Jossain halpiskirjassa yksi pahis kuolee juuri niin kuin hän on aina kuvitellut kuolevansa. Vapaasti kääntäen kirjassa sanotaan, että hän kuoli tuntien perverssiä tyydytystä siitä, että oli ollut oikeassa. Yksi outo sivujuonne terroriteoissa on aina ollut se, että kun niitä miettii, niin tulee sellainen olo, että jos itse ryhtyisi terroritekoa tai muuta massamurhaa tekemään, niin saisi kyllä vuosien suunnittelulla enemmänkin vainaita aikaan kuin seitsemän. Oslon mies antaa syyn tuntea sitä perverssiä tyydytystä. Olinpahan ainakin oikeassa, että kyllä niitä ruumiita saa kasaan.
Olen monesti miettinyt, että minulta puuttuu jokin oleellinen pala empaattisuudesta, koska minulta puuttuu melkein kokonaan kyky asettua uhrien ja omaisten asemaan. Tälläisissä tilanteissa uhrit ovat minulle lähinnä lukuja, enkä osaa näistä asioista järkyttyä. Pelottavaa onkin huomata, että lähimmäksi järkytystä olen päässyt, kun tyyppiä on luonnehdittu fundamentalistikristityksi. Konservatiivisena kristittynä en oikein osaa laittaa kaveria eri porukkaan kuin itseni. Onhan se hiukan häiritsevää, kun lueskelee massamurhaajasta ja päällimmäinen ajatus on se, että se olisin voinut olla minä. Toinen häiritsevä ajatus on se, että pystyn hyvin kuvittelemaan miksi. Kaveri varmaan tuo manifestinsa julki lähiaikoina ja silloin saa taas nähdä, että onko syytä perverssiin tyydytyksentunteeseen.
En vastusta pahan poistamista maailmasta tappamalla sinänsä välttämättä, asia joka sekin on aika perverssiä huomata. En ole ihan kauhean syvällisesti asiaa kyllä pohtinutkaan, enkä sitä kyllä jaksa nytkään tehdä. Suurin ongelma sen kanssa on se, että jos meinaa alkaa muita poistamaan pahana, niin ensin pitäisi kyllä arvioida itsensä. Ja sellaista, joka oman arvionsa läpäisee, en kyllä päästäisi arvioimaan enää seuraavaa. Lähinnä toivon siis, että jos itse aion joskus suureksi tuomariksi ryhtyä, niin suoraselkäisyyttä löytyy sen verran, että luoti menee omaan päähän ensimmäiseksi eikä viimeiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti