Älkää kuolko, tehkää jotain muuta

Uutisia siitä, että joidenkin läheisten ihmisten läheinen ihminen on tehnyt itsemurhan tuntuu aina välillä tipahtelevan. Se tuntuu niin turhalta, että se lähentelee henkilökohtaista loukkausta. Vaan helppohan se täältä onkin huudella. Silti ei vaan osaa olla miettimättä sitä umpikujaa, johon nuori ihminen voi kokea joutuneensa. Itsekin muistan sen tilanteen, kun istui yksin kotona ja näytti, että kaikki saumat oli menneet. Nyt sitä vaan ihmettelee, että kuinka voikin olla silloin niin sekaisin, ettei nähnyt sitä, että koko maailma oli avoinna. Onneksi siitä pääsi aikanaan yli.

Ehkä pitäisi pyrkiä iskostamaan ihmisiin sellaista kokeilemismentaliteettia, että jos tämä ei toimi, niin sitten koitetaan jotain muuta. Se voisi auttaa siihen, että jos ykkössuunnitelma ei toiminut, niin koko maailma ei romahda. Ehkä noin yleisestikin olisi hyvä jos ei ole liian tarkkaa ajatusta siitä miten aikoo elämänsä elää. Mielekkään elämän voi elää aika monella tavalla. Se oli itseasiassa yksi iso osa omaa selviämisprosessia erosta. Tajusin, että Jumalalla on antaa minulle hyvä ja mielekäs elämä. Kuului siihen vaimoa eli ei.

Jos vaimo jätti ja töistä tuli potkut, niin älä tapa itseäsi. Ota mieluumin yhteyttä minuun, niin ajetaan vaikka Mongol rally. Eiköhän vaimo päästä jos on kaverin hengestä kyse.

Piis män

Stressinhallinta on jäänyt elämässä turhan vähälle taas. Erityisesti se osa, missä pyritään toimimaan sen eteen etteivät jokapäiväiset kikkailut tuota stressiä. On paljon asioita, joita olen suunnitellut tekeväni päivän aikana. Ne on tarkoitettu tehtäväksi niin, että on ylimääräistä aikaa, jota voi hyödyntää niihin. Olen taas ajatutunut ajattelemaan, että ne ovat asioita joita on pakko tehdä. Se taas tuottaa stressiä. Esimerkiksi blogaaminen.

Olen keskittynyt siihen, että kirjoittelen vain jos on ilmennyt aikaa siihen. Se voinee huomata siitä, että kirjoitelmien määrä on laskenut. Vaikutus on ollut havaittava. Yksi asia vähemmän. Se on oleellisempaa kuin luulisi, koska kyse on päivittäisestä asiasta. Isokaan stressi ei haittaa, jos se on harvoin ja vähän aikaa. Jatkuva pieni stressi on se, mikä lopulta imee voimia. Iisisti ei ole niin helppoa ottaa kuin luulisi.

Elämänkapitalismia

Elämä on ollut aika nihkeää taas vähän aikaa. Tajusin, että olen taas ruvennut vaan olemaan ja tekemään sitä vähintä vaadittavaa. Elämä vaan on sikäli kapitalistista, että asiat ovat juuri niin arvokkaita, kuin niistä arvostaa ja jos kaiken tekee minimeillä, niin elämä on sitten aika perseestä. Tämä tuli mieleen, kun päädyttiin satunnaisten vaiheiden jälkeen tekemään vaihteeksi ihan kunnollista ruokaa. Tuntui, että koko elämä muuttui yhtäkkiä paljon paremmaksi, kun panostusta yhteen pieneen asiaan muutti.

Tästä palasi taas mieleen ne teemat, millä keväällä tuli paljon positiivisuutta elämään. Pienten parannusten teko ja niistä nauttiminen. Ruoka on tässä suhteessa erittäin kätevä lähtökohta, koska parempi ruoka tuottaa aika automaattisesti parempaa mieltä. Noin muutenkin parannuksia on tullut tehtyä, mutta niihin huomion kiinnittäminen ja niistä nauttiminen ei oikein ole toiminut. Eli siis lopulta asenteessa on puutteita. Nyt syksyllä elämää paransi paikallisliikenteen bussit, joiden vuoroväli harveni kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tästä seurasi se, että rupesin menemään töihin puoli tuntia aikaisemmin. Se taas on helpottanut aikatauluja kotona yllättävän paljon.

Kun väsyttää ja on paska olo, niin ei niistä pienistä parannuksista suurta iloa saa, mutta elämää ei kannatakaan elää paskimpien aikojen ehdoilla vaan yrittää säätää se niin, että paskimpinakin aikoina elää niin, että sitten kun menee taas paremmin on homma kasassa ja pääsee heti nauttimaan. Oikeanlainen rutiini on tärkeää.

Armeija, vapaaehtoisuus ja moraali

Armeijasta ja sen käymisestä on ollut keskustelua ja päädyin itsekin mietiskelemään sitä. Nykymuotoinen armeija tuntuu hiertävän. Enimmäkseen se, että se on pakkotyötä ja se, että puolet suomalaisista koulutetaan tappajiksi. Jälkimmäinen väite on muuten käsittääkseni yksiselitteisesti väärä. Armeijassa koulutetaan käyttämään asetta. Saatan olla väärässäkin, mutta en ole kuullut, että siellä annettaisiin sitä psykologista valmennusta, mitä tappajaksi kouluttaminen vaatii (tappaminen ei ole ihan helppoa, lukekaa vaikka jostain). Ainakaan tarpeeksi. Ja ihan hyvä niin, tuskin haluamme, että suurin osa miehistä tässä maassa olisi tappajia.

Ensimmäinen kysymyshän tietenkin on, että tarvitsemmeko me sellaista laitosta ylipäätään. Itse olen sitä mieltä, että tarvitsemme, mutta ymmärrän toisenkin näkökannan. Ajattelen, että puolustuskyky on tietynlainen velvoite, koska se hillitsee halua tehdä satunnaisia hyökkäyksiä. Pitää olla harmillisempi vallattava, kuin mitä valtaamisesta voi saada hyötyä, niin rauha säilyy. Voidaan väittää, että maailma täälläpäin on niin taloudellisesti yhteenliittynyt, ettei se hyökkääminen kannata kuitenkaan. Olen itseasiassa samaa mieltä, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että potentiaalinen hyökkääjäkin sen ymmärtää. En näe mitään järkeä demokraattisen valtion aloittamassa valloitussodassa ylipäätään. En silti uskalla luottaa siihen, ettei kukaan muukaan näe. Enkä demokraattisuuteenkaan. Se voi olla yllättävänkin "demokraattista".

Sittenhän päästäänkin asian pihviin ja siihen hämmentävään kohtaan. Jos tarvitaan armeija, niin minkälainen sen pitäisi olla. Ja tässä kohtaa tullaankin siihen, että vanha vitsi siitä, että jokaiseen ongelmaan on ratkaisu, joka on yksinkertainen, halpa ja helppo tuteuttaa ja väärä on uskomattoman ajankohtainen. Ja kuinka väärä voi väärä ollakaan, kun kyse on armeijasta.

Suomen armeija nykyään on muutamaa asiaa:
1) Iso. Koulutettuja on monta suhteessa maan kokoon.
2) Laajapohjainen. Kaikenlaisista yhteiskuntaluokista jne.
3) Tehoton. Ei se suomalainen sotilas mikään Rambo ole.
4) Vastentahtoinen. Moniko sinne inttiin haluaa? No ei moni.

Tarjotut vaihtoehdot näyttävät aina perustuvan vapaaehtoisuuteen ja ovat mainituissa asioissa aikalailla vastakohtia. Huomaamatta monelta jää, että me HALUAMME, että armeija on sitä mitä se on nyt, ei sitä mitä vapaaehtoisarmeija on.

Puolustusvoimat, kuten nimikin vihjaa, on tarkoitettu siihen, että ne suojaavat Suomea ulkopuoliselta hyökkäykseltä (joka ei välttämättä tule idästä, se voi myös koukata). Tähän tarkoitukseen kumpikin armeija sopii aikalailla yhtä hyvin. En usko, että kukaan laskee meidän voittavan sitä sotaa, jos sellainen oikeasti tänne tulee. Nykymallinen armeija on parempi sitten, kun se sota on hävitty. Miljoona jonkunlaisen sotilaskoulutuksen saanutta sissiä maassa joka on 70% metsää ei ole kauhean kiva kuva sellaiselle, joka aikoo miehittää jotain paikkaa. Eli pelotevaikutus on nykyarmeijalla parempi. Näin ainakin kuvittelen. En ole alan asiantuntija. Kuitenkaan en usko, että näillä armeijoilla on suuria suoriutumiseroja päätehtävässään. Ei niin merkittäviä, että sen pitäisi päätökseen vaikuttaa.

Mutta armeijalla voi tehdä muutakin kuin puolustaa maata. Sillä voi esimerkiksi hyökätä tai tehdä vallankaappauksia. Ja siinä kohtaa tullaankin siihen, että nykyinen armeija on paljonpaljon parempi kuin mikään, mikä perustuu vapaaehtoisuuteen.

1) Iso. On aika vaikea saada Suomen sotilaskelpoisesta väestöstä niin suurta osaa taakseen, että kannattaa ruveta sisällissotaan tai vallankaappaukseen. Skapparit ovat toki tässä se suurin ongelma. Vertaa hyvinkoulutettuun vapaaehtoiseen sotilasosastoon, jolla voi olla hyvinkin yhteneväiset poliittisetkin näkemykset. Tjeu: Lapuan liike.
2) Laajapohjainen. Sama kuin kohta yksi. Lisäksi koitappa innostaa tämä armeija hyökkäämään yhtään mihinkään. Vapaaehtoisarmeija voi ollakin sotimismyönteistä, mutta Jaska, mekonomi Lahdesta ei välttämättä halua vallata Kiirunaa. Lomalle se voi sinne kyllä ääritilanteessa lähteä.
3) Tehoton. Jos vaikka saisikin suomalaiset innostumaan hyökkäämisestä Kiirunaan, niin hyökkäys tuskin tulisi yllätyksenä ja tuskin olisi kovin tehokkaasti suoritettu. On vaikea kuvitella, että joku sotimisesta jotain ymmärtävä lähtisi tällä porukalla hyökkäämään. Puolustaminen on jo tarpeeksi tuskaa.
4) Vastentahtoinen. Tekee armeijan väärinkäyttämisestä vaikeaa. Jaska ei edelleenkään lähde Kiirunaan. Eikä Jaska lähde ihan helposti mihinkään sotilaalliseen munanmittaukseen mukaan. Ei sisä- eikä ulkopoliittiseen.

Vapaaehtois- ja ammattilaisarmeijat pieksevät nykyisen noin 100-0 hyökkäämisessä, vallankaappauksissa ja muissa vastaavissa ajanvietteissä. Valitettavasti me emme halua armeijamme tekevän näitä asioita. Joku äärimmäisyyksiin menevä moralisti sanoisi, että meillä on velvollisuus varmistaa, ettei armeijamme tee näitä asioita. Okei, minä olen se moralisti. Vapaaehtois- ja ammattiarmeija on väärin. Se on väärin tavoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Mieluummin sitten ei armeijaa ollenkaan, kuin armeija jonka on tarkoitus sotia. Puolen vuoden pakkotyö on siihen verrattuna pupun pipanoita. Eli menkää hipit inttiin. Se on se paras tapa vastustaa väkivaltakoneistoa.

Missikisat on outo asia

En tiedä mistä tuli mieleeni, mutta missikisat on aika omituinen kilpailu. Tai ei kilpailussa sinänsä mitään outoa ole. Laitetaan kauniita naisia riviin ja sitten valitaan kaunein. Erikoista siinä on se, että laitetaan riviin viimeisen päälle meikattuja ja laitettuja naisia. Laittaa kysymään, että mitkä ihmeen kauneuskisat ne sellaiset on? Voinko minä laittaa maskin päähän ja kumitissit päälle ja mennä kisaamaan? Kai tarkoitus oli valita kaunein nainen eikä kauneimmin maalattu? Muuten voitaisiin ottaa taulutkin kisaan mukaan.

Ei se asia varmaan muuten niin edes häiritsisi, kun eivät ne missikisat niin elämäntäyttävä juttu ole, mutta asiaan liittyy yksi maailmanhistorian merkittävimmistä petoksista. Uhreina ilmeisesti melkoinen joukko naisia. Nimittäin huulipuna. Jostain syystä merkittävä määrä naisia tuntuu ajattelevan, että mahdollisimman isot, kirkuvanväriset ja kiiltävät huulet ovat kauniit. Syytän missikisoja. Onneksi tämä harha näyttää vaivaavan enemmän juhlassa kuin arjessa, joten haitta ei ole iso.

Koulun tasapäistävästä vaikutuksesta

Säännöllisesti saa lukea siitä, kuinka koulu tasapäistää ja tappaa ihmisistä luovuuden ja tekee ihmisistä karjaa. Perusvika ajatuksessa on nähdäkseni se, että yleensä ajattelija tykkää tehdä jaon "me" vastaan tylsä harmaa aivoton karja. Ja nykyään kun niitä asioita ja ideologioita, mihin ihmiset itseään laskevat on niin paljon, niin ryhmä muut on aina noin 98% ihmisistä. Toisaalta nimenomaan se pirstaloituminen puhuu tätä koulun tasapäistävää vaikutusta vastaan. Jos kaikki ovat samasta muotista, niin miksi meillä on miljoona ja yksi harrastetta ja ideologiaa täällä? Koulu on Suomessa kuitenkin tutkimustenkin perusteella maailman tasalaatuisimpia.

Mutta se erikoisimmalta tuntuva ajatus on se, että koulu jarruttaa lahjakkaimpien kehitystä. Tietystä perspektiivistä tämä epäilemättä pitää paikkansa. Joku yksityisopetus tai erikoisryhmä voisi tuottaa sille lahjakkaimmalle porukalle lisähyötyä. Mutta koko ajatus muuttuu aika hullunkuriseksi, jos sitä vertaa siihen, miten muilla elämänalueilla huippuja tehdään. Esimerkiksi jääkiekossa kaikki tietävät, että jos junnun liikkuminen tapahtuu lähinnä treeneissä, niin ei siitä junnusta tule kovin hyvää pelaajaa. Oma omalla ajalla tehty työ on se, mikä määrää. Lajiharjoittelu on toki välttämätöntä, mutta ne kotona tehdyt jutut kertovat sen, että voidaanko haaveilla SM-liiga- tai jopa NHL-tähdestä. Mutta kun me halutaan maailman parhaat matemaatikot, niin yhtäkkiä kuvitellaan, että 5 tai 6 tuntia viikossa koulussa riittää. 14 tuntia liikuntaa viikossa olen jostain epämääräisestä lähteestä lukenut, että pitäisi harrastaa 12-vuotiaana, että voi edes haaveilla tulevansa huipuksi. Lahjakkuuden päälle. Ei taideta missään painottaa, että jos haluaa huippumatemaatikoksi, niin pari tuntia päivässä joka ikinen päivä pitäisi nysvätä. Ala-asteen lopussa.

Koulu tuottaa kyllä keskinkertaisuuksia, mutta se johtuu enemmän siitä, että jos haluaa keskinkertaisuutta kummallisemmaksi, niin sen halun pitää tulla sisältä eikä ulkoa.

Tajunnanvirtaa

Olen usein miettinyt, että minkäköhänlaista tekstiä tulisi jos kirjoittaisi ihan puhdasta tajunnanvirtaa vähän aikaa. Pitää koittaa. Ajatushan tuntuu aika pöllöltä, kirjoittelee vaan mitä sattuu päähän tulemaan ja sitten se on olevinaan hienoa. Sinänsä on outoa, kun yleensä päässä on aina jotain ajatuksia, mutta silloin kun koittaa kirjoittaa jotain, niin pää voi olla ihan tyhjä. Olisiko siinä sitten ratkaisu nukahtamiseen, kun silloin taas usein tuntuu siltä, että ajatukset pyörii liian kovaa, eikä sitä saa millään loppumaan. Vai onko se vaan niin, että ajatuksia on aina paitsi ehkä silloin, kun niitä tarvitsisi. Jotain hyvää tekisi mieli, mutta kohtapuoliin saa varmaan marjarahkaa, joten ei kannata ruveta hötkymään. hämmentävää, kuinka väsynyt voi olla vaikka on nukkunut hyvin. Nyt sieltä tullaan.

Marjarahka tuoreita punaisista ja mustista viinimarjoista on tosi hyvää. Tuli ehkä syötyä sitä liikaa. Vaikka sellaisen luulisi olevan aika terveellistäkin syötävää jos ei ihan älyttömästi tullut sokeria lisättyä. Aika hassua, että kuinka paljon paremmalta marjat maistuvat tuoreena. Mustikoistakin aina ajattelee syödessä, että miksi näitä pitikään niin erinomaisina kunnes taas poimii metsässä muutaman varvusta suuhun. Tuleekohan elämässä vielä joskus se vuosi, että jaksaa oikeasti käydä marja- ja sienimetsällä? Katseltiin sienikirjaa kaupassa, mutta ei ostettu. Sieneen saisi varmaan sieniä tuntevan kaverin mukaan muutenkin. Harmittaa kun ei tunnista sieniä. Vaikka ei sinne sienimetsälle tunnu muutenkaan ikinä ehtivän. Olisi kiva jos lapsi oppisi tuntemaan sienet. Pitäisiköhän kuunnella Kuhaa taas vaihteeksi. Muutenkaan ei tule kuunneltua musiikkia jostain syystä. Voisi kuunnella ylistysmusiikkia, se on ainakin positiivista. Se on kyllä yleensä myös armottoman tylsää.

Ei tule uni. Tajunnanvirtauttaminen on yllättävän vaikeaa, olen vissiin niin tottunut kirjoittamaan lauseita, että en osaa kirjoittaessa siirtyä ajatuksista toisiin niin kuin ajatellessa. Olisikohan siitä jotain hyötyä, jos tekisi tätä enemmän ja opettelisi? Outo tapa ajatella, että jos jotain ei osaa, niin siitä varmaan saisi jotain erinomaista hyötyä, jos opettelisi. Ehkä seuraavaksi ajattelee, että kun ei oikein osaa kuvailla sitä, mitä kävellessä tekee, niin pitäisi opetella taas olemaan vähän vähemmän taitava kävelemään. Tai ehkä ei. Tuntuu siltä, että edellisessä ajatuksessa on jotain pielessä, mutta en jaksa miettiä sitä. On aika raskasta miettiä, että oliko jossain ajatuksessa jotain järkeä. Onkohan se se syy, miksi tulee aika harvoin kyseenalaistettua asioita. Pää ei vaan toimi niin hyvin, että jaksaisi ajatella, niin sitten vaan ei ajattele. Ajattelemattomuus on outoa. Jos ei ole mitään akuuttia ajatusta, niin huomaan, että keskityn siihen mitä näen. Ikäänkuin kaikki ajatteluun tarvittava aivokapasiteetti siirtyisi välittömästi silmien käyttämiseen, kun ajattelu loppuu. Harmi, että se ei tunnu toimivan toisinpäin. Olisi kätevää, jos voisi lopettaa ajattelemisen tuijottamalla jotain oikein keskittyneesti. Sitten saisi ehkä helpommin untakin.

Aika hauska harjoitus tämä.

On aivan sama

Kun nukkuu vähän aikaa huonosti, niin ensimmäinen päivä sen jälkeen kun on nukkunut taas hyvin on se pahin. Silloin väsyttää ja masentaa ja tuntuu siltä, että olisi vaan parasta kuolla pois. Mielenkiintoisesti tämä ei tunnu edes kovin paljoa riippuvan siitä, kuinka pitkään tuona hyvänä yönä nukkui. Tai ainakaan kymmenen tuntia ei riitä. Ehkä se johtuu siitä, että hyvän yön jälkeen olettaa, että olisi hyvin virtaa, mutta sitten ei olekaan vielä ihan vedossa niin se tuntuu pahemmalta.

Se halu kuolla pois on ehkä vaikeinta. Onneksi minua on siunattu vaimolla joka ymmärtää. Paras lääke pahaan oloon, minkä minä tiedän on saada kertoa, että nyt on paha. Nyt ei jaksa. Ymmärtävä puoliso antaa myös tarpeellista perspektiiviä. On aika helppo jäädä sen ajatuksen vangiksi, että kun tuntuu näin pahalta, vaikka asiat ovat hyvin, niin ei oikeasti kannata elää. Mutta kun siitä puhuu toiselle, jonka kanssa on saanut viettää paljon hienoja aikoja, niin muistaa senkin, ettei elämä aina ole tälläistä. Kun pääsee edes sen verran irti siitä omasta välittömästä olosta, että voi miettiä menneitä, niin homma alkaa olla selätetty. Siitä alkaa nousu. Nukkumattomuudessa siis lähinnä se, että jaksaa taas vähän aikaa tehdä jotain että aika kuluisi muutenkin kuin märehtien.

Päääjukeboksi on myös aika mielenkiintoinen näissä tilanteissa. Viikatteen On aivan sama on soinut päässä koko päivän. Ilmeiseti pää osaa tuottaa päivän teemaan sopivan taustamusiikinkin. No, onneksi huomenna on parempi päivä.

Toiston toistoa

Nykyään tulee melkein aina kirjoittaessa sellainen olo, että tämän olen kyllä kirjoitellut joskus aikaisemminkin. Ja onhan se niin, että vaikka minulla onkin 185 blogitekstiä, niin ei minulla 185 kommunikoimisen arvoista ajatusta ole. Ja toisaalta toisto on tärkeää. Suurin pyrkimys itselläni on pyrkimys asennemuutokseen. Sellainen ei tapahdu hetkessä eikä helposti vaan toistojen kautta. Niin, että aina välillä törmää johonkin, joka taas muistuttaa terveellisemmästä suhtautumisesta asioihin ja sitten taas kirjoittelee siitä, jolloin sitä tulee ajateltua vähän enemmänkin kuin se 5 sekuntia. Toiveena on, että lopulta olisi yleensä sellainen positiivishenkinen katselmus maailmaan.

Olen miettinyt sitäkin, että yritänkö liikaa olla jotenkin erilainen. Monesti on sellainen olo, että joku asia ei oikein kelpaa minulle, koska kaikki muutkin tekevät niin. Blogituksessa sen huomaa siitä, että huomaan aina välillä, että nostan rimaa kirjoittamiseen. Se on ihan ymmärrettävää, jos on jokin pointti, mitä haluaa levittää ja kasvattaa lukijamäärää. Se on aika järjetöntä, jos on tarkoitus lähinnä selvitellä päätään. Luulen, että itselleni olisi paljon hyödyllisempää vaan kirjoittaa vuoropäivinä unesta, liikunnasta, ruuasta ja positiivisesta asennoitumisesta asioihin. Liiallinen miettiminen johtaa siihen, että käyttää liikaa aivojaan. Se taas ei johda mihinkään hyvään.

Siivous on inhimillisen menestyksen perusta

Tuli taas todistettua se, että kun väsyneenä pitää pärjätä väsyneen lapsen kanssa, niin ainoa oikea ratkaisu on ryhtyä siivoamaan. Siinä on paljon hyviä puolia. Se on täydellisen aivotonta puuhaa. Kyvyttömyys ajatella ei ole este. Itseasiassa se lähinnä helpottaa. Lapsi tykkää imuroimisesta ja ymmärtää jo sen, että muu siivoaminen on välttämätöntä, jotta pääsisi imuroimaan. Se siis joko osallistuu iloisesti tai sitten vähintäänkin hyväksyy sen, että minä siivoan ja leikkii itsekseen. Se vie paljon vähemmän aikaa ja vaatii paljon vähemmän vaivaa kuin luulisi. Tai jos haluaa ajatella toisin, niin saa paljon enemmän aikaan kuin luulisi. Eli sillä selviää huonosta päivästä tarvitsematta kärsiä kitisevästä lapsesta tai huonosta olosta liikaa ja lopputulemana saa vielä hyvän mielen kun on siistimpi kämppä.

Tästä saapui mieleeni jostain lukemani tai kuulemani teoria siitä, että aikaansaaminen on vähän niinkuin lihas. Eli sitä pitää treenata. Mietiskelin, että siivoaminen on varmaan yksi kätevimpiä tapoja treenata aikaansaamista. Sitä voi tehdä kotona melkein milloin vaan, näkyviä tuloksia saa vähällä vaivalla, aina löytyy jotain siivottavaa ja se on riittävän tylsää, että käy kyllä itsensä liikkeellepotkimistreenistä. Ehkä voi lähteä siitä, että kun kämppä on riittävän siisti, niin rupeaa saamaan muutakin aikaan.

Yksityisyys on vihollisen ystävä

Olen jo monta kertaa miettinyt, että onko järkevää kirjoitella mietelmyksiä julkisesti. Haluanko, että minusta tiedetään niin paljon kuin olen tässä blogissa kertonut? Kun ei niin kauheasti ajattele kun kirjoittelee, niin on iso vaara erehtyä kirjoittamaan julki asioita, joita ei sitten oikeasti halunnutkaan julki. Noin yleensäkin yksityisyytensä on helppo menettää nykyään, kun Googlet ja muut tallentavat kaiken mahdollisen mitä tekee. Sen edistäminen kertomalla asiansa (Googlen) blogissa ei välttämättä ole fiksua.

Mutta yksityisyydessä on toinenkin puoli. Riittävän yksityinen on yksinäinen. Kun ei pidä asioitaan yksityisinä ei ole niiden kanssa yksin. Siitä tuleekin koko kysymyksen ongelma. Luulen, että on paljon asioita, joita aika automaattisesti pidämme yksityisinä, mutta joiden julkistamisesta voi olla suurta hyötyä. Masennus on ollut sellainen asia minulle. Jouduin miettimään, että kenelle kerron. Kuitenkin vapaus puhua ja kirjoittaa asiasta on ollut iso apu. Kun asioita kirjoittaa julkiseksi, niitä ajattelee eri tavalla kuin jos vaan kirjoittelisi itselleen. Niihin joituu ottamaan etäisyyttä, katselemaan satunnaisen lukijan perspektiivistä. Ja lopulta joutuu tunnustamaan, että ei se oma ongelma ole niin massiivinen kuin miltä se näyttää omissa silmissä. Se ei ole niin iso, että sitä kannattaisi jäädä murehtimaan.

Huomiohuoraaminen on kuitenkin pieni hinta paremmasta elämänlaadusta.

Teinikapina

Lueskelin koulusta ja siitä kuinka perseestä se on ja samalla mietiskelin taas sitä, että en koskaan ollut kunnollinen teinikapinallinen. Ihan vauhdikas olin kyllä, voisin sanoa että peruspoika. Samalla havaitsin sen, että ainakin poikien joukossa teinikapinallisia oli meidän luokassa tasan kahta sorttia. Oli niitä kapinallisia, jotka eivät vaan osanneet ja sitten piti olla niin helvetin rebel, ettei joutuisi liikaa miettimään sitä, että on ihan paska ja sitten oli niitä, joilla oli kauhean tarkat vanhemmat. Itse nyt olin ihan hyvä koulussa, joten sieltä ei kauheasti angstaamisen tarvetta tullut. Ja toisaalta yläasteella päti aika samat lait kuin kotona. Jos keskiarvo on ysin haminoilla, niin eivät opettajat sen enempää kuin vanhemmatkaan kauheasti viitsi läksyjen perään ihmetellä. Tiivistäen: hanki ysi, ole paikalla, älä häiritse tuntia. Ketään ei kiinnosta, miten asiasi hoidat.

Sanoitta ja selittämättäkin ymmärsin jo hyvin varhain voimakkaan korrelaation arvosanojen ja vapauden välillä. Kapinointi oli siis jokseenkin turhaa. Ei vapauden puolesta ollut mitään tarvetta taistella. Hoiti vaan ne numerot himaan. Ainoa merkittävä rajoite oli se koulun läsnäolopakko ja sekin oli aika vähäinen rajoite, kun ottaa huomioon, että siellä ne kaveritkin olivat. Kotona kotiintuloaikoja ei tainnut yläasteella enää olla. Velvoitteita kotitöissä tietysti oli, mutta kun ne hoiti, niin aika vapaasti sai mennä. Elämäni määräävä teema oli se, että vastuidensa asiallisesta hoitamisesta seurasi vapaus.

Siitä mietin, että kun koulussa valitetaan järjestyshäiriöistä ja muusta sellaisesta, että olisikohan tuon vastuun ja vapauden yhteyden virallistamisesta hyötyä. Teinihän ei tykkää, että häntä kohdellaan kuin lasta. Joten annetaan teinille mahdollisuus osoittaa, ettei hän ole lapsi. Ihan vaikka tuolla minun mantrallani. Ole paikalla, älä häiritse, hanki ysi ja kukaan ei kysy mitään jos et halua. Tai pidemmälle viedysti vaikka, että koulussa voi olla hengaustila ja jos asiansa on hoitanut asiallisesti, niin ei tarvitse kuin käydä moikkaamassa opettajaa tunnin alussa ja sitten voi halutessaan mennä hengaamaan ja surffaamaan netissä tai mitä nyt sitten haluaa. Hoida hommasi ja saat vapautta. Luulisin, että kapina vähenisi kummasti.

Haikea syksy

Kesä kääntyy loppupuolelleen ja ensimmäistä kertaa pitkää aikaan se tuntuu haikealta. Oikeastaan se kertookin oleellisen. Tämä on ollut hyvä kesä.

Luulen, että iso syy siihen, että kesä on ollut näin hyvä oli se, että lääkäri sanoi maagisen taikasanan masennus. Yhtäkkiä asennoituminen asioihin kesällä muuttui. Sen sijaan, että mietin kuinka perseestä on, kun taas on kirkasta ja aurinkoista ja hellettä mietinkin, että onpa nyt vähän rasittava olo, kun on näin kirkasta ja aurinkoista ja hellettä, mutta koska minusta tulee vasraan aina tuntumaan tällä kelillä tältä, niin turha jäädä murehtimaan sitä. Sen sijaan ottaa ilon irti siitä, että lapsen kanssa on kiva käydä uimassa vaikka ei maailman paras olo olekaan ja jätski on hyvää vähän vähemmän freesinäkin. Sitten niistä päivistä ei jää mieleen väsymys vaan se, että tulipa tehtyä jotain kivaa. Oleellisesti siis tajusin, että vika ei ole säässä vaan minussa. Se taas helpottaa elämää äärettömästi, koska itseään on paljon helpompi muuttaa kuin säätä.

Toinen hyvä puoli siinä ajatuksessa masennuksesta on se, että kun keväällä kuitenkin ajattelee, että voisi sitten kesällä tehdä ziljaardi asiaa, niin on paljon helpompi antaa itselleen anteeksi se, ettei tehnytkään ihan kaikkea mahdollista. Perspektiivi muuttuu niin, että näkee ne asiat suurina onnistumisina, mitä sai tehtyä, eikä toisinpäin. Kun kesästä jää päällimmäiseksi mieleen liuta onnistumisia, niin eihän siitä nyt kauhean paha olo jää.

No, syksy on silti aina syksy. Ihmisen parasta aikaa.

Stressinväistelyä juoksemalla

Työmatkalenkkeily on nyt sitten aloitettu. Aika sopivan siivunkin saa, kun juoksee sopivalle bussipysäkille. Ensimmäisenä tavoitteena on kehittää kunto siihen pisteeseen, että voi juosta koko matkan. Kaukaisena unelmana siintää se, että kulkee työmatkat aina juosten. Olen fiilistellyt, että kaiken mennessä putkeen voisi ensi kesänä päästä lähelle tuota jo. Sinällään edetään siis edelleen sen alkuperäisen suunnitelman mukaan, jossa tarkoitus oli ensin rakentaa kuntopohjaa pyöräilemällä ja sitten siirtyä pikkuhiljaa juoksemaan. Tarkoitus siis juosta se n. 6 km aluksi kolme kertaa viikossa. Siitä sitten pikkuhiljaa kymmeneen kilometriin ja sitten juoksukerrat viiteen. Kolme kertaa kymppi ja välissä rento 6 km on joka tapauksessa sellainen treenitahti, jota olen jo aikaisemmin elämässäni toteuttanut, joten siihen asti ei ainakaan pitäisi olla ongelmaa.

Ratkaisu pyrkiä juoksemaan olikin yksi hienommista onnistumisista stressinvälttelyn jalolla saralla vähään aikaan. Polkupyöräni on nyt reilun vuoden vanha. Se on sellainen halpa peruspyörä. Halpa siksi, että en sitä ostaessani tiennyt, että estääkö polvi polkemisen. Joten halpa pyörä, ettei tarvitse tuneta oloaan kauhean hölmöksi, kun korvaa sen paremmalla jos homma toimii. Käytännössä en vaan siltikään osaa suhtautua siihen niin. Tuntuu hölmöltä hommata uusi pyörä, kun on suht uusi ja ihan toimiva jo olemassa. Talviajoon vaan haluaisin muutamia lisäominaisuuksia, jotka olisivat arvoltaan jo yli tuon pyörän arvon. Joten stressaa, kun tuntuu hölmöltä ostaa uusi ja vaaralliselta ajaa vanhalla. Ongelma, joka ratkeaa kätevästi sillä, että tekee työmatkat juosten. Juokseminen on muutenkin keliriippumattomampaa, joten se sopii talveen paremmin.

Samalla havahduin siihen, että olen taas jämähtänyt lojumaan olosuhteissani. Vaikka olosuhteet ovat oikeasti aika hyvät, niin pelkästään se etenemisen tunteen puute vaikuttaa todella paljon. Täytyy muistaa miettiä aina välillä, että tuntuuko siltä, että menee eteenpäin. Jos ei tunnu, niin pitää tehdä jotain. Tärkeintä on liike. Suuntaa voi aina korjata, mutta suunnalla ei ole väliä, jos ei etene.

Kulttuuria koulusta

Englannissa riehutaan ja mikäs sen mukavampaa? No nettikeskustelun lukeminen aiheesta tietysti. Kyseisessä keskustelussa ei tosin ole ihan kamalasti luettavaa siinäkään, liberaalien mielestä vika on konservatiiveissa ja konservatiivien liberaaleissa. Konservatiivien juttuja kannattaa kyllä lukea värikkään ilmaisun vuoksi. Yksi mielenkiintoinen pointti jutuissa on kuitenkin ainakin ollut. Useampikin on todennut, että kun aikaisemmin kulttuurijutut menvät yläluokalta alaluokalle, nyt ne tekevät päinvastoin. Tämä selittää muutaman asian, joita olen ihmetellyt.

Ensimmäinen ihmetyttävä asia on "elämänkokemus". Otetaanpa kaksi henkilöä, A ja B. Kumpikin ovat 25 vuotta. A on viettänyt vauhdikasta elämää, bilettänyt, seurustelusuhteita on useita, partnereita vielä useampia, viina on virrannut, jointti maistunut ja nappikin käynyt ehkä huulessa. Henkilö B on mennyt nuorena naimisiin, saanut kaksi lasta ja elää onnellisesti onnellisessa avioliitossa ja onnellisessa perheessä. Esitetään satunnaiselle kadunmiehelle kysymys: "Kumpi tietää enemmän elämästä, A vai B?" Vastaus lienee varsin suurella todennäköisyydellä A. Kuitenkin kehtaan väittää, että A on huomattavasti helpompi toteuttaa kuin B. B vaatii enemmän sosiaalisia taitoja. B vaatii enemmän kypsyyttä. B vaatii enemmän kärsivälisyyttä. B vaatii enemmän sitoutumista. B vaatii enemmän ongelmanratkaisukykyä. B vaatii enemmän oikeastaan kaikkia niitä positiivisia asioita, mitä yleensä ajatellaan "kokemuksesta" voivan tulla. Joten tottakai, kun kysymme, että kuka tietää enemmän on vastaus A.

Toinen peräti omituinen asia on iänikuinen kapina. Kaikki kapinoivat. Joka paikassa on ties mitä vastarintaliikkeitä jotka kertovat tekemisistään lähinnä negaatioina. Me vastustamme, me emme tee niinkuin nuo. Ei niinkään olla tekemässä jotain positiivista kuin vastustamassa jotain negatiivista.

Selitys löytyy tietysti siitä, että kulttuurimme alkaa tulla yläasteelta. Sieltä vaan kysymään, että kumpi on coolimpi, riehuja vai hissukka. Ja kapinahan nyt teini-ikään kuuluu erottamasti.

Ehdollinen vankeus

Tulipa taas todistettua, että jos haluaa muodostaa mielipidettään, niin sitä ei kannata muodostaa minkään sellaisen pohjalta, mikä perimmiltään pohjautuu lehdistöön ja lööppeihin. Sillä tavalla tulee muodostaneeksi mielipiteensä äärimmäisen vinoutuneen otoksen perusteella. Eli siis niiden tapausten perusteella, jotka suurimmalla todennäköisyydellä herättävät lukijoissa voimakkaita tunteita. Huomautettakoon, että hyvin hyvin suuri osa kavereiden kanssa jutelluista tai sosiaalisesta mediasta saaduista tiedoista ovat tällä pohjalla. Silloin tehdään siis johtopäätöksiä lööppien perusteella. Aika pelottavaa ajatella kuinka osa omista käsityksistä voidaan johtaa suoraan lööppilehdistöön.

Asia aukeni taas kun luin wikipediasta ehdollisesta vankeudesta. Oma käsitys ehdollisesta vankeudesta on ollut suurinpiirtein se, että tuomitaan, mutta ei viitsitä rangaista, koska ei semmoinen ole kivaa. Tietyssä mielessä se on tottakin, ehdollisen vankeusrangaistuksen tarkoitus on, että vankilaan laitettaisiin vain ne, jotka sinne on ihan pakko laittaa. Toisaalta tuosta esityksestä saa sen käsityksen, että koeaika on pidempi kuin rangaistusaika, joten kyllähän se on pidemmän aikaa kannustaa olemaan kunnolla. Vankilahan sinällään ei sitä edes tee.

Se kuitenkin tulee lukiessa selväksi, että ehdollinen rangaistus ei todellakaan ole se "ei rangaistusta", mitä kuvittelin ja mitä monet muutkin tuntuvat kuvittelevan. Sen perusteluista voi olla montaa mieltä ja aikarajoista, mutta mikään aivoton "ei ketään vankilaan kun se ei ole kivaa"-systeemi se ei ole. Siitä tuli sikäli hyvä olo, että kun on ollut sellainen olo, että suomalainen oikeusjärjestelmä on tehty lähinnä takaamaan rikollisille mahdollisimman paljon vapauksia, niin tekee se muutakin. Ja vaikuttaa ihan ajatellulta systeemiltä. Lähinnä voi siis ihmetellä sitä, kuinka joku asia, minkä niin kovin hyvin tiesi, oli lähinnä lööppipohjalla. No, ei se nytkään ole kuin wikipediapohjalla, mutta siellä sentään oli viitteitä Suomen lakiin. Joita en tietenkään jaksanut tarkistaa.

Vesi on märkää

Tietää olevansa aikuinen, kun se, että ulkona satoi juuri tarkoittaa sitä, ettei sinne viitsisi mennä kun kastuu ja tulee likaiseksi. Lapsen mielestä ulkona on siistiä, koska voi juosta ja hyppiä lätäköissä. Itse miettii, että pitäisikö laittaa saappat ja kurahousut kakaralle, kakara on sitä mieltä, että kengät pitää saada pois, että voi juosta lätäköissä paljain jaloin.

Aika hassu on se tottumus, että kastumista pitää kaikin keinoin välttää. Kylmemmällä kelillä toki ymmärrettävää, kun tulee äkkiä kylmä, mutta noin yleensä on vähän huvittavaa kun huomaa ajattelevansa, että ei nyt voi mennä lenkille tai pyöräillä, kun kastuu. Koska sade on vissiin jostain syystä pahempi kuin hiki.

Sateessa on sitäpaitsi yleensä tosi virkistävää olla, kunhan sinne asti pääsee.

Kadonneita kysymyksiä lastenhoidosta

Lapsen laittaminen päiväkotiin on aika mielenkiintoinen asia. Vielä mielenkiintoisempi asia on se keskustelu, mitä lapsen laittamisesta päiväkotiin käydään. Siitä puuttuu muutamia asioita, joden luulisi kuitenkin olevan aika oleellisia tälläistä päätöstä tehtäessä. Tai sitten olen vaan hyvin erikoinen ihminen, kun ensimmäinen asia, mitä kysyisin päiväkotia pohtivalta vanhemmalta on se, että "Minkälainen lapsesi on?" tai "Onko lapsesi sellainen, että luulisit sen tykkäävän päiväkodista?". Sosiaalinen ja vilkas lapsi on ihan eri ötö kuin ujo ja rauhallinen. Varsinkin tässä asiassa. En sitten tiedä, että miksi lapset lakkaavat välittömästi olemasta yksilöitä, kun puhe siirtyy päiväkotiin, mutta siltä vaikuttaa.

Vähintäänkin heresiaan varmaan siirryttäisiin siinä vaiheessa, jos kysyttäisiin vielä perään se toinen olennainen kysymys. "Jaksatko katsella sitä kakaraasi kotona?" Itse en ole koti-isä, enkä ihan pienistä syistä sellaiseksi rupeaisikaan. Ei kestä pää sellaista. En tiedä muista, mutta itse voin normipäivänä olla lapsen kanssa noin kaksi tuntia. Loput ajasta olen samassa paikassa kuin lapsi ja odotan, että se menisi nukkumaan tai jotain. Lapsi ei oikeasti ole kauhean jännä ihminen. Onneksi ei ole tarvetta jäädä kotiin.

Kolmas asia, mikä tuntuu usein uupuvan noista keskusteluista on se itsestäänselvin. "Kokeile". Pieni lapsi ei ole niin hyvä piilottamaan tunteitaan, että jäisi epäselväksi, jos päiväkoti ahdistaa tai pelottaa. Lapsen laittaminen päiväkotiin ei ole sikäli verrattavissa lapsen synnyttämiseen, että sen päätöksen voi muuttaa, jos se ei ole hyvä. Eikä heti tarvitse lähteä täyttä viikkoa olemaan. Esimerkiksi 20h viikossa töissä voi olla aika hyvä ryytyvälle kotivanhemmalle. Kaikissa työpaikoissa se ei ehkä ole järkevää, mutta kannattaa selvitellä niitä vaihtoehtoja.

Oleellisesti tuntuu siltä, että usein päivähoitoa pohdittaessa mietitään enemmän jotain ihan muuta kuin sitä oikeaa kysymystä. Mikä on parasta koko perheelle? Lapsi on vain osa kokonaisuutta. Jos se näkökulma hukkuu, niin lopulta siitä ei hyödy kukaan. Ei edes se lapsi. Hmm. Jotenkin tuli sellainen olo, että olen kirjoittanut tämän jutun jo joskus aikaisemmin. No, kertaus on perseestä vai miten se sanonta meni?

Ne pienet parannukset

Tänään tein vessan oveen patentin, ettei sitä voi saada kiinni. Kyseinen ovi on nimittäin siitä hieno, ettei ole muuta tapaa saada sitä auki ulkoa kuin rikkoa jotain, jos se on lukossa. Ja kun lapsi osaa kyllä laittaa sen lukkoon, mutta ei ole yhtä varmaa, että saa sen lukosta pois, niin nyt meidän vessan ovea ei saa edes kiinni. Se sai arvostamaan sitä, että jo aika pitkään vessan ovet on jollain välineellä saanut auki ulkoa. Ja samalla miettimään, että kuinka paljon kaikessa ympäröivässä on näitä pieniä mutta kriittisiä parannuksia, joiden olemassaoloa ei edes huomaa.

Se on aika surullista, kun sitä ajattelee. Varmaan aika monia ihan arkisia tavaroita arvostaisi eri tavalla, kun älyäisi kaikkia niitä asioita, mitä niissä on otettu huomioon. Lähinnähän niistä huomaa sen, mitä ei ole otettu. Ehkä siinä on yksi syy, miksi varsin yleinen ajatus tuntuu olevan, että kaikki muut ympärillä on tyhmiä? Fiksusti tehty asia vaan toimii, joten sitä ei huomaa. Viat ja parannettavat asiat sitten taas huomaa helposti.

Surffaamisen vähentäminen

Sain kaverilta vinkkejä nukahtamiseen ja siinä oli muunmuassa, että ei pitäisi tuijottaa näyttöä kahdeksan jälkeen illalla. Tuntui aika epätoivoiselta, mutta kokeilin ja totesin, että ei se niin vaikeaa olekaan. Olen tottunut surffaamaan illalla, kun tarvitsee vähän aivotonta minä-aikaa. Jos sitä ei saa, niin tulee hermostunut olo. Ei oikein osaa rentoutua. Kätevästi kuitenkin blogittaminenkin on minulle aivotonta minä-aikaa. Blogittamisessa nimittäin on se kätevä piirre, että se on helposti mitattavissa. Olen sopinut itseni kanssa, että blogitan ainakin kerran päivässä. Joten jos olen jo kirjoitellut yhden jutun, voin vaan todeta itselleni, että olen jo saanut tarpeeksi aivotonta minä-aikaa ja jättää surffaamisen tyytyväisenä väliin. Ja jostain syystä tämä menee päälleni läpi. Voin siis olla surffaamatta illalla kunhan olen blogittanut päivällä. Kätevää kuin mikä.

Toinen asia, mitä ajattelin yrittää on se, että ei laita valoja illalla päälle. Tähän aikaan vuodesta on ihan hyvä mennä nukkumaan kun tulee pimeää, joten valottomuus toimii hyvin. Jos se tuntuu tehokkaalta, niin täytyy varmaan kehittää jotain hämärää iltavalaistusta talvella. Ei ihan neljältä viitsi nukkumaan kuitenkaan.

Saa nyt sitte katsoa, että pääseekö näillä suunnitelmilla paremmin uneen.

Olemus ja olotila

Aikaisemmin totesin että ryhti on suoristunut. Nyt kun olen asiaa vähän fiilistellyt, niin ryhdin suhde itsevarmuuteen on aika hämmentävä. Kun seisoo ryhdikkäästi, on paljon itsevarmempi ja luottavaisempi olo. Olemus vaikuttaa asenteeseen enemmän kuin uskoisi.

Jos näin on, niin sen oman tyylin etsiminen ja löytäminen on tärkeämpää kuin helposti kuvittelee. Monasti tulee naureskeltua muodin perässä juoksijoille tai housunroikottajille tai muuten vaan erikoisesti pukeutuville, mutta jos siitä tulee hyvä olo, niin kyllä se kannattaa. Sikäli kannattaisi siis opetella olemaan olematta liian kriittinen tai alentuva toisten tyylittömyyttä kohtaan, sillä voi aiheuttaa enemmän pahaa kuin uskookaan.

Voisi myös olla hyvä aina välillä käyttää hetki aikaa sen oman tyylin ja tyylikkyyden miettimiseen. Se voi olla yllättävänkin keskeinen panostus omaan hyvinvointiin. Mielialanparannuksilla on nimittäin taipumus kertaantua. Kun tekee jotain, niin tulee parempi olo, jolloin jaksaa tehdä jotain muuta jne.

Siirretään Akropolis Helsinkiin!

Kreikka-vakuuksista oli jossain intternetsissä juttua ja kuulemma joku jossain oli letkauttanut noin suurinpiirtein, että "Mitäköhän ne niillä vakuuksilla meinaa tehdä, siirtää Akropoliksen Helsinkiin?" En ole koko soppaan perehtynyt niin paljon, että voisin raha-asioista sanoa mitään, mutta se asenne ärsyttää. Siis sellainen itsetyytyväinen luovuuden puute, mikä loistaa tuosta kommentista. Akropolista ei tietenkään voi siirtää Helsinkiin, mutta kyllä sen voi silti Suomeen liittää. Noin esimerkiksi. Eihän siinä käytännössä juuri järkeä ole, mutta kuka tarvitsee järkeä kun on Akropolis? Kysyn vaan.

Edes hitusen järkeväksi jos aikoo, niin Kreikalla on varmaan ihan mukavia saaria tai rannikkoalueita, joita voisin liittää Suomeen ihan hyvin. Mutta ei liiallisesta järjestä pitänyt kirjoitella kuitenkaan.

Se häiritsevä asia tuossa on se luovuuden puute. Ikäänkuin raha olisi ainoa asia, millä mitään mitataan. Mites olisi vakuutena, että jos Kreikka ei maksa velkojaan, niin koko Euroopan ydinjätteet loppusijoitetaan sinne? Kreikasta silpaistaan pala, johon muut EU-maat voivat rakennella ydinvoimaloitaan ja ongelmajätelaitoksiaan? Nimbystä tuleenkin WDIIMBYWYCDIIG(Why do it in my backyard when you can do it in Greece?) tai nimbyig(Not in my backyard, in Greece). Tai jotain muutaa yhtä kivaa. Minä voin kyllä tulla konsultoimaan, jos poliitikot ei keksi tapoja irrottaa Kreikasta arvoa vähintään sen lainan verran. Ja kun ne vakuudet on kirjoitettu, niin ehkä Kreikkalaisillekin tulee erilainen tarve maksaa ne rahat takas.

Lisähuomiona, että jos pala Kreikasta liitetään Suomeen, niin sinne voi perustaa esimerkiksi vankilan. Ei se ole karkoitus, kun ne viedään Suomeen. Tietty jos ne karkaa Kreikkaan, niin ei sille mitään voi. Ei tartte viitsiä palkata vartijoitakaan, käskee vankeja soittamaan vaikka kerran viikossa ja kertomaan, että ovat vielä paikalla. Tai laittamaan tekstarin.

Ryhdikkäästi

Loma loppui ja töitten mukana alkoivat taas työrutiinit kuten venyttely ja pyöräily. Samalla pääsin huomaamaan, että kuukauden tauko tekee aika paljon. Yksi futismatsi ja yhden päivän pyöräily töihin ja olin ihan rikki. Suurin ongelma tulikin siitä, että oli vaikea hyväksyä sitä, että alkukesän normitoiminta hajottaa nyt totaalisesti. Olin aluksi ihan varma siitä, että olen tulossa kipeäksi, koska eihän lihakset muuten ihan ilman syytä tule kipeäksi. No, kyllähän se syy löytyi kun vähän käytti järkeään.

Venyttelyä tuli jatkettua myös. Sehän on siitä hankalaa puuhaa, että helposti mitattavia hyötyjä ei yleensä saa kovin äkkiä aikaan. Enemmän se on sellaista päivästä toiseen uskossa tekemistä, että kyllä tästä jotain hyötyä on. Eilen oli sitäkin hienompaa huomata, että ryhti on suoristunut! Seisoin ja katselin jotain ja yhtäkkiä vaan tajusin, että hartiat haluavat mennä taakse eivätkä eteen. Oli älyttömän siistiä, jostain yläasteelta ainakin olen ollut sellainen ihme köyryselkä ja lähinnä hyväksynyt sen, että selkäongelmat tulevat olemaan aika mukana. Tuli ainakin intoa venyttelyyn taas.

Ihan inspiroivaa tämä liikkumisen aloittelu muutenkin. Ensi viikolla ehkä juoksuakin mukaan ohjelmaan?

Raamattu ja tiede

Vähän väliä tulee vastaan kysymys siitä, mitä uskon Raamatun ja tieteen suhteesta. Yleensä kysymys on evoluutiosta. Sikäli jännää, että 6000 vuotta vanha maapallo on ihan yhtä innokkaasti ristiriidassa geologian, arkeologian, astronomian ja varmaan monen muunkin tieteenhaaran kanssa. Jotka vissiin on aika merkityksettömiä? Tietysti puhumattakaan itse luomistapahtumasta, joka on ristiriidassa tieteentekemisen perusoletusten kanssa niin paljon, että tieteellinen keskustelu koko jutusta on vähintäänkin jännä jo ajatuksena. Mutta koitetaanpa asiaan.

Uskon, että Raamattu on totta. Mitä se sitten tarkemmin tarkoittaa, sitä en ole kauhean syvällisesti jaksanut pohtia. En osaa sanoa, miten esimerkiksi Juudaan kuolemaan pitäisi suhtautua, mutta uskon että ne kaksi varsin erilaista versiota ovat siellä nimenomaan siksi, että se auttaa meitä ymmärtämään jotain Raamatusta. Ja kun Raamattu on totta, niin luominenkin on. Tästä seuraakin sitten se, että jos luominen on totta, niin se, milloin se tapahtui on aika merkityksetön kysymys. Saa olla nyt sitten se 6000 vuotta, kun niin kerran sanotaan. Ainoa merkitys koko ikäkysymyksellä on se, että jos Jumala on luonut maailman(kaikkeuden) 6000 vuotta sitten, niin miksi se on luotu niin, että se näyttää paljon vanhemmalta. Itse ajattelen, että se on siksi, että meillä olisi enemmän luomakunnassa ihmeteltävää. Raamatussa puhutaan usein Jumalan tekojen katsomisesta ja ylistämisestä ja vaikka sillä kai päällimmäiseksi tarkoitetaan niitä pelastustekoja, niin kyllä tätä maailmankaikkeutta paranee myöskin pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään sitä heppua joka on tämmöisen jutun värkännyt. Varsinkin kun se näyttää aika ylimitoitetulta siihen, mitä me sen tarkoitukseksi käsitämme.

Mistä päästäänkin siihen, että ajattelen, että tiede on tapa tutkia Jumalan tekoja. Ajatushan on pöllitty jostain 1500-luvun tienoilta vissiin, mutta meille on annettu aivan uskomaton maailmankaikkeus ja kyky tutkia sitä. Ajattelen, että kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala on tämän luonut tälläiseksi juuri siksi, ettei ihmeteltävä lopu kesken.

Kristityillä on kautta aikain ollut säännöllisin väliajoin valitettavaa siitä, mitä tieteenharjoittajat ovat maailmasta sanoneet. Aika usein tämä kritiikki on esitettävissä noin suurinpiirtein seuraavalla tavalla: "Mitä? Nyt nuo kamalat tiedemiehet ovat taas sanoneet, että ihminen ei olekaan se maailmankaikkeuden napa, keskipiste, alfauros ja suuri Ursus vaan vain mitättömän pieni osa isoa systeemiä." Aluksi maan piti olla keskipiste, nyt ihmisen pitää olla kovin erilainen kaikesta muusta. Ja kuitenkin Raamattu sanoo että ihminen on tuhkaa ja tomua. Ehkä maailmankaikkeus on niin iso siksi, että pienempi ei riittäisi nujertamaan meidän ylpeyttämme. Katsokaa siis ja ihmetelkää Jumalan töitä. Älkää niistä stressatko. Tiede menee välillä minne sattuu, mutta ei se sitä pointtia muuta.

Huvittavaksi jutun tekee se, että kun pohdiskelin, että pitäisi tästä aiheesta jotain koittaa raapustaa, niin törmäsin tähän juttuun. Lukekaa ja ymmärtäkää ja miettikää, että minkälainen tyyppi on tämän luonut. Hitusen se avaa sitä, että mitä tarkoittaa kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Nih.

Ja sitten se tyyppi on kaiken lisäksi kiinnostunut juuri sinusta niin paljon, että kuolee puolestasi.

Äly hoi, älä jätä!

Blogittamisessa on se hyvä puoli, että siinä koittaa käyttää päätänsä suurinpiirtein samalla tavalla joka päivä, yleensä jopa suurinpiirtein samaan aikaan. Kun pää alkaa toimia hitaammin, sen huomaa heti. Ja ero loman ja töissä olemisen välillä on merkittävä. Tuntuu vaan siltä, ettei päässä ole mitään. Rupesin miettimään, että miksi näin on. Vastaus sinänsä on varsin selvä: uni.

Lomalla jos tulee huono yö, niin voi nukkua aamulla pidempään. Vapaata aikaa on niin paljon, että ei ole mitään ongelmaa uhrata paria tuntia sille, että on ne loput tunnit pirteä. Arkena tarina on vähän toinen. Kun vuorokaudesta otetaan pois normaali uni ja se noin yhdeksän tuntia, mitä menee töissä ja työmatkoissa, niin niitä ylimääräisiä tunteja joita voi perheen kanssa viettää jää aika vähän. Varsinkin jos vielä harrastaakin jotain. Uni ei helposti nouse sen viikon ainoan harrastuskerran yli. Eikä sen ainoan ajan yli päivässä, kun voi leikkiä lapsen kanssa. Eikä sen ajan, jolloin voi olla vaimon kanssa rauhassa kaksin. Olen miettinyt usein, että kahdeksan tuntia töitä on siitä hölmö, että ne viimeiset pari eivät kauhean tehokkaita ole. Vaan onko se niin, että kahdeksan tuntia töitä päivässä tarkoittaa sitä, että hyvin herkästi mikään niistä ei ole kauhean tehokas?

Ihan eri kysymys on sitten vielä se, että siirtyisivätkö ne tunnit nukkumiseen jos yö on huono. Helpostihan vaan nukkumaanmeno siirtyisi tuntia myöhemmäksi ja etu menisi siinä. Tai jokin muu muutos rutiinissa tekisi sen siirtelemisen vaikeammaksi.

Lapsi ja oppiminen

Lapset ja oppiminen ja koulu ovat sellainen ainainen puheenaihe. Miten lapsia pitäisi opettaa, että niitä kiinnostaisi on hyvin usein toistettu kysymys vähän joka puolella. Ja se onkin tärkeä kysymys. Erityisesti viimeaikoina on esitetty väite, että koulussa tuhotaan lapsen mielenkiinto asioita kohtaan. Omasta puolestani en voi ottaa muuten kantaa tähän, koska en enää muista kovin hyvin, että kuinka paljon minulla oli oikeasti kiinnostusta, mutta sen voin sanoa, että ainakin TKK:lla äärimmäisen kiinnostavien asioiden opettelu oli kyllä osattu tehdä harvinaisen tympiväksi puuhaksi. Aika lähelle päästään sitä, että noin 40 ov:n jälkeen minua eivät kauheasti kiinnosta sen enempää tekoäly kuin tietokoneoppiminenkaan. Vielä lähemmäksi päästään toteamalla, että nyt kun olen tietotekniikan DI, tietotekniikka ei enää oikein kiinnosta. Varmasti syytä on miehessä ja ikääntymisessäkin, mutta luulen syytä löytyvän myös siitä, että valtaosa kursseista tiivistyy lauseeseen "opettele jotain että pääset tentistä läpi". Sen sijaan, että lukiessa miettisi, että mitä tällä tehdään, miettiikin, että mitäköhän tästä kysytään. Harmi, että sen tajuaa vasta reippaasti myöhässä, koska jos olisi silloin osannut haistattaa pitkät niille tenteille ja keskittyä tekemään opituilla asioilla jotain jännää, niin kiinnostus olisi varmaan isompaa nyt. Eikä se "menestyskään" olisi siitä varmaan kärsinyt. Tärkeä asia siis miettiä, että miten ollaan tuhoamatta kiinnostusta, ei siinä mitään.

Mutta kun katselee tuon lapsen (kohta 2v) tekemisiä, niin ainakin sen oppimisessa on kaksi puolta. Se joko tekee jotain hauskaa ja oppii samalla huomaamattaan tai se opettelee jotain erittäin ja välittömän hyödyllistä (mallia käveleminen). Silloinkin opettelu loppuu hyvin äkkiä, jos homma ei etene. Näyttää lähinnä siltä, että jonkun hyödyllisen asian oppiminen on sille lähinnä määritelmällisesti hauskaa. Luulen, että tämä pätee vanhempiinkin ihmisiin. Joten kuvittelisin, että jos lapset haluaa saada innostumaan koulusta, niin varsin hyviin tuloksiin päästään, jos saadaan koululaiset vakuutetuksi siitä, että opetettavat asiat ovat hyödyllisiä ja niiden opettelu on hauskaa. Arvosanojen en usko olevan lapsille niin kauhean merkittävä asia motivaatioon, koska niissä sekä tulos että hyöty ovat yleensä vähemmän kuin välittömiä (kysykää vaikka lapsilta, että miksi on tärkeää olla hyvä todistus viidennellä luokalla).

