Lapsissa yksi vaikeimmista asioista on se, että ne ovat ihmisiä siinä missä mekin. Toisen puolesta on helppo ajatella, että kyllä nyt pitäisi olla tyytyväinen, kun sait uuden polkupyörän, vaikka se polkupyörä on itseasiassa siskon vanha ja siskolle taas haettiin brännäri kaupasta. Mutta lapsi ymmärtää ihan siinä missä aikuinenkin sen, että jos toiselle haetaan tavarat kaupasta ja toiselle kirppailta, niin ei se nyt ihan tasan mennyt. Ja toisaalta sitten se, että kun on saanut lahjaksi hienon lelun ja ei saakaan päättää, että tuo toinen ei saa leikkiä sillä. Yhteisellä ja omalla on vissi ero. Ero, jonka yllättävän pienet lapset ymmärtävät.
Onneksi ei ole ajankohtaista että miten tälläisiä tilanteita hanskaa, koska sellaisten asioiden ratkaiseminen ei ole ihan helppoa. Kuinka paljon näistä asioista edes pitäisi välittää? Lapsen pitäisi oppia kuitenkin sekin, että tavaran määrällä ei mitata rakkauden määrää. Eikä toisaalta voittaja ole se, jolla on kuollessaan enemmän leluja. Käytännössäkään ei ole mahdollista, että aina hommattaisiin kakaroille uudet asiat ja omat lelut. Ehkä se siskon pyörä olisi hienompi, jos se maalattaisiin uudestaan tai jotain. Saisi omat värit ainakin siihen. Omistusjutussa mietin sellaista, että lapsi saisi valita leluistaan pari, jotka olisivat ihan omia eli jolla muut eivät saisi lupaa kysymättä leikkiä. Muut olisivat sitten yhteisiä. Saattaisi toimia tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti