Surutalossa

Talosta tulee surutalo hetkessä, jos niikseen on, mutta suru ei talosta lähde kuin pikkuhiljaa kulumalla. Ei välttämättä niinkään. Suru on kaikkialla läsnä, sellainen hento tunne taustalla, joka ei koskaan poistu, mutta vähitellen vaimenee sellaiseksi, että siihen ei enää kiinnitä huomiota. Ja silti kun hetkeksi rauhoittuu ja hiljenee se roikkuu joka nurkasta ja pilkistää kaikista tapeteista. Se vain on kunnes ehkä joskus lakkaa olemasta. Se hiljentää ja saa ihmisen nöyrtymään, alistumaan vähän kun pyhän läsnäololle. Sitä ei määrätä, neuvota eikä käsketä. Se vain on paikalla kunnes ehkä joskus omasta halustaan lähtee pois. Ja samalla se järsii kuin rotta, imee ihmisestä tipan kerrallaan kuin inisevä hyttynen, jättää lopulta vain luut jäljelle, jos se saa liian kauan olla. Se tappaa,jos voi, rampauttaa, jos ei voi tappaa, haavoittaa, jos ei voi rampauttaa ja satuttaa jos ei voi haavoittaa.

Published with Blogger-droid v1.6.7