiseen.

Vapaaehtois- ja ammattilaisarmeijat pieksevät nykyisen noin 100-0 hyökkäämisessä, vallankaappauksissa ja muissa vastaavissa ajanvietteissä. Valitettavasti me emme halua armeijamme tekevän näitä asioita. Joku äärimmäisyyksiin menevä moralisti sanoisi, että meillä on velvollisuus varmistaa, ettei armeijamme tee näitä asioita. Okei, minä olen se moralisti. Vapaaehtois- ja ammattiarmeija on väärin. Se on väärin tavoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Mieluummin sitten ei armeijaa ollenkaan, kuin armeija jonka on tarkoitus sotia. Puolen vuoden pakkotyö on siihen verrattuna pupun pipanoita. Eli menkää hipit inttiin. Se on se paras tapa vastustaa väkivaltakoneistoa.

Missikisat on outo asia

En tiedä mistä tuli mieleeni, mutta missikisat on aika omituinen kilpailu. Tai ei kilpailussa sinänsä mitään outoa ole. Laitetaan kauniita naisia riviin ja sitten valitaan kaunein. Erikoista siinä on se, että laitetaan riviin viimeisen päälle meikattuja ja laitettuja naisia. Laittaa kysymään, että mitkä ihmeen kauneuskisat ne sellaiset on? Voinko minä laittaa maskin päähän ja kumitissit päälle ja mennä kisaamaan? Kai tarkoitus oli valita kaunein nainen eikä kauneimmin maalattu? Muuten voitaisiin ottaa taulutkin kisaan mukaan.

Ei se asia varmaan muuten niin edes häiritsisi, kun eivät ne missikisat niin elämäntäyttävä juttu ole, mutta asiaan liittyy yksi maailmanhistorian merkittävimmistä petoksista. Uhreina ilmeisesti melkoinen joukko naisia. Nimittäin huulipuna. Jostain syystä merkittävä määrä naisia tuntuu ajattelevan, että mahdollisimman isot, kirkuvanväriset ja kiiltävät huulet ovat kauniit. Syytän missikisoja. Onneksi tämä harha näyttää vaivaavan enemmän juhlassa kuin arjessa, joten haitta ei ole iso.

Koulun tasapäistävästä vaikutuksesta

Säännöllisesti saa lukea siitä, kuinka koulu tasapäistää ja tappaa ihmisistä luovuuden ja tekee ihmisistä karjaa. Perusvika ajatuksessa on nähdäkseni se, että yleensä ajattelija tykkää tehdä jaon "me" vastaan tylsä harmaa aivoton karja. Ja nykyään kun niitä asioita ja ideologioita, mihin ihmiset itseään laskevat on niin paljon, niin ryhmä muut on aina noin 98% ihmisistä. Toisaalta nimenomaan se pirstaloituminen puhuu tätä koulun tasapäistävää vaikutusta vastaan. Jos kaikki ovat samasta muotista, niin miksi meillä on miljoona ja yksi harrastetta ja ideologiaa täällä? Koulu on Suomessa kuitenkin tutkimustenkin perusteella maailman tasalaatuisimpia.

Mutta se erikoisimmalta tuntuva ajatus on se, että koulu jarruttaa lahjakkaimpien kehitystä. Tietystä perspektiivistä tämä epäilemättä pitää paikkansa. Joku yksityisopetus tai erikoisryhmä voisi tuottaa sille lahjakkaimmalle porukalle lisähyötyä. Mutta koko ajatus muuttuu aika hullunkuriseksi, jos sitä vertaa siihen, miten muilla elämänalueilla huippuja tehdään. Esimerkiksi jääkiekossa kaikki tietävät, että jos junnun liikkuminen tapahtuu lähinnä treeneissä, niin ei siitä junnusta tule kovin hyvää pelaajaa. Oma omalla ajalla tehty työ on se, mikä määrää. Lajiharjoittelu on toki välttämätöntä, mutta ne kotona tehdyt jutut kertovat sen, että voidaanko haaveilla SM-liiga- tai jopa NHL-tähdestä. Mutta kun me halutaan maailman parhaat matemaatikot, niin yhtäkkiä kuvitellaan, että 5 tai 6 tuntia viikossa koulussa riittää. 14 tuntia liikuntaa viikossa olen jostain epämääräisestä lähteestä lukenut, että pitäisi harrastaa 12-vuotiaana, että voi edes haaveilla tulevansa huipuksi. Lahjakkuuden päälle. Ei taideta missään painottaa, että jos haluaa huippumatemaatikoksi, niin pari tuntia päivässä joka ikinen päivä pitäisi nysvätä. Ala-asteen lopussa.

Koulu tuottaa kyllä keskinkertaisuuksia, mutta se johtuu enemmän siitä, että jos haluaa keskinkertaisuutta kummallisemmaksi, niin sen halun pitää tulla sisältä eikä ulkoa.

Tajunnanvirtaa

Olen usein miettinyt, että minkäköhänlaista tekstiä tulisi jos kirjoittaisi ihan puhdasta tajunnanvirtaa vähän aikaa. Pitää koittaa. Ajatushan tuntuu aika pöllöltä, kirjoittelee vaan mitä sattuu päähän tulemaan ja sitten se on olevinaan hienoa. Sinänsä on outoa, kun yleensä päässä on aina jotain ajatuksia, mutta silloin kun koittaa kirjoittaa jotain, niin pää voi olla ihan tyhjä. Olisiko siinä sitten ratkaisu nukahtamiseen, kun silloin taas usein tuntuu siltä, että ajatukset pyörii liian kovaa, eikä sitä saa millään loppumaan. Vai onko se vaan niin, että ajatuksia on aina paitsi ehkä silloin, kun niitä tarvitsisi. Jotain hyvää tekisi mieli, mutta kohtapuoliin saa varmaan marjarahkaa, joten ei kannata ruveta hötkymään. hämmentävää, kuinka väsynyt voi olla vaikka on nukkunut hyvin. Nyt sieltä tullaan.

Marjarahka tuoreita punaisista ja mustista viinimarjoista on tosi hyvää. Tuli ehkä syötyä sitä liikaa. Vaikka sellaisen luulisi olevan aika terveellistäkin syötävää jos ei ihan älyttömästi tullut sokeria lisättyä. Aika hassua, että kuinka paljon paremmalta marjat maistuvat tuoreena. Mustikoistakin aina ajattelee syödessä, että miksi näitä pitikään niin erinomaisina kunnes taas poimii metsässä muutaman varvusta suuhun. Tuleekohan elämässä vielä joskus se vuosi, että jaksaa oikeasti käydä marja- ja sienimetsällä? Katseltiin sienikirjaa kaupassa, mutta ei ostettu. Sieneen saisi varmaan sieniä tuntevan kaverin mukaan muutenkin. Harmittaa kun ei tunnista sieniä. Vaikka ei sinne sienimetsälle tunnu muutenkaan ikinä ehtivän. Olisi kiva jos lapsi oppisi tuntemaan sienet. Pitäisiköhän kuunnella Kuhaa taas vaihteeksi. Muutenkaan ei tule kuunneltua musiikkia jostain syystä. Voisi kuunnella ylistysmusiikkia, se on ainakin positiivista. Se on kyllä yleensä myös armottoman tylsää.

Ei tule uni. Tajunnanvirtauttaminen on yllättävän vaikeaa, olen vissiin niin tottunut kirjoittamaan lauseita, että en osaa kirjoittaessa siirtyä ajatuksista toisiin niin kuin ajatellessa. Olisikohan siitä jotain hyötyä, jos tekisi tätä enemmän ja opettelisi? Outo tapa ajatella, että jos jotain ei osaa, niin siitä varmaan saisi jotain erinomaista hyötyä, jos opettelisi. Ehkä seuraavaksi ajattelee, että kun ei oikein osaa kuvailla sitä, mitä kävellessä tekee, niin pitäisi opetella taas olemaan vähän vähemmän taitava kävelemään. Tai ehkä ei. Tuntuu siltä, että edellisessä ajatuksessa on jotain pielessä, mutta en jaksa miettiä sitä. On aika raskasta miettiä, että oliko jossain ajatuksessa jotain järkeä. Onkohan se se syy, miksi tulee aika harvoin kyseenalaistettua asioita. Pää ei vaan toimi niin hyvin, että jaksaisi ajatella, niin sitten vaan ei ajattele. Ajattelemattomuus on outoa. Jos ei ole mitään akuuttia ajatusta, niin huomaan, että keskityn siihen mitä näen. Ikäänkuin kaikki ajatteluun tarvittava aivokapasiteetti siirtyisi välittömästi silmien käyttämiseen, kun ajattelu loppuu. Harmi, että se ei tunnu toimivan toisinpäin. Olisi kätevää, jos voisi lopettaa ajattelemisen tuijottamalla jotain oikein keskittyneesti. Sitten saisi ehkä helpommin untakin.

Aika hauska harjoitus tämä.

On aivan sama

Kun nukkuu vähän aikaa huonosti, niin ensimmäinen päivä sen jälkeen kun on nukkunut taas hyvin on se pahin. Silloin väsyttää ja masentaa ja tuntuu siltä, että olisi vaan parasta kuolla pois. Mielenkiintoisesti tämä ei tunnu edes kovin paljoa riippuvan siitä, kuinka pitkään tuona hyvänä yönä nukkui. Tai ainakaan kymmenen tuntia ei riitä. Ehkä se johtuu siitä, että hyvän yön jälkeen olettaa, että olisi hyvin virtaa, mutta sitten ei olekaan vielä ihan vedossa niin se tuntuu pahemmalta.

Se halu kuolla pois on ehkä vaikeinta. Onneksi minua on siunattu vaimolla joka ymmärtää. Paras lääke pahaan oloon, minkä minä tiedän on saada kertoa, että nyt on paha. Nyt ei jaksa. Ymmärtävä puoliso antaa myös tarpeellista perspektiiviä. On aika helppo jäädä sen ajatuksen vangiksi, että kun tuntuu näin pahalta, vaikka asiat ovat hyvin, niin ei oikeasti kannata elää. Mutta kun siitä puhuu toiselle, jonka kanssa on saanut viettää paljon hienoja aikoja, niin muistaa senkin, ettei elämä aina ole tälläistä. Kun pääsee edes sen verran irti siitä omasta välittömästä olosta, että voi miettiä menneitä, niin homma alkaa olla selätetty. Siitä alkaa nousu. Nukkumattomuudessa siis lähinnä se, että jaksaa taas vähän aikaa tehdä jotain että aika kuluisi muutenkin kuin märehtien.

Päääjukeboksi on myös aika mielenkiintoinen näissä tilanteissa. Viikatteen On aivan sama on soinut päässä koko päivän. Ilmeiseti pää osaa tuottaa päivän teemaan sopivan taustamusiikinkin. No, onneksi huomenna on parempi päivä.

Toiston toistoa

Nykyään tulee melkein aina kirjoittaessa sellainen olo, että tämän olen kyllä kirjoitellut joskus aikaisemminkin. Ja onhan se niin, että vaikka minulla onkin 185 blogitekstiä, niin ei minulla 185 kommunikoimisen arvoista ajatusta ole. Ja toisaalta toisto on tärkeää. Suurin pyrkimys itselläni on pyrkimys asennemuutokseen. Sellainen ei tapahdu hetkessä eikä helposti vaan toistojen kautta. Niin, että aina välillä törmää johonkin, joka taas muistuttaa terveellisemmästä suhtautumisesta asioihin ja sitten taas kirjoittelee siitä, jolloin sitä tulee ajateltua vähän enemmänkin kuin se 5 sekuntia. Toiveena on, että lopulta olisi yleensä sellainen positiivishenkinen katselmus maailmaan.

Olen miettinyt sitäkin, että yritänkö liikaa olla jotenkin erilainen. Monesti on sellainen olo, että joku asia ei oikein kelpaa minulle, koska kaikki muutkin tekevät niin. Blogituksessa sen huomaa siitä, että huomaan aina välillä, että nostan rimaa kirjoittamiseen. Se on ihan ymmärrettävää, jos on jokin pointti, mitä haluaa levittää ja kasvattaa lukijamäärää. Se on aika järjetöntä, jos on tarkoitus lähinnä selvitellä päätään. Luulen, että itselleni olisi paljon hyödyllisempää vaan kirjoittaa vuoropäivinä unesta, liikunnasta, ruuasta ja positiivisesta asennoitumisesta asioihin. Liiallinen miettiminen johtaa siihen, että käyttää liikaa aivojaan. Se taas ei johda mihinkään hyvään.

Siivous on inhimillisen menestyksen perusta

Tuli taas todistettua se, että kun väsyneenä pitää pärjätä väsyneen lapsen kanssa, niin ainoa oikea ratkaisu on ryhtyä siivoamaan. Siinä on paljon hyviä puolia. Se on täydellisen aivotonta puuhaa. Kyvyttömyys ajatella ei ole este. Itseasiassa se lähinnä helpottaa. Lapsi tykkää imuroimisesta ja ymmärtää jo sen, että muu siivoaminen on välttämätöntä, jotta pääsisi imuroimaan. Se siis joko osallistuu iloisesti tai sitten vähintäänkin hyväksyy sen, että minä siivoan ja leikkii itsekseen. Se vie paljon vähemmän aikaa ja vaatii paljon vähemmän vaivaa kuin luulisi. Tai jos haluaa ajatella toisin, niin saa paljon enemmän aikaan kuin luulisi. Eli sillä selviää huonosta päivästä tarvitsematta kärsiä kitisevästä lapsesta tai huonosta olosta liikaa ja lopputulemana saa vielä hyvän mielen kun on siistimpi kämppä.

Tästä saapui mieleeni jostain lukemani tai kuulemani teoria siitä, että aikaansaaminen on vähän niinkuin lihas. Eli sitä pitää treenata. Mietiskelin, että siivoaminen on varmaan yksi kätevimpiä tapoja treenata aikaansaamista. Sitä voi tehdä kotona melkein milloin vaan, näkyviä tuloksia saa vähällä vaivalla, aina löytyy jotain siivottavaa ja se on riittävän tylsää, että käy kyllä itsensä liikkeellepotkimistreenistä. Ehkä voi lähteä siitä, että kun kämppä on riittävän siisti, niin rupeaa saamaan muutakin aikaan.

Yksityisyys on vihollisen ystävä

Olen jo monta kertaa miettinyt, että onko järkevää kirjoitella mietelmyksiä julkisesti. Haluanko, että minusta tiedetään niin paljon kuin olen tässä blogissa kertonut? Kun ei niin kauheasti ajattele kun kirjoittelee, niin on iso vaara erehtyä kirjoittamaan julki asioita, joita ei sitten oikeasti halunnutkaan julki. Noin yleensäkin yksityisyytensä on helppo menettää nykyään, kun Googlet ja muut tallentavat kaiken mahdollisen mitä tekee. Sen edistäminen kertomalla asiansa (Googlen) blogissa ei välttämättä ole fiksua.

Mutta yksityisyydessä on toinenkin puoli. Riittävän yksityinen on yksinäinen. Kun ei pidä asioitaan yksityisinä ei ole niiden kanssa yksin. Siitä tuleekin koko kysymyksen ongelma. Luulen, että on paljon asioita, joita aika automaattisesti pidämme yksityisinä, mutta joiden julkistamisesta voi olla suurta hyötyä. Masennus on ollut sellainen asia minulle. Jouduin miettimään, että kenelle kerron. Kuitenkin vapaus puhua ja kirjoittaa asiasta on ollut iso apu. Kun asioita kirjoittaa julkiseksi, niitä ajattelee eri tavalla kuin jos vaan kirjoittelisi itselleen. Niihin joituu ottamaan etäisyyttä, katselemaan satunnaisen lukijan perspektiivistä. Ja lopulta joutuu tunnustamaan, että ei se oma ongelma ole niin massiivinen kuin miltä se näyttää omissa silmissä. Se ei ole niin iso, että sitä kannattaisi jäädä murehtimaan.

Huomiohuoraaminen on kuitenkin pieni hinta paremmasta elämänlaadusta.

Teinikapina

Lueskelin koulusta ja siitä kuinka perseestä se on ja samalla mietiskelin taas sitä, että en koskaan ollut kunnollinen teinikapinallinen. Ihan vauhdikas olin kyllä, voisin sanoa että peruspoika. Samalla havaitsin sen, että ainakin poikien joukossa teinikapinallisia oli meidän luokassa tasan kahta sorttia. Oli niitä kapinallisia, jotka eivät vaan osanneet ja sitten piti olla niin helvetin rebel, ettei joutuisi liikaa miettimään sitä, että on ihan paska ja sitten oli niitä, joilla oli kauhean tarkat vanhemmat. Itse nyt olin ihan hyvä koulussa, joten sieltä ei kauheasti angstaamisen tarvetta tullut. Ja toisaalta yläasteella päti aika samat lait kuin kotona. Jos keskiarvo on ysin haminoilla, niin eivät opettajat sen enempää kuin vanhemmatkaan kauheasti viitsi läksyjen perään ihmetellä. Tiivistäen: hanki ysi, ole paikalla, älä häiritse tuntia. Ketään ei kiinnosta, miten asiasi hoidat.

Sanoitta ja selittämättäkin ymmärsin jo hyvin varhain voimakkaan korrelaation arvosanojen ja vapauden välillä. Kapinointi oli siis jokseenkin turhaa. Ei vapauden puolesta ollut mitään tarvetta taistella. Hoiti vaan ne numerot himaan. Ainoa merkittävä rajoite oli se koulun läsnäolopakko ja sekin oli aika vähäinen rajoite, kun ottaa huomioon, että siellä ne kaveritkin olivat. Kotona kotiintuloaikoja ei tainnut yläasteella enää olla. Velvoitteita kotitöissä tietysti oli, mutta kun ne hoiti, niin aika vapaasti sai mennä. Elämäni määräävä teema oli se, että vastuidensa asiallisesta hoitamisesta seurasi vapaus.

Siitä mietin, että kun koulussa valitetaan järjestyshäiriöistä ja muusta sellaisesta, että olisikohan tuon vastuun ja vapauden yhteyden virallistamisesta hyötyä. Teinihän ei tykkää, että häntä kohdellaan kuin lasta. Joten annetaan teinille mahdollisuus osoittaa, ettei hän ole lapsi. Ihan vaikka tuolla minun mantrallani. Ole paikalla, älä häiritse, hanki ysi ja kukaan ei kysy mitään jos et halua. Tai pidemmälle viedysti vaikka, että koulussa voi olla hengaustila ja jos asiansa on hoitanut asiallisesti, niin ei tarvitse kuin käydä moikkaamassa opettajaa tunnin alussa ja sitten voi halutessaan mennä hengaamaan ja surffaamaan netissä tai mitä nyt sitten haluaa. Hoida hommasi ja saat vapautta. Luulisin, että kapina vähenisi kummasti.

Haikea syksy

Kesä kääntyy loppupuolelleen ja ensimmäistä kertaa pitkää aikaan se tuntuu haikealta. Oikeastaan se kertookin oleellisen. Tämä on ollut hyvä kesä.

Luulen, että iso syy siihen, että kesä on ollut näin hyvä oli se, että lääkäri sanoi maagisen taikasanan masennus. Yhtäkkiä asennoituminen asioihin kesällä muuttui. Sen sijaan, että mietin kuinka perseestä on, kun taas on kirkasta ja aurinkoista ja hellettä mietinkin, että onpa nyt vähän rasittava olo, kun on näin kirkasta ja aurinkoista ja hellettä, mutta koska minusta tulee vasraan aina tuntumaan tällä kelillä tältä, niin turha jäädä murehtimaan sitä. Sen sijaan ottaa ilon irti siitä, että lapsen kanssa on kiva käydä uimassa vaikka ei maailman paras olo olekaan ja jätski on hyvää vähän vähemmän freesinäkin. Sitten niistä päivistä ei jää mieleen väsymys vaan se, että tulipa tehtyä jotain kivaa. Oleellisesti siis tajusin, että vika ei ole säässä vaan minussa. Se taas helpottaa elämää äärettömästi, koska itseään on paljon helpompi muuttaa kuin säätä.

Toinen hyvä puoli siinä ajatuksessa masennuksesta on se, että kun keväällä kuitenkin ajattelee, että voisi sitten kesällä tehdä ziljaardi asiaa, niin on paljon helpompi antaa itselleen anteeksi se, ettei tehnytkään ihan kaikkea mahdollista. Perspektiivi muuttuu niin, että näkee ne asiat suurina onnistumisina, mitä sai tehtyä, eikä toisinpäin. Kun kesästä jää päällimmäiseksi mieleen liuta onnistumisia, niin eihän siitä nyt kauhean paha olo jää.

No, syksy on silti aina syksy. Ihmisen parasta aikaa.

Stressinväistelyä juoksemalla

Työmatkalenkkeily on nyt sitten aloitettu. Aika sopivan siivunkin saa, kun juoksee sopivalle bussipysäkille. Ensimmäisenä tavoitteena on kehittää kunto siihen pisteeseen, että voi juosta koko matkan. Kaukaisena unelmana siintää se, että kulkee työmatkat aina juosten. Olen fiilistellyt, että kaiken mennessä putkeen voisi ensi kesänä päästä lähelle tuota jo. Sinällään edetään siis edelleen sen alkuperäisen suunnitelman mukaan, jossa tarkoitus oli ensin rakentaa kuntopohjaa pyöräilemällä ja sitten siirtyä pikkuhiljaa juoksemaan. Tarkoitus siis juosta se n. 6 km aluksi kolme kertaa viikossa. Siitä sitten pikkuhiljaa kymmeneen kilometriin ja sitten juoksukerrat viiteen. Kolme kertaa kymppi ja välissä rento 6 km on joka tapauksessa sellainen treenitahti, jota olen jo aikaisemmin elämässäni toteuttanut, joten siihen asti ei ainakaan pitäisi olla ongelmaa.

Ratkaisu pyrkiä juoksemaan olikin yksi hienommista onnistumisista stressinvälttelyn jalolla saralla vähään aikaan. Polkupyöräni on nyt reilun vuoden vanha. Se on sellainen halpa peruspyörä. Halpa siksi, että en sitä ostaessani tiennyt, että estääkö polvi polkemisen. Joten halpa pyörä, ettei tarvitse tuneta oloaan kauhean hölmöksi, kun korvaa sen paremmalla jos homma toimii. Käytännössä en vaan siltikään osaa suhtautua siihen niin. Tuntuu hölmöltä hommata uusi pyörä, kun on suht uusi ja ihan toimiva jo olemassa. Talviajoon vaan haluaisin muutamia lisäominaisuuksia, jotka olisivat arvoltaan jo yli tuon pyörän arvon. Joten stressaa, kun tuntuu hölmöltä ostaa uusi ja vaaralliselta ajaa vanhalla. Ongelma, joka ratkeaa kätevästi sillä, että tekee työmatkat juosten. Juokseminen on muutenkin keliriippumattomampaa, joten se sopii talveen paremmin.

Samalla havahduin siihen, että olen taas jämähtänyt lojumaan olosuhteissani. Vaikka olosuhteet ovat oikeasti aika hyvät, niin pelkästään se etenemisen tunteen puute vaikuttaa todella paljon. Täytyy muistaa miettiä aina välillä, että tuntuuko siltä, että menee eteenpäin. Jos ei tunnu, niin pitää tehdä jotain. Tärkeintä on liike. Suuntaa voi aina korjata, mutta suunnalla ei ole väliä, jos ei etene.

Kulttuuria koulusta

Englannissa riehutaan ja mikäs sen mukavampaa? No nettikeskustelun lukeminen aiheesta tietysti. Kyseisessä keskustelussa ei tosin ole ihan kamalasti luettavaa siinäkään, liberaalien mielestä vika on konservatiiveissa ja konservatiivien liberaaleissa. Konservatiivien juttuja kannattaa kyllä lukea värikkään ilmaisun vuoksi. Yksi mielenkiintoinen pointti jutuissa on kuitenkin ainakin ollut. Useampikin on todennut, että kun aikaisemmin kulttuurijutut menvät yläluokalta alaluokalle, nyt ne tekevät päinvastoin. Tämä selittää muutaman asian, joita olen ihmetellyt.

Ensimmäinen ihmetyttävä asia on "elämänkokemus". Otetaanpa kaksi henkilöä, A ja B. Kumpikin ovat 25 vuotta. A on viettänyt vauhdikasta elämää, bilettänyt, seurustelusuhteita on useita, partnereita vielä useampia, viina on virrannut, jointti maistunut ja nappikin käynyt ehkä huulessa. Henkilö B on mennyt nuorena naimisiin, saanut kaksi lasta ja elää onnellisesti onnellisessa avioliitossa ja onnellisessa perheessä. Esitetään satunnaiselle kadunmiehelle kysymys: "Kumpi tietää enemmän elämästä, A vai B?" Vastaus lienee varsin suurella todennäköisyydellä A. Kuitenkin kehtaan väittää, että A on huomattavasti helpompi toteuttaa kuin B. B vaatii enemmän sosiaalisia taitoja. B vaatii enemmän kypsyyttä. B vaatii enemmän kärsivälisyyttä. B vaatii enemmän sitoutumista. B vaatii enemmän ongelmanratkaisukykyä. B vaatii enemmän oikeastaan kaikkia niitä positiivisia asioita, mitä yleensä ajatellaan "kokemuksesta" voivan tulla. Joten tottakai, kun kysymme, että kuka tietää enemmän on vastaus A.

Toinen peräti omituinen asia on iänikuinen kapina. Kaikki kapinoivat. Joka paikassa on ties mitä vastarintaliikkeitä jotka kertovat tekemisistään lähinnä negaatioina. Me vastustamme, me emme tee niinkuin nuo. Ei niinkään olla tekemässä jotain positiivista kuin vastustamassa jotain negatiivista.

Selitys löytyy tietysti siitä, että kulttuurimme alkaa tulla yläasteelta. Sieltä vaan kysymään, että kumpi on coolimpi, riehuja vai hissukka. Ja kapinahan nyt teini-ikään kuuluu erottamasti.

Ehdollinen vankeus

Tulipa taas todistettua, että jos haluaa muodostaa mielipidettään, niin sitä ei kannata muodostaa minkään sellaisen pohjalta, mikä perimmiltään pohjautuu lehdistöön ja lööppeihin. Sillä tavalla tulee muodostaneeksi mielipiteensä äärimmäisen vinoutuneen otoksen perusteella. Eli siis niiden tapausten perusteella, jotka suurimmalla todennäköisyydellä herättävät lukijoissa voimakkaita tunteita. Huomautettakoon, että hyvin hyvin suuri osa kavereiden kanssa jutelluista tai sosiaalisesta mediasta saaduista tiedoista ovat tällä pohjalla. Silloin tehdään siis johtopäätöksiä lööppien perusteella. Aika pelottavaa ajatella kuinka osa omista käsityksistä voidaan johtaa suoraan lööppilehdistöön.

Asia aukeni taas kun luin wikipediasta ehdollisesta vankeudesta. Oma käsitys ehdollisesta vankeudesta on ollut suurinpiirtein se, että tuomitaan, mutta ei viitsitä rangaista, koska ei semmoinen ole kivaa. Tietyssä mielessä se on tottakin, ehdollisen vankeusrangaistuksen tarkoitus on, että vankilaan laitettaisiin vain ne, jotka sinne on ihan pakko laittaa. Toisaalta tuosta esityksestä saa sen käsityksen, että koeaika on pidempi kuin rangaistusaika, joten kyllähän se on pidemmän aikaa kannustaa olemaan kunnolla. Vankilahan sinällään ei sitä edes tee.

Se kuitenkin tulee lukiessa selväksi, että ehdollinen rangaistus ei todellakaan ole se "ei rangaistusta", mitä kuvittelin ja mitä monet muutkin tuntuvat kuvittelevan. Sen perusteluista voi olla montaa mieltä ja aikarajoista, mutta mikään aivoton "ei ketään vankilaan kun se ei ole kivaa"-systeemi se ei ole. Siitä tuli sikäli hyvä olo, että kun on ollut sellainen olo, että suomalainen oikeusjärjestelmä on tehty lähinnä takaamaan rikollisille mahdollisimman paljon vapauksia, niin tekee se muutakin. Ja vaikuttaa ihan ajatellulta systeemiltä. Lähinnä voi siis ihmetellä sitä, kuinka joku asia, minkä niin kovin hyvin tiesi, oli lähinnä lööppipohjalla. No, ei se nytkään ole kuin wikipediapohjalla, mutta siellä sentään oli viitteitä Suomen lakiin. Joita en tietenkään jaksanut tarkistaa.

Vesi on märkää

Tietää olevansa aikuinen, kun se, että ulkona satoi juuri tarkoittaa sitä, ettei sinne viitsisi mennä kun kastuu ja tulee likaiseksi. Lapsen mielestä ulkona on siistiä, koska voi juosta ja hyppiä lätäköissä. Itse miettii, että pitäisikö laittaa saappat ja kurahousut kakaralle, kakara on sitä mieltä, että kengät pitää saada pois, että voi juosta lätäköissä paljain jaloin.

Aika hassu on se tottumus, että kastumista pitää kaikin keinoin välttää. Kylmemmällä kelillä toki ymmärrettävää, kun tulee äkkiä kylmä, mutta noin yleensä on vähän huvittavaa kun huomaa ajattelevansa, että ei nyt voi mennä lenkille tai pyöräillä, kun kastuu. Koska sade on vissiin jostain syystä pahempi kuin hiki.

Sateessa on sitäpaitsi yleensä tosi virkistävää olla, kunhan sinne asti pääsee.

Kadonneita kysymyksiä lastenhoidosta

Lapsen laittaminen päiväkotiin on aika mielenkiintoinen asia. Vielä mielenkiintoisempi asia on se keskustelu, mitä lapsen laittamisesta päiväkotiin käydään. Siitä puuttuu muutamia asioita, joden luulisi kuitenkin olevan aika oleellisia tälläistä päätöstä tehtäessä. Tai sitten olen vaan hyvin erikoinen ihminen, kun ensimmäinen asia, mitä kysyisin päiväkotia pohtivalta vanhemmalta on se, että "Minkälainen lapsesi on?" tai "Onko lapsesi sellainen, että luulisit sen tykkäävän päiväkodista?". Sosiaalinen ja vilkas lapsi on ihan eri ötö kuin ujo ja rauhallinen. Varsinkin tässä asiassa. En sitten tiedä, että miksi lapset lakkaavat välittömästi olemasta yksilöitä, kun puhe siirtyy päiväkotiin, mutta siltä vaikuttaa.

Vähintäänkin heresiaan varmaan siirryttäisiin siinä vaiheessa, jos kysyttäisiin vielä perään se toinen olennainen kysymys. "Jaksatko katsella sitä kakaraasi kotona?" Itse en ole koti-isä, enkä ihan pienistä syistä sellaiseksi rupeaisikaan. Ei kestä pää sellaista. En tiedä muista, mutta itse voin normipäivänä olla lapsen kanssa noin kaksi tuntia. Loput ajasta olen samassa paikassa kuin lapsi ja odotan, että se menisi nukkumaan tai jotain. Lapsi ei oikeasti ole kauhean jännä ihminen. Onneksi ei ole tarvetta jäädä kotiin.

Kolmas asia, mikä tuntuu usein uupuvan noista keskusteluista on se itsestäänselvin. "Kokeile". Pieni lapsi ei ole niin hyvä piilottamaan tunteitaan, että jäisi epäselväksi, jos päiväkoti ahdistaa tai pelottaa. Lapsen laittaminen päiväkotiin ei ole sikäli verrattavissa lapsen synnyttämiseen, että sen päätöksen voi muuttaa, jos se ei ole hyvä. Eikä heti tarvitse lähteä täyttä viikkoa olemaan. Esimerkiksi 20h viikossa töissä voi olla aika hyvä ryytyvälle kotivanhemmalle. Kaikissa työpaikoissa se ei ehkä ole järkevää, mutta kannattaa selvitellä niitä vaihtoehtoja.

Oleellisesti tuntuu siltä, että usein päivähoitoa pohdittaessa mietitään enemmän jotain ihan muuta kuin sitä oikeaa kysymystä. Mikä on parasta koko perheelle? Lapsi on vain osa kokonaisuutta. Jos se näkökulma hukkuu, niin lopulta siitä ei hyödy kukaan. Ei edes se lapsi. Hmm. Jotenkin tuli sellainen olo, että olen kirjoittanut tämän jutun jo joskus aikaisemmin. No, kertaus on perseestä vai miten se sanonta meni?

Ne pienet parannukset

Tänään tein vessan oveen patentin, ettei sitä voi saada kiinni. Kyseinen ovi on nimittäin siitä hieno, ettei ole muuta tapaa saada sitä auki ulkoa kuin rikkoa jotain, jos se on lukossa. Ja kun lapsi osaa kyllä laittaa sen lukkoon, mutta ei ole yhtä varmaa, että saa sen lukosta pois, niin nyt meidän vessan ovea ei saa edes kiinni. Se sai arvostamaan sitä, että jo aika pitkään vessan ovet on jollain välineellä saanut auki ulkoa. Ja samalla miettimään, että kuinka paljon kaikessa ympäröivässä on näitä pieniä mutta kriittisiä parannuksia, joiden olemassaoloa ei edes huomaa.

Se on aika surullista, kun sitä ajattelee. Varmaan aika monia ihan arkisia tavaroita arvostaisi eri tavalla, kun älyäisi kaikkia niitä asioita, mitä niissä on otettu huomioon. Lähinnähän niistä huomaa sen, mitä ei ole otettu. Ehkä siinä on yksi syy, miksi varsin yleinen ajatus tuntuu olevan, että kaikki muut ympärillä on tyhmiä? Fiksusti tehty asia vaan toimii, joten sitä ei huomaa. Viat ja parannettavat asiat sitten taas huomaa helposti.

Surffaamisen vähentäminen

Sain kaverilta vinkkejä nukahtamiseen ja siinä oli muunmuassa, että ei pitäisi tuijottaa näyttöä kahdeksan jälkeen illalla. Tuntui aika epätoivoiselta, mutta kokeilin ja totesin, että ei se niin vaikeaa olekaan. Olen tottunut surffaamaan illalla, kun tarvitsee vähän aivotonta minä-aikaa. Jos sitä ei saa, niin tulee hermostunut olo. Ei oikein osaa rentoutua. Kätevästi kuitenkin blogittaminenkin on minulle aivotonta minä-aikaa. Blogittamisessa nimittäin on se kätevä piirre, että se on helposti mitattavissa. Olen sopinut itseni kanssa, että blogitan ainakin kerran päivässä. Joten jos olen jo kirjoitellut yhden jutun, voin vaan todeta itselleni, että olen jo saanut tarpeeksi aivotonta minä-aikaa ja jättää surffaamisen tyytyväisenä väliin. Ja jostain syystä tämä menee päälleni läpi. Voin siis olla surffaamatta illalla kunhan olen blogittanut päivällä. Kätevää kuin mikä.

Toinen asia, mitä ajattelin yrittää on se, että ei laita valoja illalla päälle. Tähän aikaan vuodesta on ihan hyvä mennä nukkumaan kun tulee pimeää, joten valottomuus toimii hyvin. Jos se tuntuu tehokkaalta, niin täytyy varmaan kehittää jotain hämärää iltavalaistusta talvella. Ei ihan neljältä viitsi nukkumaan kuitenkaan.

Saa nyt sitte katsoa, että pääseekö näillä suunnitelmilla paremmin uneen.

Olemus ja olotila

Aikaisemmin totesin että ryhti on suoristunut. Nyt kun olen asiaa vähän fiilistellyt, niin ryhdin suhde itsevarmuuteen on aika hämmentävä. Kun seisoo ryhdikkäästi, on paljon itsevarmempi ja luottavaisempi olo. Olemus vaikuttaa asenteeseen enemmän kuin uskoisi.

Jos näin on, niin sen oman tyylin etsiminen ja löytäminen on tärkeämpää kuin helposti kuvittelee. Monasti tulee naureskeltua muodin perässä juoksijoille tai housunroikottajille tai muuten vaan erikoisesti pukeutuville, mutta jos siitä tulee hyvä olo, niin kyllä se kannattaa. Sikäli kannattaisi siis opetella olemaan olematta liian kriittinen tai alentuva toisten tyylittömyyttä kohtaan, sillä voi aiheuttaa enemmän pahaa kuin uskookaan.

Voisi myös olla hyvä aina välillä käyttää hetki aikaa sen oman tyylin ja tyylikkyyden miettimiseen. Se voi olla yllättävänkin keskeinen panostus omaan hyvinvointiin. Mielialanparannuksilla on nimittäin taipumus kertaantua. Kun tekee jotain, niin tulee parempi olo, jolloin jaksaa tehdä jotain muuta jne.

Siirretään Akropolis Helsinkiin!

Kreikka-vakuuksista oli jossain intternetsissä juttua ja kuulemma joku jossain oli letkauttanut noin suurinpiirtein, että "Mitäköhän ne niillä vakuuksilla meinaa tehdä, siirtää Akropoliksen Helsinkiin?" En ole koko soppaan perehtynyt niin paljon, että voisin raha-asioista sanoa mitään, mutta se asenne ärsyttää. Siis sellainen itsetyytyväinen luovuuden puute, mikä loistaa tuosta kommentista. Akropolista ei tietenkään voi siirtää Helsinkiin, mutta kyllä sen voi silti Suomeen liittää. Noin esimerkiksi. Eihän siinä käytännössä juuri järkeä ole, mutta kuka tarvitsee järkeä kun on Akropolis? Kysyn vaan.

Edes hitusen järkeväksi jos aikoo, niin Kreikalla on varmaan ihan mukavia saaria tai rannikkoalueita, joita voisin liittää Suomeen ihan hyvin. Mutta ei liiallisesta järjestä pitänyt kirjoitella kuitenkaan.

Se häiritsevä asia tuossa on se luovuuden puute. Ikäänkuin raha olisi ainoa asia, millä mitään mitataan. Mites olisi vakuutena, että jos Kreikka ei maksa velkojaan, niin koko Euroopan ydinjätteet loppusijoitetaan sinne? Kreikasta silpaistaan pala, johon muut EU-maat voivat rakennella ydinvoimaloitaan ja ongelmajätelaitoksiaan? Nimbystä tuleenkin WDIIMBYWYCDIIG(Why do it in my backyard when you can do it in Greece?) tai nimbyig(Not in my backyard, in Greece). Tai jotain muutaa yhtä kivaa. Minä voin kyllä tulla konsultoimaan, jos poliitikot ei keksi tapoja irrottaa Kreikasta arvoa vähintään sen lainan verran. Ja kun ne vakuudet on kirjoitettu, niin ehkä Kreikkalaisillekin tulee erilainen tarve maksaa ne rahat takas.

Lisähuomiona, että jos pala Kreikasta liitetään Suomeen, niin sinne voi perustaa esimerkiksi vankilan. Ei se ole karkoitus, kun ne viedään Suomeen. Tietty jos ne karkaa Kreikkaan, niin ei sille mitään voi. Ei tartte viitsiä palkata vartijoitakaan, käskee vankeja soittamaan vaikka kerran viikossa ja kertomaan, että ovat vielä paikalla. Tai laittamaan tekstarin.

Ryhdikkäästi

Loma loppui ja töitten mukana alkoivat taas työrutiinit kuten venyttely ja pyöräily. Samalla pääsin huomaamaan, että kuukauden tauko tekee aika paljon. Yksi futismatsi ja yhden päivän pyöräily töihin ja olin ihan rikki. Suurin ongelma tulikin siitä, että oli vaikea hyväksyä sitä, että alkukesän normitoiminta hajottaa nyt totaalisesti. Olin aluksi ihan varma siitä, että olen tulossa kipeäksi, koska eihän lihakset muuten ihan ilman syytä tule kipeäksi. No, kyllähän se syy löytyi kun vähän käytti järkeään.

Venyttelyä tuli jatkettua myös. Sehän on siitä hankalaa puuhaa, että helposti mitattavia hyötyjä ei yleensä saa kovin äkkiä aikaan. Enemmän se on sellaista päivästä toiseen uskossa tekemistä, että kyllä tästä jotain hyötyä on. Eilen oli sitäkin hienompaa huomata, että ryhti on suoristunut! Seisoin ja katselin jotain ja yhtäkkiä vaan tajusin, että hartiat haluavat mennä taakse eivätkä eteen. Oli älyttömän siistiä, jostain yläasteelta ainakin olen ollut sellainen ihme köyryselkä ja lähinnä hyväksynyt sen, että selkäongelmat tulevat olemaan aika mukana. Tuli ainakin intoa venyttelyyn taas.

Ihan inspiroivaa tämä liikkumisen aloittelu muutenkin. Ensi viikolla ehkä juoksuakin mukaan ohjelmaan?

Raamattu ja tiede

Vähän väliä tulee vastaan kysymys siitä, mitä uskon Raamatun ja tieteen suhteesta. Yleensä kysymys on evoluutiosta. Sikäli jännää, että 6000 vuotta vanha maapallo on ihan yhtä innokkaasti ristiriidassa geologian, arkeologian, astronomian ja varmaan monen muunkin tieteenhaaran kanssa. Jotka vissiin on aika merkityksettömiä? Tietysti puhumattakaan itse luomistapahtumasta, joka on ristiriidassa tieteentekemisen perusoletusten kanssa niin paljon, että tieteellinen keskustelu koko jutusta on vähintäänkin jännä jo ajatuksena. Mutta koitetaanpa asiaan.

Uskon, että Raamattu on totta. Mitä se sitten tarkemmin tarkoittaa, sitä en ole kauhean syvällisesti jaksanut pohtia. En osaa sanoa, miten esimerkiksi Juudaan kuolemaan pitäisi suhtautua, mutta uskon että ne kaksi varsin erilaista versiota ovat siellä nimenomaan siksi, että se auttaa meitä ymmärtämään jotain Raamatusta. Ja kun Raamattu on totta, niin luominenkin on. Tästä seuraakin sitten se, että jos luominen on totta, niin se, milloin se tapahtui on aika merkityksetön kysymys. Saa olla nyt sitten se 6000 vuotta, kun niin kerran sanotaan. Ainoa merkitys koko ikäkysymyksellä on se, että jos Jumala on luonut maailman(kaikkeuden) 6000 vuotta sitten, niin miksi se on luotu niin, että se näyttää paljon vanhemmalta. Itse ajattelen, että se on siksi, että meillä olisi enemmän luomakunnassa ihmeteltävää. Raamatussa puhutaan usein Jumalan tekojen katsomisesta ja ylistämisestä ja vaikka sillä kai päällimmäiseksi tarkoitetaan niitä pelastustekoja, niin kyllä tätä maailmankaikkeutta paranee myöskin pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään sitä heppua joka on tämmöisen jutun värkännyt. Varsinkin kun se näyttää aika ylimitoitetulta siihen, mitä me sen tarkoitukseksi käsitämme.

Mistä päästäänkin siihen, että ajattelen, että tiede on tapa tutkia Jumalan tekoja. Ajatushan on pöllitty jostain 1500-luvun tienoilta vissiin, mutta meille on annettu aivan uskomaton maailmankaikkeus ja kyky tutkia sitä. Ajattelen, että kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala on tämän luonut tälläiseksi juuri siksi, ettei ihmeteltävä lopu kesken.

