Masennus ja sen hoito

Alkuun disclaimeri (onkohan se suomeksi vastuuvapauslause tjsp.) En ole lääkäri tai mikään muukaan sellainen, jolla olisi mitään asiaa kirjoittaa tälläisestä asiasta. Kirjoitan silti. Älä perusta mitään itsehoitoasi siihen, mitä täältä luet. Nämä ovat satunnaisen ihmisen fiilistelyjä. Tätä blogia lukevat lääkärit saavat mieluusti paikata, jos menee pieleen. Tässäkään jutussa ei ole lähteitä, koska en panosta näihin juttuihin niin paljon, että sellaisia kaivaisin. Olen muutenkin saanut varmaan ison osan käsityksistäni vähemmän kuin autoritäärisistä lähteistä.

Nonih, asiaan. Masennuksesta ja sen hoidosta näkee paljon valitusta. Tajusin tässä, että jotkut "epäkohdat" ovat siinä hoidossa ihan syystä, mutta näitä syitä ei julkituoda ollenkaan samalla vimmalla, kuin lääkärikammoa esmes netissä lietsotaan. Tässä siis muutama valitus, joita näkee ja käsitykseni siitä, miksi näin on.

"Lääkäri löi vaan pilleripurkin kouraan, eikä jaksanut kovasti kiinnostua." Varmaan yleisin valitus. Lääkäreillä ei ole vastaanotolla kovin paljon aikaa per potilas. Siinä ei ihan kauheasti ehdi selvitellä asioita. Pilleripurkki lyödään kuitenkin kouraan kahdesta eri syystä. Vähemmän tärkeä, mutta helpommin selitettävä ensin. Lievässä masennuksessa plasebo-vaikutus on merkittävämpi kuin sen lääkkeen "oikea" vaikutus. Ongelma siis saattaa oikeasti ratketa sillä, että lyödään käteen ihan mitä vaan.

Sitten se tärkeämpi. Vakavasti masentunut ihminen ei yleensä tapa itseään. Sillä ei vaan ole virtaa siihen. Henki poistetaan siinä vaiheessa, kun paraneminen alkaa. Silloin on vielä paha olo, mutta myös virtaa. Silloin on myös virtaa mennä lääkäriin. Pillerit siis lyödään kouraan heti, koska yksi yleinen aika tulla lääkäriin on myös yleinen aika tappaa itsensä. Ei siis välttämättä kannata odottaa sinne, että tietää mistä on kyse ennen reseptiä, koska silloin sitä aikaa ei välttämättä tule. Ja sitten on vielä toinen samansukuinen syy. Kun masentunut päättää tappaa itsensä, niin siitä tulee hyvä olo. Sellainen olo että vihdoinkin tämä ratkeaa. Siinä hyvän olon puuskassa voi intoutua lääkäriinkin. Ja sitten olla kahden päivän päästä vainaa. Eli pillerit kouraan heti eikä kohta. Eli tiivistäen: masentuneella, joka tulee lääkäriin on virtaa. Masentunut, jolla on virtaa saattaa tappaa itsensä. Siksi masentuneelle joka tulee lääkäriin lyödään äkkiä lääkitys.

"Ne lääkkeet on hirveitä addiktoivia myrkkyjä." Niin on. Ainakin osa niistä. Ihan vaikka jo ylläolevista jutuista voinee päätellä, että vakava masennus on hiukan keskivertonuhaa pahempi sairaus. Siksi lääkkeiksikin kelpuutetaan sellaisia asioita, joita ei suuhunsa kannata huvikseen pistää. Suurin ongelma on se, että masennusta ymmärretään hyvin huonosti, joten lääkitys on tuuripeliä, samoin kuin monet sivuvaikutukset. Ensin kokeillaan yhtä ja sitten toista ja toivotaan, että lopulta löytyy lääke joka auttaa, eikä tuota pahoja sivuvaikutuksia. Loppuviimeksi tässä on kyseessä ajatus siitä, että lääke on tautia pahempi. Mikä johtuu luultavasti siitä, että ei ymmärretä kuinka vakavasta taudista on kyse. Olen elämässäni ollut kaksissa hautajaisissa, joissa se kuollut ei ole ollut "vanha". 100% näistä on ollut itsemurhan tehneiden masentuneiden hautajaisia. Siksi onkin hienoa lukea, kun ihmiset kertovat kuinka kyseessä on vaan virallistettu lorvikatarri.

"Masennuslääkkeistä ei pääse eroon." Jotkut pääsevät, toiset eivät. Omastani lääkäri sanoi suoraan, että kyseessä on enemmän ominaisuus kuin sairaus, eikä sellaista voi parantaa sanan perinteisessä merkityksessä. Lääkkeet ovat sitä varten, että selviää vaikeista kausista, muuten on tarkoitus olla ilman. Ihan oikeasti sairaista en voi sanoa muuta kuin että jotkut pääsevät. Tämän voin sanoa, koska tunnen sellaisia ihmisiä. Siitä en tiedä, että kuinka iso osa. Google voisi kertoa, mutta en nyt jaksa.

