Oslolainen tappomeininki laittaa ajattelemaan kuolemaa. Suhteeni kuolemaan on jotenkin outo. Naamatusten kuoleman kanssa en ole ollut ennen männävuotta, mutta jossain mielessä se on ollut elämässäni läsnä melkein niin kauan kuin muistan. Jossain mielessä voisi kai sanoa, että se on hyväkin. Jos en olisi nähnyt siinä iässä, kun asioita vielä opitaan kerrasta, mitä kuolema tekee niille jotka jäävät jäljelle, en luultavasti olisi tässä. Se voi tappaa. Olen käynyt ne hautajaiset.
Mutta onhan se aika outo ajatus, kun sitä vähän miettii. Istuu siinä kavereitten kanssa heittämässä läppää ja yhtäkkiä PAM! ja se oli siinä sitten. Itselläkin on niin kauheat suunnitelmat tehtynä siitä, että miten tätä elämää nyt elää. Olis varmaan aika hölmö olo, jos nyt joku haulikkomies hyppäisi ikkunasta ja ampuisi aivot seinälle. Aha, no se siitä sitten.
Olen joskus aikaisemminkin koittanut miettiä suhtautumistani kuolemaan, koska ajattelen sen kertovan aika hyvin siitä, missä milloinkin mennään. Nykyään sen taitaa summata aika hyvin monesta asiasta käyttämäni lausahdus: "Ei siihen kuole ja jos kuolee, niin sitten se ei enää ole ongelma." Liekö hyvä vai huono merkki en sitten tiedä, mutta parempi kuin joskus aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti