Kaikki alkoi siitä...

Mihin minä uskon? Rontti 20 vuotta on siitä, kun tulin uskoon, menin seurakuntaan ja rupesin oikeasti opettelemaan tätä kristinuskojuttua. Ei ne Jumalan jäljet elämässä mitenkään siitä alkaneet, mutta siitä alkoi asioiden aktiivinen pohtiminen. Muutaman vuoden on jo tuntunut siltä, että pitäisi koittaa kirjoittaa niitä juttuja ylös. Ja kas, tämä ikivanha blogin on täällä vieläkin. Ja tässä saikulla lojuessa ei mitään niin olekaan kuin aikaa.

Uskon matkaa siis jo jonkun aikaa taitettu. Koko tällä matkalla kengässä on ollut hiertävä kivi. Olen halunnut oppia ja ymmärtää kristinuskoa ja lukenut ja kuullut monensorttista opetusta. Ja aika iso osa siitä on sontaa. Usein vielä tavalla, joka tuntuu sekä ilmeiseltä että perustavanlaatuiselta.

Esimerkki. "Kaikki rikoksemme kohdistuvat paitsi uhriin myös Jumalaan". Tätä olen kuullut eri muodoissa monta kertaa perusteluna sille, miksi Jumalalla on oikeus rankaista synnistä. Onneksi en ihan vähään aikaan. Jos raiskaan henkilön A uhrini on A. A ei ole ainoa joka kärsii. A:n lähipiiri kärsii. Lähialueen ihmiset kärsivät, koska on pelottavaa olla alueella jossa raiskataan. Ehkä monet muutkin. Yhteiskuntakin kärsii. Ja Jumala joka rakastaa A:ta (ja minua joka tämän pahan tein) kärsii myös. Suunnattomasti. Mutta vain yksi näistä voi sanoa olevansa rikokseni uhri.

Jos A:n isä tulee sanomaan minulle "Miksi teit minulle näin?", niin kyseessä on itsekeskeinen mulkku. Vaikka hän kärsii, hän ei ole uhri. Uhriksi asettuminen on loukkaus sitä ihmistä kohtaan, joka on uhri. Sama pätee naapuriin. Ja yhteiskuntaan. Vaikka se on säätänyt lakeja, joita rikottiin. Ja näiden lakien pohjalta rankaisee minua, tekijää. Se ei siltikään ole uhri. Eikä Jumala. Vaikka Jumala rankaisee, niin se rangaistus ei perustu Jumalan kokemaan vääryyteen. Vaan uhrin. Jumalan edessä joudun vastaamaan siitä, mitä tein A:lle, en siitä, kuinka paljon pahaa mieltä tuotin Jumalalle, kun A:ta noin pahasti kohtelin.

Tämä on nähdäkseni paitsi perustavanlaatuista, myös aika itsestäänselvää. Mutta sitä opetusta joka opettaa toisin on tullut sen verran vastaan, että tämä tuli ensimmäisenä mieleen, kun piti kivelle saada vähän konkreettista muotoa. Ja se hiertää, koska siitä seuraa hiipivä epäluulo. Onko sittenkin totta, että tässä touhussa ei ole järkeä? Koska jos siinä on, niin miksi ihmisiä kuljeskelee ympäriinsä juttelemassa tuollaisia älyttömyyksiä? Jos kristinuskossa on järkeä, miksi sitä aktiivisesti ja johdonmukaisesti kieltäydytään käyttämästä?

"Jos tuo on totta, niin Jumala on <EI YHTÄÄN MAIRITTELEVA ASIA>". Tämän asian kanssa olen paininut paljon ja varmaan painin jatkossakin. Mutta siitä painiskelusta on hyötyä. Opetus tai asia vaihtelee, mutta vastauksia löytyy kun vaan jaksaa painia. Hyväksyy sen, että hiertää. Hyväksyy sen, että se haittaa matkantekoa. Tyytyy siihen, että hiertämiseen löytyy aikanaan vastaus. Eikä lopeta kulkemista. Koska niitä vastauksia kyllä löytyy, mutta usein asioiden pitää saada poukkoilla päässä ties kuinka pitkään, ennen kuin se ratkaiseva pala löytyy palapeliin.