Haikea syksy

Kesä kääntyy loppupuolelleen ja ensimmäistä kertaa pitkää aikaan se tuntuu haikealta. Oikeastaan se kertookin oleellisen. Tämä on ollut hyvä kesä.

Luulen, että iso syy siihen, että kesä on ollut näin hyvä oli se, että lääkäri sanoi maagisen taikasanan masennus. Yhtäkkiä asennoituminen asioihin kesällä muuttui. Sen sijaan, että mietin kuinka perseestä on, kun taas on kirkasta ja aurinkoista ja hellettä mietinkin, että onpa nyt vähän rasittava olo, kun on näin kirkasta ja aurinkoista ja hellettä, mutta koska minusta tulee vasraan aina tuntumaan tällä kelillä tältä, niin turha jäädä murehtimaan sitä. Sen sijaan ottaa ilon irti siitä, että lapsen kanssa on kiva käydä uimassa vaikka ei maailman paras olo olekaan ja jätski on hyvää vähän vähemmän freesinäkin. Sitten niistä päivistä ei jää mieleen väsymys vaan se, että tulipa tehtyä jotain kivaa. Oleellisesti siis tajusin, että vika ei ole säässä vaan minussa. Se taas helpottaa elämää äärettömästi, koska itseään on paljon helpompi muuttaa kuin säätä.

Toinen hyvä puoli siinä ajatuksessa masennuksesta on se, että kun keväällä kuitenkin ajattelee, että voisi sitten kesällä tehdä ziljaardi asiaa, niin on paljon helpompi antaa itselleen anteeksi se, ettei tehnytkään ihan kaikkea mahdollista. Perspektiivi muuttuu niin, että näkee ne asiat suurina onnistumisina, mitä sai tehtyä, eikä toisinpäin. Kun kesästä jää päällimmäiseksi mieleen liuta onnistumisia, niin eihän siitä nyt kauhean paha olo jää.

No, syksy on silti aina syksy. Ihmisen parasta aikaa.

Masennus ja sen hoito

Alkuun disclaimeri (onkohan se suomeksi vastuuvapauslause tjsp.) En ole lääkäri tai mikään muukaan sellainen, jolla olisi mitään asiaa kirjoittaa tälläisestä asiasta. Kirjoitan silti. Älä perusta mitään itsehoitoasi siihen, mitä täältä luet. Nämä ovat satunnaisen ihmisen fiilistelyjä. Tätä blogia lukevat lääkärit saavat mieluusti paikata, jos menee pieleen. Tässäkään jutussa ei ole lähteitä, koska en panosta näihin juttuihin niin paljon, että sellaisia kaivaisin. Olen muutenkin saanut varmaan ison osan käsityksistäni vähemmän kuin autoritäärisistä lähteistä.

Nonih, asiaan. Masennuksesta ja sen hoidosta näkee paljon valitusta. Tajusin tässä, että jotkut "epäkohdat" ovat siinä hoidossa ihan syystä, mutta näitä syitä ei julkituoda ollenkaan samalla vimmalla, kuin lääkärikammoa esmes netissä lietsotaan. Tässä siis muutama valitus, joita näkee ja käsitykseni siitä, miksi näin on.

"Lääkäri löi vaan pilleripurkin kouraan, eikä jaksanut kovasti kiinnostua." Varmaan yleisin valitus. Lääkäreillä ei ole vastaanotolla kovin paljon aikaa per potilas. Siinä ei ihan kauheasti ehdi selvitellä asioita. Pilleripurkki lyödään kuitenkin kouraan kahdesta eri syystä. Vähemmän tärkeä, mutta helpommin selitettävä ensin. Lievässä masennuksessa plasebo-vaikutus on merkittävämpi kuin sen lääkkeen "oikea" vaikutus. Ongelma siis saattaa oikeasti ratketa sillä, että lyödään käteen ihan mitä vaan.

Sitten se tärkeämpi. Vakavasti masentunut ihminen ei yleensä tapa itseään. Sillä ei vaan ole virtaa siihen. Henki poistetaan siinä vaiheessa, kun paraneminen alkaa. Silloin on vielä paha olo, mutta myös virtaa. Silloin on myös virtaa mennä lääkäriin. Pillerit siis lyödään kouraan heti, koska yksi yleinen aika tulla lääkäriin on myös yleinen aika tappaa itsensä. Ei siis välttämättä kannata odottaa sinne, että tietää mistä on kyse ennen reseptiä, koska silloin sitä aikaa ei välttämättä tule. Ja sitten on vielä toinen samansukuinen syy. Kun masentunut päättää tappaa itsensä, niin siitä tulee hyvä olo. Sellainen olo että vihdoinkin tämä ratkeaa. Siinä hyvän olon puuskassa voi intoutua lääkäriinkin. Ja sitten olla kahden päivän päästä vainaa. Eli pillerit kouraan heti eikä kohta. Eli tiivistäen: masentuneella, joka tulee lääkäriin on virtaa. Masentunut, jolla on virtaa saattaa tappaa itsensä. Siksi masentuneelle joka tulee lääkäriin lyödään äkkiä lääkitys.

"Ne lääkkeet on hirveitä addiktoivia myrkkyjä." Niin on. Ainakin osa niistä. Ihan vaikka jo ylläolevista jutuista voinee päätellä, että vakava masennus on hiukan keskivertonuhaa pahempi sairaus. Siksi lääkkeiksikin kelpuutetaan sellaisia asioita, joita ei suuhunsa kannata huvikseen pistää. Suurin ongelma on se, että masennusta ymmärretään hyvin huonosti, joten lääkitys on tuuripeliä, samoin kuin monet sivuvaikutukset. Ensin kokeillaan yhtä ja sitten toista ja toivotaan, että lopulta löytyy lääke joka auttaa, eikä tuota pahoja sivuvaikutuksia. Loppuviimeksi tässä on kyseessä ajatus siitä, että lääke on tautia pahempi. Mikä johtuu luultavasti siitä, että ei ymmärretä kuinka vakavasta taudista on kyse. Olen elämässäni ollut kaksissa hautajaisissa, joissa se kuollut ei ole ollut "vanha". 100% näistä on ollut itsemurhan tehneiden masentuneiden hautajaisia. Siksi onkin hienoa lukea, kun ihmiset kertovat kuinka kyseessä on vaan virallistettu lorvikatarri.

"Masennuslääkkeistä ei pääse eroon." Jotkut pääsevät, toiset eivät. Omastani lääkäri sanoi suoraan, että kyseessä on enemmän ominaisuus kuin sairaus, eikä sellaista voi parantaa sanan perinteisessä merkityksessä. Lääkkeet ovat sitä varten, että selviää vaikeista kausista, muuten on tarkoitus olla ilman. Ihan oikeasti sairaista en voi sanoa muuta kuin että jotkut pääsevät. Tämän voin sanoa, koska tunnen sellaisia ihmisiä. Siitä en tiedä, että kuinka iso osa. Google voisi kertoa, mutta en nyt jaksa.

Että näin.

Tänään itkin

Aika kirjoitella vaihteeksi masennusaiheista tekstiä, kun aletaan ilmeisesti taas saavuttaa niitä olotilankierron alempia kohtia. Itkemisessähän ei ole mitään vikaa, oikein hyvä tapa purkaa itseään kun on paha olo. Varsinkin jos on joku hyvä kaveri, jolle voi asioitaan itkeä. Hitusen häiritseväksi homma menee siinä kohtaa, kun on vaan ja itkee, mutta ei osaa yhtään sanoa että miksi. Toisaalta se oli myös valaisevaa. Tajusin esimerkiksi, että naaman lihakset tekevät itkiessä jänniä asioita. Muutenkin oli ihan mielenkiintoista pohdiskella itkemisen fysiologiaa. Normaalisti sellaista ei tule itkiessä tehtyä, kun on jotain muuta ajateltavaa just silloin.

Lupaava downswing siis menossa, ei siinä mitään. Ahdistukset ovat vaan sen verran irti todellisuudesta, että on se vähän hassuakin. Toisaalta on kai positiivinen merkki, kun ei onnistu edes uskottelemaan itselleen, että on tähän joku ulkopuolinen syy. Kuvioon kuuluu, että nukkuilu on ongelmallista, mutta lomassa on se kiva puoli, että unta tulee ihan kivasti, vaikka ei unta heti saisikaan. Suunnittelin silti koukkaavani huomenissa itselleni jostain kamomillateetä. Jos vaikka nukahtaisi ajoissa sitten. Koska itselääkintä on edelleen se fiksuin lääkintä. Plasebona ainakin luulis toimivan, kun lääkäri on niin uskottava.

Maaninen vaihe

No ei oikeastaan, mutta nyt on pari päivää ollut oikein hyvä fiilis. Puolimaaniseksi tätä voinee kyllä hyvinkin nimittää, koska nukuin kolmisen tuntia ja silti olen ollut suht hyvällä fiiliksellä tänäänkin. Sitä mietiskelin, että onko sillä jotain tekemistä jonkun kanssa, että parhaat päivät viimeaikoina on olleet silloin kun olen syönyt puolikasta annosta niitä mielialalääkkeitä. Eilen oli nimittäin viimeinen päivä kun niitä söin, kun se syöminen lopetetaan syömällä viikon verran puolikasta annosta. Lopetin siis niiden syömisen, koska en havainnut olossa mitään paranemista siinä ajassa, kun lääkärin mielestä olisi pitänyt. Ei ne niin hyviä ole, että huvikseen söisi.

Ja koska lääkärin lääkkeisiin pitää suhtautua äärimmäisellä epäluulolla, mutta luotaistuotekaupoista voi syödä mitä vaan, niin rupesin popsimaan testimielessä ruusujuurta. Ainakin on olemassa tutkimus, jonka mukaan se tehoaa lievään masennukseen paremmin kuin plasebo. En tosin onnistunut varmistamaan, että onko tuo uute mitä minä syön tasan samaa kamaa kuin tutkittu, mutta kovasti ne väittivät sen olevan jotain standardoitua uutetta. Joten ehkä. Karmean makuista ainakin. Pahanmakuiset lääkkeethän tunnetusti tehoaa paremmin.

Lukeminen versus leffan katsominen (masentuneena)

Sanotaan, että lukeminen on hyödyllisempää kuin telkkarin katsominen, koska lukeminen aktivoi aivoja ja telkkari sitten taas ei. Olen aina suhtautunut tähän skeptisesti, koska oma kokemus on se, että parin tunnin lukemissessiosta tulee ihan samanlainen paha olo kuin parin tunnin leffasessiosta. Tulee vaan sellainen paha olo, kun poistuu tästä maailmasta liian pitkäksi aikaa.

Vallitseva väsymys auttoi minua ymmärtämään, että se ero on todellinen. Leffan katsominen on hyvä tapa päästä pari tuntia eteenpäin kun väsyttää, mutta ei vielä voi mennä nukkumaan. Pelkkä ajatuskin kirjan lukemisesta tuntuu raskaalta. Virtaa ei ole niin paljon, että viitsisi käynnistää aivojaan kun ei ole ihan pakko. En tiedä pitäisikö tältä pohjalta tehdä laajempia johtopäätöksiä suhteessa leffoihin ja kirjoihin, mutta en sitä nyt jaksa miettiä. Katson leffoja, en lue.

Antiantikliimaksi

Muutama päivä sitten totesin, että jos tästä selvitään niin helpolla kuin silloin näytti, niin on melkoien antikliimaksi koko juttu. No ei ole. Loma kun on, niin nukuttua tulee tarpeeksi, mutta silti väsyttää melkein aina. Ei taida näistä pillereistä olla taikalääkkeeksi. Onneksi muuten on mukavaa. Varsinkin nyt, kun sääkin vähän viileni.

Yksi taistelu siis hävitty, mutta sota jatkuu. Seuraavat huumekokeilut saavat jäädä kesäloman jälkeiseen aikaan, mutta kunnon kohottaminen jatkuu, kuin myös pyrkimys järkevään ravintoon ja riittävään uneen. Olen silti huomannut olevani taas aika puhtaasti sellaisessa "kunhan selviää kesästä hengissä"-moodissa. Syksy tulee taas joskus ja elämä alkaa voittaa. Tänä talvena voi varmaan alkaa luistelemaan ja hiihtämään lapsen kanssa ja muutenkin talvessakin on paljon positiivista odotettavaa. Ei vaan huvittaisi käyttää paria kuukautta vuodessa pelkästään hengissä selviämiseen.

Käytiin spontaanisti Nuuksiossa grillaamassa. Ehkä pitäisi viettää isompi osa lomasta metsässä. Sää oli aikalailla paras mahdollinen, ötöjä ei ollut, ihmisetkin tekivät ilmeiseti jotain muuta, koska rauhassa sai grillailla. Ja kakara syö makkaraa kuin hullu puuroa ja nareskeli kun pääsi kantorinkkaan, eli aika vahvaa positiivista signaalia tuli. Koskakohan ehtii testata yöpymistä?

Itseskeptisyyden ytimessä

Mielenterveysongelma on aika avartava, kun sitä oikein alkaa miettiä. Kyseessähän on tilanne jolloin aivot toimivat osittain väärin ja tämä väärä toiminta tuottaa signaaleja, jotka kannattaa jättää huomiotta. Eli siis tässä tapauksessa se signaali, että väsyttää. Sen sijaan väsyttäminen arvioidaan muiden signaalien avulla. Esimerkiksi siitä, että paljonko kello on tai paljonko on tullut urheiltua. Kyseessä on toki paljon muutakin, mutta tämä aspekti on aika jännä.

Kyseessä on siis tietystä perspektiivistä katsottuna sama asia kuin mikä tahansa toiminta, missä oma luontainen toiminta pitää voittaa. Esimerkiksi laihdutus. Lihovalla ihmisellä on taipumus syödä hallitsemattomasti. Painonhallinta on sitä, että ei kuunnella omia nälkätuntemuksia vaan ratkaistaan syötävän määrä ja laatu jonkun muun mittarin avulla.

Olisi jännä saada lista omista aistimuksista paremmuusjärjestyksessä sen mukaan, kuinka luotettavasti niiden uskomisesta seuraa jotain positiivista. Vähän hankala vaan koostaa semmoinen.

Itsensä hyväksyminen

Liekö sitten oikeaa vai plasebovaikutusta, mutta nyt parina aamuna on tuntunut siltä, että olisi oikeasti nukkunut syvemmin kuin ennen. Nukahtaminenkin on yleensä sujunut, joten hyvin menee. Ja olo on ainakin tänään ihan hyvä. Lähden siis siitä, että kyllä tämä tästä nyt taittuu. Tulee parempi mieli niin. Vielä kun menisi ajoissa nukkumaan niin johan olisi ihmeellistä. Vähän tulee kyllä antikliimaksi tästä masennussaagasta, jos tästä ei tämän ihmeellisempää tullut. Pari pilleriä naamaan ja siinä.

Mietiskelin omaa suhtautumistani tähän masennukseen ja havaitsin, että jossain kohtaa olen hyväksynyt itseni. Se on kylläkin tapahtunut jo vähän aikaisemmin, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että en ole enää vähään aikaan yrittänyt muuttua. Olen vain etsinyt tapoja päästä hyvään tulokseen sillä mitä minulla on. Ja kyllä Volkkarilla pystyy melkein kaikki samat asiat tekemään kuin Porschella. Se ei ole niin tyylikästä eikä vauhdikasta, mutta matkaseura sen hyvän reissun tekee kummallakin.

Luulen, että se itsensä hyväksyminen alkoi valitsemisesta. Näitä asioita haluan tehdä, mutta tämä on se, mikä on niistä minulle tärkeintä, ne muut saavat jäädä koska ei ole aikaa. Ehkä siinä tuli sitä luopumista ylimitoitetuista odotuksista ja toiveista itseä kohtaan. Sitten oli helpompi ruveta toteuttamaan niitä asioita, mitkä olivat saavutettavissa. Silloin tulee valmista ja on myös helpompi hyväksyä omat puutteet, kun näkee etteivät ne niin maatakaatavia ole. Samalla voi antaa itselleen luvan olla tyytyväinen siihen vähään, mitä on saavuttanut.

Pyrkimisen parempaan ei tarvitse lähteä siitä ajatuksesta, että nykyinen ei riitä. Jos nykyinen ei riitä, täytyy toki pyrkiä parempaan, mutta parempaan voi pyrkiä ihan vaan siksi, että parempi on saavutettavissa vaikka nykyisessäkään ei ole mitään isompaa vikaa. Silloin voi nauttia myös siitä mitä jo on. Elämän yksi perustotuus on se, että tulet menettämään lopulta sen mitä sinulla on. Siksi siitä kannattaa tänään nauttia, vaikka aiotkin huomenna parempaan.

Positiivishenkinen johtopäätös

Rupesin tuota yöllistä juttua miettiessäni vähän jatkokehittelemään ajatusta. Jos oletetaan, että oloa parantaa korkeintaan rajallisesti lääkkeen substanssi ja enemmänkin se positiivinen ote, minkä asioihin ottaa siksi, että ongelmaa ollaan ratkaisemassa, niin optimistisesti voisi lähteä olettamaan, että lääke on pitkän päälle tarpeeton. Tai siis, että plasebovaikutuksen voisi tuottaa itselleen jollain muullakin asialla kuin lääkkeillä. Olisi kätevämpi saada plasebonsa vaikka liikunnasta. Tai saada päänsä siihen kuntoon, ettei tarvitse eksplisiittisiä sellaisia.

Seisoin tänään töissä päälläni. Aika raskasta oli, mutta onnistui kyllä. Olisi ollut tyylikästä, jos paikalle olisi tullut jotain bisnesvierailijoita silloin. No eipä tullut. Syököhän päälläseisova tuotekehittäjä firman uskottavuutta? Voi ainakin sanoa, että meillä asioita katsotaan toisesta näkökulmasta.

Optimismin voima

Lueskelin noista mielialalääkkeistä ja mielenkiintoinen yksityiskohta tarttui ajatuksiini. Tuosta lääkkeestä kerrottiin, että saatava teho ei lievässä masennuksessa eroa merkittävästi plasebosta. Mielenkiintoista oli tästä tehty päätelmä. Johtopäätöshän oli, että lääkkeen määrääminen on turhaa. Johtopäätös saattaa olla oikea, mutta ainakaan lainatun tutkimuksen abstrakti ei anna viitettä siitä, että plasebo-vaikutuksen voimakkuutta olisi tutkittu. Todennäköisempää on kuitenkin, että johtopäätöksen tekijä on kitisevä persnaama, jonka täytyy yrittää korvata pienimunaisuutensa ja seksuaalinen kyvyttömyytensä jollain älyllisellä ylemmyydentunteella, jonka voi kunnolla saavuttaa vain olemalla rehellisesti väärässä. Kaikkein kätevimmin tässä tapauksessa kuvittelemalla, että plasebo-vaikutus on sama asia kuin ei vaikutusta. (Toimitus pahoittelee näin jälkikäteen raflaavia sanamuotoja, mutta ei poista niitä, koska tästä blogista on tarkoitus pystyä arvioimaan kirjoittajan mielialan vaihteluita ja nuo tekevät sen aika helpoksi. Itsestään on hieno puhua kolmannessa persoonassa.)

Vaihtoehtoinen hypoteesi olisi, että lievissä masennuksissa potilaan mieliala on niin paljon lääkitystä merkittävämpi parantumisen edellytys, että kunhan potilaan saa uskomaan huomiseen, niin lääkettä ei tarvita. Mielialan parantumisen vaan saa aikaan nimenomaan sen lääkkeen saaminen. Nimim. kokemusta on. Itseasiassa se jo riittää pitkälle, että tulee sellainen fiilis, että nyt tälle asialle tehdään jotain. T: sama nimimerkki.

Eli siis on todennäköistä, että minulle syötetään mielialalääkettä vain ja ainoastaan plasebo-vaikutuksen takia. Käsitykseni on, että plasebo-lääkkeen määrääminen ei ole sallittua. Jos minulta kysytään, niin saisin lääkkeen vaikutukset mieluummin plasebosta kuin jostain oikeasta lääkkeestä, joka joko sotkee tai sitten ei minun pääni. Eli kiitti vaan kitisijät vitusti.

Varsinkin masennuslääkkeissä plasebon tarjoaminen olisi vielä helppoa. Käsittääkseni about aina lääkäri joutuu kuitenkin sanomaan, että täytyy kokeilla vähän, että löytyy se toimiva lääke. Ekaksi laittaa jonkun sellaisen lääkkeen, josta hyvin todennäköisesti tulee paha olo ja sitten sen plasebon, niin jo vain saattaisi elämä parantua, eikä tarvitsisi edes syödä ties mitä paskaa.

Tämä kaikkihan kaatuu siihen, että ihmisille on niin kovin tärkeää olla tulematta huijatuksi. Pitää olla kyyninen ja epäluuloinen ja muutenkin vaan lähteä siitä, että kaikki on paskaa paitsi kusi. Onneksi näitä ihmisiä varten on olemassa nocebo-efekti. Kitisijöille siis muistettavaksi. Kaikki lääkkeet on myrkyllisiä. Suurin osa ruuastakin on myrkillistä. Ilma jota hengität on myrkyllistä. Pidä se mielessä, niin kuolet nopeammin ja sitten me muut voidaan syödä plasebomme rauhassa. Eikä tartte vetää jotain valikoivasti-estän-tai-ehkä-en-jonkun-epämääräisennimisen-aineen-imeytymistä-tai-erittymistä-tai-mitänytsittenlienikäänentajua-lääkettä vain siksi, että joku valkoinen pilleri pitää syödä, että paranee. Pitäisköhän käskeä vaimoa vaihtamaan salaa mun lääkkeet joihinkin pastilleihin?