Kristityillä on kautta aikain ollut säännöllisin väliajoin valitettavaa siitä, mitä tieteenharjoittajat ovat maailmasta sanoneet. Aika usein tämä kritiikki on esitettävissä noin suurinpiirtein seuraavalla tavalla: "Mitä? Nyt nuo kamalat tiedemiehet ovat taas sanoneet, että ihminen ei olekaan se maailmankaikkeuden napa, keskipiste, alfauros ja suuri Ursus vaan vain mitättömän pieni osa isoa systeemiä." Aluksi maan piti olla keskipiste, nyt ihmisen pitää olla kovin erilainen kaikesta muusta. Ja kuitenkin Raamattu sanoo että ihminen on tuhkaa ja tomua. Ehkä maailmankaikkeus on niin iso siksi, että pienempi ei riittäisi nujertamaan meidän ylpeyttämme. Katsokaa siis ja ihmetelkää Jumalan töitä. Älkää niistä stressatko. Tiede menee välillä minne sattuu, mutta ei se sitä pointtia muuta.

Huvittavaksi jutun tekee se, että kun pohdiskelin, että pitäisi tästä aiheesta jotain koittaa raapustaa, niin törmäsin tähän juttuun. Lukekaa ja ymmärtäkää ja miettikää, että minkälainen tyyppi on tämän luonut. Hitusen se avaa sitä, että mitä tarkoittaa kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Nih.

Ja sitten se tyyppi on kaiken lisäksi kiinnostunut juuri sinusta niin paljon, että kuolee puolestasi.

Äly hoi, älä jätä!

Blogittamisessa on se hyvä puoli, että siinä koittaa käyttää päätänsä suurinpiirtein samalla tavalla joka päivä, yleensä jopa suurinpiirtein samaan aikaan. Kun pää alkaa toimia hitaammin, sen huomaa heti. Ja ero loman ja töissä olemisen välillä on merkittävä. Tuntuu vaan siltä, ettei päässä ole mitään. Rupesin miettimään, että miksi näin on. Vastaus sinänsä on varsin selvä: uni.

Lomalla jos tulee huono yö, niin voi nukkua aamulla pidempään. Vapaata aikaa on niin paljon, että ei ole mitään ongelmaa uhrata paria tuntia sille, että on ne loput tunnit pirteä. Arkena tarina on vähän toinen. Kun vuorokaudesta otetaan pois normaali uni ja se noin yhdeksän tuntia, mitä menee töissä ja työmatkoissa, niin niitä ylimääräisiä tunteja joita voi perheen kanssa viettää jää aika vähän. Varsinkin jos vielä harrastaakin jotain. Uni ei helposti nouse sen viikon ainoan harrastuskerran yli. Eikä sen ainoan ajan yli päivässä, kun voi leikkiä lapsen kanssa. Eikä sen ajan, jolloin voi olla vaimon kanssa rauhassa kaksin. Olen miettinyt usein, että kahdeksan tuntia töitä on siitä hölmö, että ne viimeiset pari eivät kauhean tehokkaita ole. Vaan onko se niin, että kahdeksan tuntia töitä päivässä tarkoittaa sitä, että hyvin herkästi mikään niistä ei ole kauhean tehokas?

Ihan eri kysymys on sitten vielä se, että siirtyisivätkö ne tunnit nukkumiseen jos yö on huono. Helpostihan vaan nukkumaanmeno siirtyisi tuntia myöhemmäksi ja etu menisi siinä. Tai jokin muu muutos rutiinissa tekisi sen siirtelemisen vaikeammaksi.

Lapsi ja oppiminen

Lapset ja oppiminen ja koulu ovat sellainen ainainen puheenaihe. Miten lapsia pitäisi opettaa, että niitä kiinnostaisi on hyvin usein toistettu kysymys vähän joka puolella. Ja se onkin tärkeä kysymys. Erityisesti viimeaikoina on esitetty väite, että koulussa tuhotaan lapsen mielenkiinto asioita kohtaan. Omasta puolestani en voi ottaa muuten kantaa tähän, koska en enää muista kovin hyvin, että kuinka paljon minulla oli oikeasti kiinnostusta, mutta sen voin sanoa, että ainakin TKK:lla äärimmäisen kiinnostavien asioiden opettelu oli kyllä osattu tehdä harvinaisen tympiväksi puuhaksi. Aika lähelle päästään sitä, että noin 40 ov:n jälkeen minua eivät kauheasti kiinnosta sen enempää tekoäly kuin tietokoneoppiminenkaan. Vielä lähemmäksi päästään toteamalla, että nyt kun olen tietotekniikan DI, tietotekniikka ei enää oikein kiinnosta. Varmasti syytä on miehessä ja ikääntymisessäkin, mutta luulen syytä löytyvän myös siitä, että valtaosa kursseista tiivistyy lauseeseen "opettele jotain että pääset tentistä läpi". Sen sijaan, että lukiessa miettisi, että mitä tällä tehdään, miettiikin, että mitäköhän tästä kysytään. Harmi, että sen tajuaa vasta reippaasti myöhässä, koska jos olisi silloin osannut haistattaa pitkät niille tenteille ja keskittyä tekemään opituilla asioilla jotain jännää, niin kiinnostus olisi varmaan isompaa nyt. Eikä se "menestyskään" olisi siitä varmaan kärsinyt. Tärkeä asia siis miettiä, että miten ollaan tuhoamatta kiinnostusta, ei siinä mitään.

Mutta kun katselee tuon lapsen (kohta 2v) tekemisiä, niin ainakin sen oppimisessa on kaksi puolta. Se joko tekee jotain hauskaa ja oppii samalla huomaamattaan tai se opettelee jotain erittäin ja välittömän hyödyllistä (mallia käveleminen). Silloinkin opettelu loppuu hyvin äkkiä, jos homma ei etene. Näyttää lähinnä siltä, että jonkun hyödyllisen asian oppiminen on sille lähinnä määritelmällisesti hauskaa. Luulen, että tämä pätee vanhempiinkin ihmisiin. Joten kuvittelisin, että jos lapset haluaa saada innostumaan koulusta, niin varsin hyviin tuloksiin päästään, jos saadaan koululaiset vakuutetuksi siitä, että opetettavat asiat ovat hyödyllisiä ja niiden opettelu on hauskaa. Arvosanojen en usko olevan lapsille niin kauhean merkittävä asia motivaatioon, koska niissä sekä tulos että hyöty ovat yleensä vähemmän kuin välittömiä (kysykää vaikka lapsilta, että miksi on tärkeää olla hyvä todistus viidennellä luokalla).

Luulenkin, että suurin ongelma arvosanoissa on se, että aikuiset eivät osaa käsitellä niitä. Aikuiset näkevät arvosanoissa suuren, hyödyllisen ja arvokkaan päämäärän sinänsä. Niin arvokkaan, että opetettavaa asiaa ei tarvitse perustella muilla perusteilla. Itsessäni ainakin huomaan tämän. En minä kysy kummipojalta, että onko se oppinut koulussa jotain kivaa tai kätevää viimeaikoina. Kysyn, että miten koulussa menee ja kaikki tietävät, että tarkoitan arvosanoja. Koska hei, sillä, että onko historian numero kuusi vai seitsemän on merkitystä ihan hillittömän paljon. Ehkä voisi panostaa siihen, että kysyy että mitä hyödyllistä olet oppinut koulussa viimeaikoina? Ja mikä siellä on ollut kivaa? Hulluutta! Ei kukaan halua että on kivaa! Tulee sokeritauti ja diabetes!(Hämärä viittaus, taputa itseäsi selkään jos tiedät mistä tuo tulee)

Oppiminen koulussa ja oppiminen muuten ovat muutenkin ihan eri eläimiä. Kokeileppa huviksesi. Lue joku kirja mielenkiintoisesta aiheesta tai katsele kiinnostava dokumenttielokuva. Kuinka paljon yksityiskohtia päähäsi jäi? Nyt muistele mitä tahansa koetta, mitä olet koskaan missään tehnyt. Kuinka suuri osa kysymyksistä on puhtaasti yksityiskohtia tai vähintäänkin hyvin tarkkoja speksejä kaipaavia esseitä? Sellaisia kysymyksiä, joihin ihminen, joka perehtyy asiaan puhtaasti mielenkiinnosta ei jaksa pureutua, koska ne eivät olleet millään tasolla mielenkiintoisia. Jos haluat viedä kokeilun loppuun, niin lueskele kirjaasi tai katsele dokumenttiasi niin paljon, että kuvittelet sillä pääseväsi huomisen tentin läpi. Ai ei kiinnosta vai? Miksiköhän ei? On ihan mielenkiintoista lueskella siitä, miten raja Ruotsin ja Venäjän välillä siirtyili menneinä vuosisatoina. On täydellisen perseestä yrittää muistaa ulkoa kaikenmaailman pähkinäsaaren rauhoja, että voisi briljeerata kokeessa. Eikä sillä pähkinäsaaren rauhalla tee ihminen elämässä paskaakaan. Sen sijaan se, että on jonkunlainen fiilis niistä rajoista ja kuvioista on ihan hyödyllistä taustaa tietää, kun joku tulee kertomaan Ruotsin (joka oli jotain ihan muuta kuin tänään) muinaisista hyökkäyksistä Suomeen (jota ei ollut olemassakaan). Perspektiiviä junou. Iso osa oppimisesta on hauskaa juuri siksi, että saa oppia uutta. Tankkaaminen ja kertaaminen ei ole uuden oppimista. Se on vanhan ja jo opitun toistamista tylsyyteen ja aivokuolemaan saakka, jotta päähän jäisi yksityiskohtia, joita sinne ei edes kaipaa. Kertaaminen on opintojen äiti sanotaan. Valitettavasti tämä äiti on vittumainen akka joka kyllä ruokkii kakaransa, mutta myös vittuilee ja vetää niitä turpaan koko ajan. Ei sitä jaksa katsella, vaikka siltä ruokaa saakin.

Tulipas harvinaisen sekava kirjoittelu. Liikaa ajatuksia aiheesta vissiin.

Faktan ilmaiseminen

Olen usein miettinyt, että olisi kauhean kätevää, jos voimakkaita tunteita herättävistä aiheista voitaisiin vain kerätä talteen eri osapuolten esittämät faktat ja jättää pois näiden osapuolten antamat selitykset. Olisi ehkä helpompaa muodostaa käsitystä niistä asioista. Toisaalta olen miettinyt, että sellainen uutislähde olisi kiva, jossa uutisoitaisiin asioista mahdollisimman "toimittamattomasti". Uudesta tutkimuksesta raportoitaisiin otsikko ja abstrakti tai jotain siihen suuntaan ja sitten voisi itse vedellä johtopäätöksiä. Vähän neutraalimmin siis. Ajatus on tottakai täysin naiivi. Suuri osa vaikuttamisesta on nimenomaan sitä, että toitotetaan niitä asioita, jotka sopivat omaan agendaan ja ollaan hiljaa niistä muista. Mutta saahan neutraalista faktakokoelmasta aina haaveilla.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun törmäsin juttuun listasta maailman rikkinäisimmistä valtioista. Suomi oli tuolla listalla sijalla 177. Suomi oli siis listan viimeinen. Eli Suomi on maailman vähiten rikkinäinen maa. Eli Suomi on maailman ehjin maa. Pariaatteessa kaikki nuo lauseet toteavat saman faktan. Sillä oletuksella, että ehjyys on rikkinäisyyden vastakohta. Neutraaleja ne eivät kuitenkaan ole. Ne painottavat asioita eri tavalla. Erityisen ilmeistä se on kun vertaa kahta ensimmäistä lausetta. Ensimmäisestähän ei voi päätellä toista ilman lisäinformaatiota, eikä toisinpäin. Jos haluaisin kertoa siitä, kuinka hyvä paikka Suomi on, en käyttäisi ensimmäistä, luultavimmin viimeistä. Jos haluaisin korostaa riskejä, käyttäisin ensimmäistä lausetta.

Olisi jännä järjestää gallup ja kysyä, että mikä noista lauseista on vastaajan mielestä neutraalein tapa esittää asia. Taino, tuossa nimenomaisessa tapauksessa varmaan pitäisi esittää kyllä kaksi lausetta joka tapauksessa. Mutta mikä jälkimmäisistä kolmesta on neutraalein vai ovatko ne yhtä neutraaleja?

Miten saada aikaan?

Lomailu konkretisoi taas vaihteeksi sen tosiasian, että saan nykyään paljon aikaan. Ainakin kotona. Kaverin kanssa jutellessa rupesin heittelemään ajatuksia siitä, että minkälaiset asiat ovat edistäneet omaa aikaansaavuuden kasvua. Totesin, että niitä oli niin monenlaisia, että parempi kirjoittaa tänne, ehkä siitä saa kasaan jotain koherenttia josta voi olla jollekkin hyötyä.

Tärkeintä on positiivisuus. Se, että etsii tekemisistään onnistumisia eikä epäonnistumisia. Elämässä asiat menevät aina niin, että jotkut asiat tulevat tehtyä ja toiset eivät. Jos keskittyy iloitsemaan niistä tehdyistä asioista, tulee paljon parempi fiilis kuin jos murehtii niitä, mitä ei tullut tehtyä. Kun on hyvä fiilis tulee tehtyä enemmän. Tärkeää on myös se, että arki on onnistuminen. Siivoaminen on asia, joka tuli tehtyä. Lapsen kanssa ulkoilu on asia, joka tuli tehtyä. Kaupassakäynti. Se, että meni töihin pyörällä. Kukkien kastelu. Ruuanlaitto. Varsinkin kun laittaa järkevää ruokaa. Lapsen hoitaminen yleensäkin. Ja perheen. On suorastaan traagista jos alkaa ajatella, että ei ole tehnyt mitään, kun on pitänyt huolta siitä että oma lapsi ja puoliso voivat hyvin.

Toinen tärkeä asia on rutiini. Kun arki menee joka päivä suurinpiirtein samalla tavalla, niin niille tehtäville asioille on joku aika. Itselleni rutiini tuli vahingossa, kun lapsi meni tarhaan. Siellä syödään ja nukutaan tiettyyn aikaan, joten muullekin elämälle tuli sitten rytmi. Rutiini antaa ennustettavuutta elämään ja se taas mahdollistaa sellaiset asiat kuten suunnittelun etukäteen. Jotka edistävät asioiden tekemistä. Sen lisäksi vahva säännöllisyys rajoittaa mahdollisuuksia. Jos haluan mennä arkipäivänä kauppaan, se tapahtuu tiettynä kellonaikana tai ei ollenkaan. Joten tulee mentyä. Ja päivässä voi tehdä vain yhden sen tyylisen asian. Kun joutuu valitsemaan yhden asian, minkä voi tehdä, niin se tulee helpommin tehtyä. Jos voi tehdä viisi, niin ei tule tehneeksi yhtään. Olen tainnut sen ennenkin sanoa, mutta jos tuntuu, että vanhempasi tekevät paljon asioita, niin tee testi ja merkitse ylös ruokailut ja kahvitauot. Havaitset, että ne tapahtuvat säännöllisin väliajoin ja aika samaan aikaan joka päivä.

Masennus ja sen hoito

Alkuun disclaimeri (onkohan se suomeksi vastuuvapauslause tjsp.) En ole lääkäri tai mikään muukaan sellainen, jolla olisi mitään asiaa kirjoittaa tälläisestä asiasta. Kirjoitan silti. Älä perusta mitään itsehoitoasi siihen, mitä täältä luet. Nämä ovat satunnaisen ihmisen fiilistelyjä. Tätä blogia lukevat lääkärit saavat mieluusti paikata, jos menee pieleen. Tässäkään jutussa ei ole lähteitä, koska en panosta näihin juttuihin niin paljon, että sellaisia kaivaisin. Olen muutenkin saanut varmaan ison osan käsityksistäni vähemmän kuin autoritäärisistä lähteistä.

Nonih, asiaan. Masennuksesta ja sen hoidosta näkee paljon valitusta. Tajusin tässä, että jotkut "epäkohdat" ovat siinä hoidossa ihan syystä, mutta näitä syitä ei julkituoda ollenkaan samalla vimmalla, kuin lääkärikammoa esmes netissä lietsotaan. Tässä siis muutama valitus, joita näkee ja käsitykseni siitä, miksi näin on.

"Lääkäri löi vaan pilleripurkin kouraan, eikä jaksanut kovasti kiinnostua." Varmaan yleisin valitus. Lääkäreillä ei ole vastaanotolla kovin paljon aikaa per potilas. Siinä ei ihan kauheasti ehdi selvitellä asioita. Pilleripurkki lyödään kuitenkin kouraan kahdesta eri syystä. Vähemmän tärkeä, mutta helpommin selitettävä ensin. Lievässä masennuksessa plasebo-vaikutus on merkittävämpi kuin sen lääkkeen "oikea" vaikutus. Ongelma siis saattaa oikeasti ratketa sillä, että lyödään käteen ihan mitä vaan.

Sitten se tärkeämpi. Vakavasti masentunut ihminen ei yleensä tapa itseään. Sillä ei vaan ole virtaa siihen. Henki poistetaan siinä vaiheessa, kun paraneminen alkaa. Silloin on vielä paha olo, mutta myös virtaa. Silloin on myös virtaa mennä lääkäriin. Pillerit siis lyödään kouraan heti, koska yksi yleinen aika tulla lääkäriin on myös yleinen aika tappaa itsensä. Ei siis välttämättä kannata odottaa sinne, että tietää mistä on kyse ennen reseptiä, koska silloin sitä aikaa ei välttämättä tule. Ja sitten on vielä toinen samansukuinen syy. Kun masentunut päättää tappaa itsensä, niin siitä tulee hyvä olo. Sellainen olo että vihdoinkin tämä ratkeaa. Siinä hyvän olon puuskassa voi intoutua lääkäriinkin. Ja sitten olla kahden päivän päästä vainaa. Eli pillerit kouraan heti eikä kohta. Eli tiivistäen: masentuneella, joka tulee lääkäriin on virtaa. Masentunut, jolla on virtaa saattaa tappaa itsensä. Siksi masentuneelle joka tulee lääkäriin lyödään äkkiä lääkitys.

"Ne lääkkeet on hirveitä addiktoivia myrkkyjä." Niin on. Ainakin osa niistä. Ihan vaikka jo ylläolevista jutuista voinee päätellä, että vakava masennus on hiukan keskivertonuhaa pahempi sairaus. Siksi lääkkeiksikin kelpuutetaan sellaisia asioita, joita ei suuhunsa kannata huvikseen pistää. Suurin ongelma on se, että masennusta ymmärretään hyvin huonosti, joten lääkitys on tuuripeliä, samoin kuin monet sivuvaikutukset. Ensin kokeillaan yhtä ja sitten toista ja toivotaan, että lopulta löytyy lääke joka auttaa, eikä tuota pahoja sivuvaikutuksia. Loppuviimeksi tässä on kyseessä ajatus siitä, että lääke on tautia pahempi. Mikä johtuu luultavasti siitä, että ei ymmärretä kuinka vakavasta taudista on kyse. Olen elämässäni ollut kaksissa hautajaisissa, joissa se kuollut ei ole ollut "vanha". 100% näistä on ollut itsemurhan tehneiden masentuneiden hautajaisia. Siksi onkin hienoa lukea, kun ihmiset kertovat kuinka kyseessä on vaan virallistettu lorvikatarri.

"Masennuslääkkeistä ei pääse eroon." Jotkut pääsevät, toiset eivät. Omastani lääkäri sanoi suoraan, että kyseessä on enemmän ominaisuus kuin sairaus, eikä sellaista voi parantaa sanan perinteisessä merkityksessä. Lääkkeet ovat sitä varten, että selviää vaikeista kausista, muuten on tarkoitus olla ilman. Ihan oikeasti sairaista en voi sanoa muuta kuin että jotkut pääsevät. Tämän voin sanoa, koska tunnen sellaisia ihmisiä. Siitä en tiedä, että kuinka iso osa. Google voisi kertoa, mutta en nyt jaksa.

Että näin.

Kauhun tasapaino

Jatkomietiskelin tuota kylmää sotaa. Kahden valtion välillä se oli mielestäni harvinaisen pätevä tapa ratkoa kahden valtion välit jos verrataan siihen normaalimpaan tapaan. Se ei pitkän päälle ole kuitenkaan kauhean hyvä tapa tehdä valtion sisäistä politiikkaa. Silti tuntuu siltä, että poliittista keskustelua käydään lähinnä vastakkaisten uhkakuvien kauhun tasapainon perspektiivistä. Jos nuo saavat päättää, niin käy tämä kamala asia ja jos nuo saavat päättää, niin sitten käy tällä kamalalla tavalla ja lopulta ollaan siellä missä nyt ollaan. Maailma on turvallisempi kuin koskaan ja samaan aikaan ihmiset pelkäävät enemmän kuin koskaan.

Samaan aikaan arvot kärjistyvät. Sanat kovenevat. Vastakkainasettelut kovenevat. Koko keskustelu kärjistyy niin pitkälle, että lopulta mitään keskustelua ei enää ole. Ja kun kompromissejä lakataan tekemästä, lakataan tekemästä yhtään mitään. En tiedä oletteko huomanneet, mutta edellisissä vaaleissa äänestysprosentti oli 70.4. Se tarkoittaa sitä, että yksikään puolue niissä vaaleissa ei voi kehua, että sen takana on kansasta yli 15%. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kuvittelevat, että puolueet voisivat ajaa agendojaan tekemättä kompromissejä, "politikoimatta". Ja sitten kun realiteetit luetaan lehdestä, niin ollaan ihan tosi pettyneitä ja vihaisia, kun taas ne petti kaikki vaalilupaukset. Ja oikeasti ei tarvitsisi kuin vetää syvään henkeä, laskea rauhassa kymmeneen ja katsoa ikkunasta ulos ja todeta, että aika hyvin meillä vielä menee. Asioihin voi koittaa vaikuttaa panikoimatta, kirkumatta ja riehumatta. Yoda sanoi sen parhaiten: "Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Syvään henkeä, rauhassa järki käteen ja kiihkottomasti siihen suuntaan, mikä näyttää parhaalta. Jonkun toisen mielestä se suunta on päinvastainen. Sitä ei tarvitse pelästyä. Harva meistä silti haluaa, että meidän asiat menevät päin vittua. Siitä alkaa keskustelu, ja valtiotasolla siitä alkaa politiikka. Lunkisti vaan. Jos mennäänkin päin persettä, niin sinnekin on kivempi mennä rennosti kuin riehuen.

Kylmää sotaa

Ihmisen tyhmyyttä ja lyhytnäköisyyttä pidetään usein jotenkin rajattomana. Aiheesta on monia hienoja lausahduksiakin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kylmää sotaa pidetään jonkinlaisena ihmiskunnan idiotian multihuipentumana. Kaksi valtiota kerää itselleen niin paljon tulivoimaa, että ne voisivat laittaa koko maailman päreiksi. Kumpikin ilmeisesti monta kertaa. Mikä voisi olla kuvaavampaa?

Ja kuitenkin tässä vielä ollaan. Massiivinen asevarustelu ei kulminoitunutkaan siihen sotaan ja sen sijaan meillä on tuon kilpavarustelun jäljiltä suunnaton tekninen kehitys. Olen aina pitänyt kylmää sotaa enemmänkin optimismiin kuin pessimismiin kannustavana asiana. Se osoitti, että jopa ihmisen hulluudella on rajansa. Kylmässä sodassa kaksi valtiota kävi totaalisen sodan toisen kuolemaan asti, mutta tähän nähden laukauksia ammuttiin aika vähän. Varsinkin kun otetaan huomioon osapuolien tulivoima. Harva asia on niin paljon toivoa herättävä kuin se tieto, että kaksi valtiota keksi tavan selvittää välinsä ilman avointa sotaa, vaikka kumpikin puoli oli sotaan valmis.

Ensimmäisestä maailmansodasta sanotaan, että se käytiin siksi, että oli helpompi sotia kuin olla sotimatta. Kolmatta maailmansotaa ei vielä tullut, vaikka olosuhteet siihen ovat monessa kohtaa olleet enemmän kuin otolliset. Kylmä sota oli se tapa jolla se sota vältettiin. Se kannattaisi nähdä ennemmin positiivisena kuin negatiivisena asiana. Maailma olisi parempi paikka, jos sodat jatkossa käytäisiin useamminkin talouden ja teknisen kehityksen taistelukentillä eikä niillä kirjaimellisilla.

Riskiaversio ja naisen asema

Aloin taas jostain syystä mietiskellä riskinottamista ja yhtäkkiä ymmärsin lutkamarsseja. Kyseinen "mielenosoitus" on aina ollut minusta tosi omituinen, koska sen viesti tuntuu olevan "älä kerro meille niistä riskeistä, joita tekemisiimme liittyy". Joku mies jossain sanoo, että paljastava pukeutuminen lisää raiskatuksi tulemisen riskiä ja taas ollaan kirkumassa että ihan törkeää sovinismia ja muutenkin kamalaa on se. Sanoi, että oli ihan oikein tulla raiskatuksi, jos joku vähäpukeinen nainen tuli raiskatuksi.

Asia avautui kun ihan muuta asiaa miettiessäni mieleeni tuli joku nettikeskustelu, jossa erinäinen määrä ihmisiä kertoi että eihän siinä ole mitään surullista, kun joku BASE-hyppääjä kuoli. Ihan oikein se sille oli, kun lähti sellaista hullua tekemään ja elämällään leikkimään. Koska jos ottaa riskin, niin ansaitsee sen, että se kosahtaa naamalle. Tästä sitten tulivatkin lutkat mieleen. Marssijat ovat nimittäin todennäköisesti ihan oikeassa siinä, että on paljon paljon miehiä jotka ajattelevat oikeasti niin, että jos pukeutuu paljastavasti, niin ansaitsee tulla raiskatuksi. Tai jos lähtee vieraan miehen mukaan baarista. Tästä olenkin päätynyt kannattamaan lutkamarssien ideaa. Puoliksi. Koska on paljon miehiä, jotka noin yleensä ajattelevat niin melkein mistä tahansa akuuteista riskeistä, mutta luultavasti erityisesti naisten tekemisistä. Erityisesti tässä asiassa. Luultavasti on niin, että melkein kaikki ajattelevat niin riskeistä, joita itselle ei tulisi mieleenkään ottaa.

Kannatan siis lutkamarssin ideaa puoliksi. Se toinen puoli asiasta on se, että ovatkohan arvon marssijat pysähtyneet miettimään sitä, että miksi täytyy mennä kaduille marssimaan vain siksi, että joku mies tai varmaan varsin montakin miestä on idiootti? Motoristit eivät lähde osoittamaan mieltä vaikka joku sanoisi rumasti heistä. Eivätkä BASE-hyppääjät. Luulen nimittäin, että yksi merkittävä syy on se, että arvon marssijoista suuri osa itse on näitä riskinottajia halveksivia tyyppejä. He eivät halua, että heille kerrotaan toimintansa riskeistä, koska he haluavat jatkaa riskinottajien halveksimista ja oman järkevyytensä kehumista ja se onnistuu nihkeästi jos he kokevat ottavansa jonkunlaisen riskin. Silloinhan he joutuvat samaan laariin niiden kaikkien muiden hullujen kanssa.

Kannattaisin lutkamarssien ideaa 100% jos uskoisin, että he osoittavat viestinsä myös itselleen. Paljastava vaatetus saattaa lisätä raiskatuksi tulemisen riskiä, mutta se ei tarkoita sitä, että pukeutuja haluaa tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja on jotenkin luopunut oikeudesta koskemattomuuteensa. Tai että pukeutuja ansaitsisi tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja olisi millään tavalla osasyyllinen siihen, että hänet raiskattiin. Raiskaaja on syyllinen raiskaukseen. 100%, ei 99.9999999999999999999999999%. Mutta samalla. Motoristi ei ansaitse tulla vammautuneeksi. BASE-hyppääjä ei ansaitse kuolla. Riehuva kakara ei ansaitse sitä, että kolahtaa. Juoppo ei ansaitse sitä, että hänet ryöstetään. Tai että muuten käy huonosti. Jos lutkamarssit edistävät tämän ymmärtämistä, ne ovat hyvä juttu. Toivottavasti ne edistävät sitä myös marssijoiden keskuudessa.

Tanssia, viskiä ja siivousta

Vaimo otti lapsen ja lähti hurvittelemaan. Tämä tarjoaa ihan mielenkiintoisen tilaisuuden tutkia itseään. Olen nimittäin huomannut, että ollessani pidempään kuin pari tuntia yksin kotona, teen aina kolme asiaa. Tanssin, siivoan ja juon viskiä. Muutakin toki, mutta vaikka ohjelmassa muuten olisi mitä, niin nuo kolme tapahtuvat.

Viski on sinällään selkeä. Viskillä aloitetaan luksuksellinen oleminen. Kun haluan pääni parhaiten tajuamaan, että nyt on minä-aikaa, se tapahtuu hakemalla se lasillinen viskiä. Sen jälkeen en ajattele sitä, mitä pitäisi tehdä vaan sitä, mitä haluan tehdä. Aika erikoista on se, että yleensä rupean siivoamaan. En tiedä johtuuko se siitä, että sekä siivottu koti että aikaa siivota rauhassa omaan tahtiin ovat harvinaista herkkua, mutta yleensä noin yhden päivän kotonaolo tarkoittaa sitä, että kämppä on aika suorassa ja pölytön. Sitä vaan tekee yhden asian ja sitten surffaa hetken tai jotain siinä välissä ja sitten taas tekee toisen pätkän. Pienen kämpän etu on se, että mikään yksittäinen siivousoperaatio ei ole kovin iso. Ja lopputuloksesta tulee hyvä olo. On myös kiva järjestää vaimolle mukava kotiinpaluu reissusta. Siivottuun kotiin palaaminen on lopulta varsin massiivinen luksus joka on helpohkosti järjestettävissä.

Tanssi on aika selkeä asia myös. Kun on yksin kotona voi kuunnella musiikkia rauhassa. Olen huomannut itsessäni jännän ominaisuuden musiikin suhteen. Jos en voi reagoida musiikkiin fyysisesti, en oikeasti kuuntele sitä. Voin kuulla musiikkia liikkumatta, mutta jos kuuntelen musiikkia, niin minä liikun, laulan ja/tai soitan messissä. Olen siitä miettinytkin joskus, että minulle on aika luontaista ilmaista itseäni fyysisesti. Ja elää fyysisesti. Jos teen jotain tosi kivaa, niin siihen kuuluu yleensä joko kaverit tai liikunta. Usein molemmat. Mistä tuleekin seuraavaksi mieleen, että onkohan ollut järkevin mahdollinen veto järjestää elämä niin, että työhön kuuluu lähinnä sormien liikuttamista. Olisinko lopulta onnellisempi tekemässä jotain fyysistä?

Tänään itkin

Aika kirjoitella vaihteeksi masennusaiheista tekstiä, kun aletaan ilmeisesti taas saavuttaa niitä olotilankierron alempia kohtia. Itkemisessähän ei ole mitään vikaa, oikein hyvä tapa purkaa itseään kun on paha olo. Varsinkin jos on joku hyvä kaveri, jolle voi asioitaan itkeä. Hitusen häiritseväksi homma menee siinä kohtaa, kun on vaan ja itkee, mutta ei osaa yhtään sanoa että miksi. Toisaalta se oli myös valaisevaa. Tajusin esimerkiksi, että naaman lihakset tekevät itkiessä jänniä asioita. Muutenkin oli ihan mielenkiintoista pohdiskella itkemisen fysiologiaa. Normaalisti sellaista ei tule itkiessä tehtyä, kun on jotain muuta ajateltavaa just silloin.

Lupaava downswing siis menossa, ei siinä mitään. Ahdistukset ovat vaan sen verran irti todellisuudesta, että on se vähän hassuakin. Toisaalta on kai positiivinen merkki, kun ei onnistu edes uskottelemaan itselleen, että on tähän joku ulkopuolinen syy. Kuvioon kuuluu, että nukkuilu on ongelmallista, mutta lomassa on se kiva puoli, että unta tulee ihan kivasti, vaikka ei unta heti saisikaan. Suunnittelin silti koukkaavani huomenissa itselleni jostain kamomillateetä. Jos vaikka nukahtaisi ajoissa sitten. Koska itselääkintä on edelleen se fiksuin lääkintä. Plasebona ainakin luulis toimivan, kun lääkäri on niin uskottava.

Veren perintö

Lapsissa yksi vaikeimmista asioista on se, että ne ovat ihmisiä siinä missä mekin. Toisen puolesta on helppo ajatella, että kyllä nyt pitäisi olla tyytyväinen, kun sait uuden polkupyörän, vaikka se polkupyörä on itseasiassa siskon vanha ja siskolle taas haettiin brännäri kaupasta. Mutta lapsi ymmärtää ihan siinä missä aikuinenkin sen, että jos toiselle haetaan tavarat kaupasta ja toiselle kirppailta, niin ei se nyt ihan tasan mennyt. Ja toisaalta sitten se, että kun on saanut lahjaksi hienon lelun ja ei saakaan päättää, että tuo toinen ei saa leikkiä sillä. Yhteisellä ja omalla on vissi ero. Ero, jonka yllättävän pienet lapset ymmärtävät.

Onneksi ei ole ajankohtaista että miten tälläisiä tilanteita hanskaa, koska sellaisten asioiden ratkaiseminen ei ole ihan helppoa. Kuinka paljon näistä asioista edes pitäisi välittää? Lapsen pitäisi oppia kuitenkin sekin, että tavaran määrällä ei mitata rakkauden määrää. Eikä toisaalta voittaja ole se, jolla on kuollessaan enemmän leluja. Käytännössäkään ei ole mahdollista, että aina hommattaisiin kakaroille uudet asiat ja omat lelut. Ehkä se siskon pyörä olisi hienompi, jos se maalattaisiin uudestaan tai jotain. Saisi omat värit ainakin siihen. Omistusjutussa mietin sellaista, että lapsi saisi valita leluistaan pari, jotka olisivat ihan omia eli jolla muut eivät saisi lupaa kysymättä leikkiä. Muut olisivat sitten yhteisiä. Saattaisi toimia tai sitten ei.

Risti väärinpäin

Jostain syystä mieleeni tuli saatananpalvojien ja muuten vain tosi rebeleitten tyyppien symbolinaan käyttämä risti väärinpäin. Kun sitä nimittäin hetken ajattelee, niin kyseessä on ehkä omituisin symboli koko maailmassa. Tai siis kyseessähän on nimenomaan hieno osoitus siitä, kuinka kapinoidaan jotain vastaan ymmärtämättä sitä edes niin vähää, että osattaisiin tehdä sen symbolista jokin järkevä vastakohta. Toisaalta ihan hyvinhän se vissiin toimii, kun menee läpi. Harva kai kristinuskosta juuri tietääkään. Itse ainakin olin rippikoulussa niin pihalla, etten edes tajunnut, että rippipappi vittuili meille, kun se puhui Pietarista, kun joku esitteli sille ristiään väärinpäin. Ei tainnut tajuta kukaan muukaan. Paitsi se pappi.

Mutta siis: risti väärinpäin. Ristin eli siis tyhjän ristin ideahan on kai olla krusifiksin kaveri, eli sen symbolisuudesta merkittävä osa tulee siitä, että Kristus ei enää ole siinä. Sikäli hitusen falskaa tietty tämäkin, että eihän se Jeesus siitä ristiltä noussut ylös, mutta annetaan anteeksi, kun risti on helpompi piirtää kuin hauta. Tähän kontekstiin kun tuuppaa tuon ristin väärinpäin, niin päästään ihan jännään viestiin. "Juu, se nousi kyllä ylös, mutta Saatana käänsi sen ristin sitten toisinpäin. Lällällää!" Tietyllä tavalla tuo juttu Pietarista voisikin toimia melkein puolijärkevänä pohjana sille symbolille. "Jeesus nousi kyllä ylös, mutta niin nousi Pietarikin, että ei se Jeesus mitenkään kummallinen ollut". Vittuiluna siitä uupuu vähän pontta, mutta oveluudesta lisäpinnoja.

Onko muuten saatananpalvojilla Israelissa symbolinaan daavidintähti väärinpäin? Tai muslimimaissa kuunsirppi väärinpäin? Varmaan tuntuisi aikamoiselta iskulta vasten paikallisen imaamin kasvoja. En kyllä yhtään tiedä, että mikä sen kuun symbolijuttu on, joten vaikea sanoa. Eri vaiheinen kuu saattaisi jotain ollakin.

Ristin ideaa tykätään yleensä avata siitäkin perspektiivistä, että jos Jeesus olisi kuollut villissä lännessä, niin kristinuskon symbolina olisi hirttosilmukka. Hiukan harmittaa, olisi ehdottoman tyylikästä, kun joku koittaisi olla cool ja laittaa kaulaansa hirttosilmukan väärinpäin. Sähkötuoli väärinpäin alkaisi mennä jo Monty Python-huumoriksi. Mutta tässäkin tilanteessa risti väärinpäin on vähän outo. Tai siis en keksi mitään tapaa millä ristin kääntäminen toisinpäin voisi viitata siihen, että Jeesus ei voittanutkaan. Ehkä pää alaspäin naulittu ei kuole niin nopeasti, joten salaliittoteoriat siitä, että Jeesus jäi henkiin olisivat uskottavampia?

Ovatkohan saatananpalvojat muuten koskaan rakentaneet temppeliä? Sen haluaisin nähdä, lienee jännä näky. Katto alhaalla, koska kirkossa katto on päällä, penkit ulkona, koska kirkossa penkit on sisällä. Pahan papin jalat tulevat ulos kaavun pääaukosta ja sen narun solmu on takana. Narukin varmaan menee jalkojen välistä ja pään päältä, kun eri tavalla sen pitää mennä kuin normipapilla. Ja olisi tietty kaavun sisällä. Toisaalta se voisi myös sitoa polvet yhteen, kun ristissäkin tietystä perspektiivistä on vaan tiputettu poikkipuuta alaspäin. Hmm. Ehkä ne vaan vihjaakin, että Jeesus oli kääpiö? Auts. "Ei se voinu nousta taivaaseen kun ei se ylettyny sinne!" tai jotain.

Kuppi nurin

Täytyy onnitella satunnaista blogikommentoijaa jossain blogissa jota en nyt muista. Ensimmäistä kertaa tämän ammumiskommentoinnin keskellä tuli vastaan niin tyhmä kommentti, että hermo paloi ihan täydellisesti. Loihe joku ajatusten Tonava lausumaan noin suurinpiirtein että "jos ihmiset pystyvät tälläiseen en halua olla osa ihmiskuntaa". Yritän muistuttaa itselleni, että nykyään kakarat varmaan jostain viidestä vuodesta ylöspäin saattavat hillua netissä, eikä näin ollen ole välttämättä perusteltua olettaa, että kyseistä kirjoittajaa voi velvoittaa olemaan millään tavalla tietoinen vanhasta sanonnasta: "Those who do not know history are doomed to sound like total morons on the internet."

Kyllä, hassu setä tappoi sata ihmistä, suurin osa kakaroita. Tässä maassa minä velvoitan keskimääräistä mulkeroa olemaan tietoinen sellaisista asioista kuin Stalin, Hitler, Suomen sisällissota jne. Stalin ja Hitler eivät muuten edusta tässä itseään vaan niitä asioita, joita Stalinin ja Hitlerin ajatellaan yleensä edustavan. Noin muuten ihan tiedoksi vaan, että viimeiset sata vuotta, joilta nuo pikaisimmat esimerkit ovat, ovat myös ihmiskunnan humaaneinta ja sivistyneintä aikaa. Jos haluaa vanhempaa meininkiä ihmetellä, niin voi lueskella vaikkapa Raamatusta pyhän maan valloitusta. Siinä tapettiin miehet, naiset, vanhukset, lapset, kissat, koirat, lehmät, lampaat, kanat ja varmaan kärpäsetkin. Myöhemmin joku keksi, että ei niitä kannata tappaa, orjia tarvitaan aina.

Joskus täydellinen sinisilmäisyys vaan saa aikaan sellaisen reaktion, että tekee mieli saada aikaan myös fyysinen sinisilmäisyys. Sylettää lukea vaan koko ajan juttuja, joissa ihmetellään, että mikä siinä ihmisessä on vikana kun se noin teki. Minäpä kerron teille suuren salaisuuden. Siinä on vikana se, että se on ihminen ja ihmiset nyt vaan ovat sellaisia. Sivuhuomiona sanottakoon, sitä tarkoitetaan kun sanotaan että ihminen on paha. Sillä ei tarkoiteta pelkästään sitä, että joskus se kävelee punaisia päin, vaikka se tekee kyllä niinkin.

Kristityille (ja muillekin kiinnostuneille) ihmettelijöille tiedoksi, lisätietoja Raamatun sivulta about 3. Riippuu versiosta. Tästä asiasta sivuhuomiona sanottakoon, että on pappeja, jotka eivät ilmeisesti ole päässeet Raamatussa noin pitkälle. Se on vähän hämmentävää. Ehkä teologisen pääsykokoeisiin pitäisi sisällyttää testi, joka kertoo onko pyrkijä kykenevä lukemaan yli kaksi sivua Raamatusta?

Olenko huono ihminen, kun tekee mieli etsiä se kommentti ja vastata, että ikävä, että jouduit pettymään ihmiskuntaan, ehkä sinun nyt pitää purkaa pettymyksesi tappamalla 150 ihmistä.

Oslomietteitä

Jossain halpiskirjassa yksi pahis kuolee juuri niin kuin hän on aina kuvitellut kuolevansa. Vapaasti kääntäen kirjassa sanotaan, että hän kuoli tuntien perverssiä tyydytystä siitä, että oli ollut oikeassa. Yksi outo sivujuonne terroriteoissa on aina ollut se, että kun niitä miettii, niin tulee sellainen olo, että jos itse ryhtyisi terroritekoa tai muuta massamurhaa tekemään, niin saisi kyllä vuosien suunnittelulla enemmänkin vainaita aikaan kuin seitsemän. Oslon mies antaa syyn tuntea sitä perverssiä tyydytystä. Olinpahan ainakin oikeassa, että kyllä niitä ruumiita saa kasaan.

Olen monesti miettinyt, että minulta puuttuu jokin oleellinen pala empaattisuudesta, koska minulta puuttuu melkein kokonaan kyky asettua uhrien ja omaisten asemaan. Tälläisissä tilanteissa uhrit ovat minulle lähinnä lukuja, enkä osaa näistä asioista järkyttyä. Pelottavaa onkin huomata, että lähimmäksi järkytystä olen päässyt, kun tyyppiä on luonnehdittu fundamentalistikristityksi. Konservatiivisena kristittynä en oikein osaa laittaa kaveria eri porukkaan kuin itseni. Onhan se hiukan häiritsevää, kun lueskelee massamurhaajasta ja päällimmäinen ajatus on se, että se olisin voinut olla minä. Toinen häiritsevä ajatus on se, että pystyn hyvin kuvittelemaan miksi. Kaveri varmaan tuo manifestinsa julki lähiaikoina ja silloin saa taas nähdä, että onko syytä perverssiin tyydytyksentunteeseen.

En vastusta pahan poistamista maailmasta tappamalla sinänsä välttämättä, asia joka sekin on aika perverssiä huomata. En ole ihan kauhean syvällisesti asiaa kyllä pohtinutkaan, enkä sitä kyllä jaksa nytkään tehdä. Suurin ongelma sen kanssa on se, että jos meinaa alkaa muita poistamaan pahana, niin ensin pitäisi kyllä arvioida itsensä. Ja sellaista, joka oman arvionsa läpäisee, en kyllä päästäisi arvioimaan enää seuraavaa. Lähinnä toivon siis, että jos itse aion joskus suureksi tuomariksi ryhtyä, niin suoraselkäisyyttä löytyy sen verran, että luoti menee omaan päähän ensimmäiseksi eikä viimeiseksi.