Luulenkin, että suurin ongelma arvosanoissa on se, että aikuiset eivät osaa käsitellä niitä. Aikuiset näkevät arvosanoissa suuren, hyödyllisen ja arvokkaan päämäärän sinänsä. Niin arvokkaan, että opetettavaa asiaa ei tarvitse perustella muilla perusteilla. Itsessäni ainakin huomaan tämän. En minä kysy kummipojalta, että onko se oppinut koulussa jotain kivaa tai kätevää viimeaikoina. Kysyn, että miten koulussa menee ja kaikki tietävät, että tarkoitan arvosanoja. Koska hei, sillä, että onko historian numero kuusi vai seitsemän on merkitystä ihan hillittömän paljon. Ehkä voisi panostaa siihen, että kysyy että mitä hyödyllistä olet oppinut koulussa viimeaikoina? Ja mikä siellä on ollut kivaa? Hulluutta! Ei kukaan halua että on kivaa! Tulee sokeritauti ja diabetes!(Hämärä viittaus, taputa itseäsi selkään jos tiedät mistä tuo tulee)

Oppiminen koulussa ja oppiminen muuten ovat muutenkin ihan eri eläimiä. Kokeileppa huviksesi. Lue joku kirja mielenkiintoisesta aiheesta tai katsele kiinnostava dokumenttielokuva. Kuinka paljon yksityiskohtia päähäsi jäi? Nyt muistele mitä tahansa koetta, mitä olet koskaan missään tehnyt. Kuinka suuri osa kysymyksistä on puhtaasti yksityiskohtia tai vähintäänkin hyvin tarkkoja speksejä kaipaavia esseitä? Sellaisia kysymyksiä, joihin ihminen, joka perehtyy asiaan puhtaasti mielenkiinnosta ei jaksa pureutua, koska ne eivät olleet millään tasolla mielenkiintoisia. Jos haluat viedä kokeilun loppuun, niin lueskele kirjaasi tai katsele dokumenttiasi niin paljon, että kuvittelet sillä pääseväsi huomisen tentin läpi. Ai ei kiinnosta vai? Miksiköhän ei? On ihan mielenkiintoista lueskella siitä, miten raja Ruotsin ja Venäjän välillä siirtyili menneinä vuosisatoina. On täydellisen perseestä yrittää muistaa ulkoa kaikenmaailman pähkinäsaaren rauhoja, että voisi briljeerata kokeessa. Eikä sillä pähkinäsaaren rauhalla tee ihminen elämässä paskaakaan. Sen sijaan se, että on jonkunlainen fiilis niistä rajoista ja kuvioista on ihan hyödyllistä taustaa tietää, kun joku tulee kertomaan Ruotsin (joka oli jotain ihan muuta kuin tänään) muinaisista hyökkäyksistä Suomeen (jota ei ollut olemassakaan). Perspektiiviä junou. Iso osa oppimisesta on hauskaa juuri siksi, että saa oppia uutta. Tankkaaminen ja kertaaminen ei ole uuden oppimista. Se on vanhan ja jo opitun toistamista tylsyyteen ja aivokuolemaan saakka, jotta päähän jäisi yksityiskohtia, joita sinne ei edes kaipaa. Kertaaminen on opintojen äiti sanotaan. Valitettavasti tämä äiti on vittumainen akka joka kyllä ruokkii kakaransa, mutta myös vittuilee ja vetää niitä turpaan koko ajan. Ei sitä jaksa katsella, vaikka siltä ruokaa saakin.

Tulipas harvinaisen sekava kirjoittelu. Liikaa ajatuksia aiheesta vissiin.

Faktan ilmaiseminen

Olen usein miettinyt, että olisi kauhean kätevää, jos voimakkaita tunteita herättävistä aiheista voitaisiin vain kerätä talteen eri osapuolten esittämät faktat ja jättää pois näiden osapuolten antamat selitykset. Olisi ehkä helpompaa muodostaa käsitystä niistä asioista. Toisaalta olen miettinyt, että sellainen uutislähde olisi kiva, jossa uutisoitaisiin asioista mahdollisimman "toimittamattomasti". Uudesta tutkimuksesta raportoitaisiin otsikko ja abstrakti tai jotain siihen suuntaan ja sitten voisi itse vedellä johtopäätöksiä. Vähän neutraalimmin siis. Ajatus on tottakai täysin naiivi. Suuri osa vaikuttamisesta on nimenomaan sitä, että toitotetaan niitä asioita, jotka sopivat omaan agendaan ja ollaan hiljaa niistä muista. Mutta saahan neutraalista faktakokoelmasta aina haaveilla.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun törmäsin juttuun listasta maailman rikkinäisimmistä valtioista. Suomi oli tuolla listalla sijalla 177. Suomi oli siis listan viimeinen. Eli Suomi on maailman vähiten rikkinäinen maa. Eli Suomi on maailman ehjin maa. Pariaatteessa kaikki nuo lauseet toteavat saman faktan. Sillä oletuksella, että ehjyys on rikkinäisyyden vastakohta. Neutraaleja ne eivät kuitenkaan ole. Ne painottavat asioita eri tavalla. Erityisen ilmeistä se on kun vertaa kahta ensimmäistä lausetta. Ensimmäisestähän ei voi päätellä toista ilman lisäinformaatiota, eikä toisinpäin. Jos haluaisin kertoa siitä, kuinka hyvä paikka Suomi on, en käyttäisi ensimmäistä, luultavimmin viimeistä. Jos haluaisin korostaa riskejä, käyttäisin ensimmäistä lausetta.

Olisi jännä järjestää gallup ja kysyä, että mikä noista lauseista on vastaajan mielestä neutraalein tapa esittää asia. Taino, tuossa nimenomaisessa tapauksessa varmaan pitäisi esittää kyllä kaksi lausetta joka tapauksessa. Mutta mikä jälkimmäisistä kolmesta on neutraalein vai ovatko ne yhtä neutraaleja?

Miten saada aikaan?

Lomailu konkretisoi taas vaihteeksi sen tosiasian, että saan nykyään paljon aikaan. Ainakin kotona. Kaverin kanssa jutellessa rupesin heittelemään ajatuksia siitä, että minkälaiset asiat ovat edistäneet omaa aikaansaavuuden kasvua. Totesin, että niitä oli niin monenlaisia, että parempi kirjoittaa tänne, ehkä siitä saa kasaan jotain koherenttia josta voi olla jollekkin hyötyä.

Tärkeintä on positiivisuus. Se, että etsii tekemisistään onnistumisia eikä epäonnistumisia. Elämässä asiat menevät aina niin, että jotkut asiat tulevat tehtyä ja toiset eivät. Jos keskittyy iloitsemaan niistä tehdyistä asioista, tulee paljon parempi fiilis kuin jos murehtii niitä, mitä ei tullut tehtyä. Kun on hyvä fiilis tulee tehtyä enemmän. Tärkeää on myös se, että arki on onnistuminen. Siivoaminen on asia, joka tuli tehtyä. Lapsen kanssa ulkoilu on asia, joka tuli tehtyä. Kaupassakäynti. Se, että meni töihin pyörällä. Kukkien kastelu. Ruuanlaitto. Varsinkin kun laittaa järkevää ruokaa. Lapsen hoitaminen yleensäkin. Ja perheen. On suorastaan traagista jos alkaa ajatella, että ei ole tehnyt mitään, kun on pitänyt huolta siitä että oma lapsi ja puoliso voivat hyvin.

Toinen tärkeä asia on rutiini. Kun arki menee joka päivä suurinpiirtein samalla tavalla, niin niille tehtäville asioille on joku aika. Itselleni rutiini tuli vahingossa, kun lapsi meni tarhaan. Siellä syödään ja nukutaan tiettyyn aikaan, joten muullekin elämälle tuli sitten rytmi. Rutiini antaa ennustettavuutta elämään ja se taas mahdollistaa sellaiset asiat kuten suunnittelun etukäteen. Jotka edistävät asioiden tekemistä. Sen lisäksi vahva säännöllisyys rajoittaa mahdollisuuksia. Jos haluan mennä arkipäivänä kauppaan, se tapahtuu tiettynä kellonaikana tai ei ollenkaan. Joten tulee mentyä. Ja päivässä voi tehdä vain yhden sen tyylisen asian. Kun joutuu valitsemaan yhden asian, minkä voi tehdä, niin se tulee helpommin tehtyä. Jos voi tehdä viisi, niin ei tule tehneeksi yhtään. Olen tainnut sen ennenkin sanoa, mutta jos tuntuu, että vanhempasi tekevät paljon asioita, niin tee testi ja merkitse ylös ruokailut ja kahvitauot. Havaitset, että ne tapahtuvat säännöllisin väliajoin ja aika samaan aikaan joka päivä.