Lopetettakoon kuitenkin siihen positiiviseen havaintoon, että olen edelleen ihan positiivisella mielellä noista lääkkeistä, vaikka tästä tilityksestä sitä ei ehkä voikaan päätellä. Ainakaan vielä alussa luvatut negatiiviset vaikutukset eivät ole olleen mitenkään pahoja.

Suunnitelmia ja muita outouksia

Kesäloma on vähän pelottava asia nyt. Työt pitävät hyvin liikkeessä ja aika monet niistä systeemeistä, joilla pidän itseni liikkeessä liittyvät jotenkin töihin. Ajattelinkin avustaa jumittamisen vastustamista ottamalla kaksi tavoitetta kesälle.

1) Opettelen seisomaan käsilläni. Koska se on siistiä ja koska se on hyvää treeniä ja toimii vastaliikkeenä leuanvedoille. Opetteleminen ulkona on helppoa jos vaan kestää sen, että ihmiset miettii, että siellä taas joku piripää heiluu ja pikkulapsikin on mukana.

2) Lenkkeilen itseni sellaiseen kuntoon, että viiden kilometrin lenkin voi juosta helposti. Kunto sinällään pitäisi olla jo nyt ihan riittävä tähän, mutta kun tarkoitus on juosta Vibrameilla, niin jalkalihaksia täytyy treenata. Voi olla aika optimistista, että saisi jalat kuukaudessa kestämään tuon, mutta koitetaan ainakin.

Onko väsymys väsymys vai väsymys?

Kun päämääränä on pysyä liikkeessä, tulee yhdeksi ongelmaksi se, että voi tehdä liikaa. Normaalistihan ihmisellä väsymys kertoo, että koska on aika opettaa. Kun väsymys on rikki, niin juttu muuttuu haasteellisemmaksi. Se tosin helpottaa, että ihan perus lihasväsymys eroaa sen verran normaaliolotilasta, että sen huomaa. Noin muuten täytyy sitten koittaa arvioida lähinnä kellon ja järjen avulla, että koska meinaa mennä liioitteluksi. Sinällään ongelma on aika positiivinen kuitenkin. Ei elämässä liian huonosti mene, jos täytyy vahtia lähinnä sitä, ettei vauhtia ole liikaa.

Kolmas päivä lääkkeitä ja vähän olen sivuvaikutuksia huomannut, mutta ei mitään merkittävää.

Sateen sattuessa: sateessa

Työpaikan varaisoherra ilmaisi noin, että kesäjuhlilla suoritettava purjehtiminen tapahtuu säästä riippumatta. Lausahdus jäi elämään päässäni, onhan se sujuva suullinen jo muutenkin, mutta myös siksi, että se on tarpeellinen asenne tälläiseen tilanteeseen. Paikalleen ei auta jämähtää, mutta se tarkoittaa sitä, että kaikkeen tekemiseen on suhtauduttava vähän niin että väsymyksen sattuessa: väsyneenä.

Tätä asiaa selvensi myös, kun lueskelin intternetskarista ihmisten keskusteluja masennuksistaan. Eräs keskustelija esitti asian suurinpiirtein niin, että aivokemia saadaan lääkkeillä jotenkin kohdilleen, mutta siinä vaiheessa pahasti masentuneet ovat jo olleet paikallaan niin kauan, että oli aivokemiat mitkä tahansa, niin ne eivät saa aikaan yhtään mitään. Terapian päätarkoitus on sitten potkia ne ihmiset tekemään jotain. Jos istuu kaksi viikkoa kotona tuijottamassa seinää, niin sen jälkeen todennäköisesti käyttäytyy kuin masentunut ja siinä vaiheessa ei sitten enää olekaan mitään väliä, että mikä titteli sille tilanteelle annetaan tai mistä se sitten on johtuvinaan. Lopputulema on tasan sama.

Jämähtäminen paikalleen on siis se vihollinen, väsymys on vaan olosuhde, joka poistuu viimeistään syksyllä. Kultainen ohjenuora siis: "Sateen sattuessa: sateessa"

Väsyttää. Aina.

Masennus on siitä hankala asia, että sanana se tarkoittaa tässä vaiheessa jo melkein mitä tahansa pahaa oloa. Ajattelin siis lähteä liikkeelle siitä, miltä minusta tuntuu. Mikä on se asia, minkä lääkäri sanoi olevan lievä masennus. Sain tiivistettyä sen kahteen sanaan, joista niistäkin toinen on siinä lähinnä antamassa hiukan lisäkontekstia. Otsikossa siis.

Masennusta ajatellaan usein tunnetilana. Tämä ei ole. Parhaiten kuvaisin sitä siksi olotilaksi, kun väsyttää niin paljon, että kannattaisi mennä nukkumaan, mutta ei vielä ole ihan pakko. Se on olotilani n. 90% valveillaoloajasta. Negatiivisia tunteita tulee lähinnä siinä suhteessa, kuin kuvittelen kenelle tahansa väsyneelle ihmiselle tulevan kun tulee vastoinkäymisiä.

Väsymys ei ole fyysistä. Pystyn urheilemaan normaalisti ja liikunta onkin aika iso osa sitä 10%, jolloin en ole väsynyt. Noin yleensäkin elämä jatkuu suht normaalisti. Onneksi tämä nykyrutiini tosiaan on rakennettu sillä periaatteella, että ei tarvitse jaksaa tehdä asioita, vaan ne tulevat aika automaattisesti vastaan. Ei minun tarvinnut sitä tietää, että minkäniminen tämä asia on tietääkseni miltä elämä kesällä tuntuu. Kesäloma vähän jännittää tältä kannalta.

Masennuksen pohjustus

Nokkela ihminen hoksasi eilisen jutun jälkeen, että jotain on tapahtunut. Lyhyen mutta intensiivisen pohdinnan jälkeen päätin huudella yksityisasiani koko maailmalle. Kahdesta syystä. Ensimmäiseksi tämä blogi on tullut minulle äärimmäisen hyväksi tavaksi käsitellä elämässä vastaan tulevia asioita. Kaikkea ei voi täällä käsitellä, mutta niissä asioissa, mitä voi, tämä on erittäin hyödyllistä. Saa asioita päässä järjestykseen. Toisekseen yhtäkkiä minulla on sellainen olo, että minulla on annettavaa. Perspektiivi, josta en ole nähnyt asiaa juurikaan käsiteltävän. Minulla on sanottavaa.

Skarpit ovat jo hoksanneet, että otsikolla ehkä on asian kanssa jotain tekemistä. Tänään se varmistui sille tasolle, että sain reseptin ja sillä purkin pillereitä apteekista. Minulla on masennus. Tarkemmin sanottuna minulla on lievä kausimasennus. Jos on seurannut näitä juttuja tai jostain muusta syystä tullut tietoiseksi mielipiteistäni vuodenajoista, niin sen kauden pystyy päättelemään. Kesämasennus. Mahdollisesti myös talvi, mutta se ei ole ihan selvää. Kevät ja syksy ovat ainakin masennuksettomia.

Tulen siis kirjoittelemaan varmaan jonkun verran aiheesta masennus. Olen nimittäin lueskellut jonkun verran masentuneiden juttuja ja sitten taas sellaisten ihmisten ajatuksia masennuksesta, jotka eivät sitä ole kokeneet. Niitä määrittää toisaalta kyvyttömyys selittää ja toisaalta kyvyttömyys ymmärtää. Pahassa masennuksessa syyt ja seuraukset ovat sellaisessa sekasotkussa keskenään, että on vaikea löytää sitä homman jujua. Ja toisaalta taas monen terveen tuntuu olevan kovin vaikea edes haluta ymmärtää, että kyseessä on jotain muutakin kuin että se masentunut nyt vaan on vähän paskempi ihminen. Tajusin niitä juttuja lukiessani, että minulla on iso etu normaaliin masentuneeseen. Ongelmani on lievä mutta selvä. Jos ette usko, niin lukekaa näitä kirjoituksia, sävy hiukkasen muuttuu kun kesä lähestyy.

En ole lääkäri. Puhun koko ajan vain omasta sairaudestani, masennuksia on varmaan monenlaisia. En ole edes varma siitä, että onko masennus nyt se oikea ongelma. Yhdestä asiasta olen varma. Ensin ei ollut paha olo. Nyt on. Syksyllä taas ei ole. Siinä ovat faktat, niitä saa vääntää haluamaansa muottiin.