Että näin.

Kauhun tasapaino

Jatkomietiskelin tuota kylmää sotaa. Kahden valtion välillä se oli mielestäni harvinaisen pätevä tapa ratkoa kahden valtion välit jos verrataan siihen normaalimpaan tapaan. Se ei pitkän päälle ole kuitenkaan kauhean hyvä tapa tehdä valtion sisäistä politiikkaa. Silti tuntuu siltä, että poliittista keskustelua käydään lähinnä vastakkaisten uhkakuvien kauhun tasapainon perspektiivistä. Jos nuo saavat päättää, niin käy tämä kamala asia ja jos nuo saavat päättää, niin sitten käy tällä kamalalla tavalla ja lopulta ollaan siellä missä nyt ollaan. Maailma on turvallisempi kuin koskaan ja samaan aikaan ihmiset pelkäävät enemmän kuin koskaan.

Samaan aikaan arvot kärjistyvät. Sanat kovenevat. Vastakkainasettelut kovenevat. Koko keskustelu kärjistyy niin pitkälle, että lopulta mitään keskustelua ei enää ole. Ja kun kompromissejä lakataan tekemästä, lakataan tekemästä yhtään mitään. En tiedä oletteko huomanneet, mutta edellisissä vaaleissa äänestysprosentti oli 70.4. Se tarkoittaa sitä, että yksikään puolue niissä vaaleissa ei voi kehua, että sen takana on kansasta yli 15%. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kuvittelevat, että puolueet voisivat ajaa agendojaan tekemättä kompromissejä, "politikoimatta". Ja sitten kun realiteetit luetaan lehdestä, niin ollaan ihan tosi pettyneitä ja vihaisia, kun taas ne petti kaikki vaalilupaukset. Ja oikeasti ei tarvitsisi kuin vetää syvään henkeä, laskea rauhassa kymmeneen ja katsoa ikkunasta ulos ja todeta, että aika hyvin meillä vielä menee. Asioihin voi koittaa vaikuttaa panikoimatta, kirkumatta ja riehumatta. Yoda sanoi sen parhaiten: "Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Syvään henkeä, rauhassa järki käteen ja kiihkottomasti siihen suuntaan, mikä näyttää parhaalta. Jonkun toisen mielestä se suunta on päinvastainen. Sitä ei tarvitse pelästyä. Harva meistä silti haluaa, että meidän asiat menevät päin vittua. Siitä alkaa keskustelu, ja valtiotasolla siitä alkaa politiikka. Lunkisti vaan. Jos mennäänkin päin persettä, niin sinnekin on kivempi mennä rennosti kuin riehuen.

Kylmää sotaa

Ihmisen tyhmyyttä ja lyhytnäköisyyttä pidetään usein jotenkin rajattomana. Aiheesta on monia hienoja lausahduksiakin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kylmää sotaa pidetään jonkinlaisena ihmiskunnan idiotian multihuipentumana. Kaksi valtiota kerää itselleen niin paljon tulivoimaa, että ne voisivat laittaa koko maailman päreiksi. Kumpikin ilmeisesti monta kertaa. Mikä voisi olla kuvaavampaa?

Ja kuitenkin tässä vielä ollaan. Massiivinen asevarustelu ei kulminoitunutkaan siihen sotaan ja sen sijaan meillä on tuon kilpavarustelun jäljiltä suunnaton tekninen kehitys. Olen aina pitänyt kylmää sotaa enemmänkin optimismiin kuin pessimismiin kannustavana asiana. Se osoitti, että jopa ihmisen hulluudella on rajansa. Kylmässä sodassa kaksi valtiota kävi totaalisen sodan toisen kuolemaan asti, mutta tähän nähden laukauksia ammuttiin aika vähän. Varsinkin kun otetaan huomioon osapuolien tulivoima. Harva asia on niin paljon toivoa herättävä kuin se tieto, että kaksi valtiota keksi tavan selvittää välinsä ilman avointa sotaa, vaikka kumpikin puoli oli sotaan valmis.

Ensimmäisestä maailmansodasta sanotaan, että se käytiin siksi, että oli helpompi sotia kuin olla sotimatta. Kolmatta maailmansotaa ei vielä tullut, vaikka olosuhteet siihen ovat monessa kohtaa olleet enemmän kuin otolliset. Kylmä sota oli se tapa jolla se sota vältettiin. Se kannattaisi nähdä ennemmin positiivisena kuin negatiivisena asiana. Maailma olisi parempi paikka, jos sodat jatkossa käytäisiin useamminkin talouden ja teknisen kehityksen taistelukentillä eikä niillä kirjaimellisilla.

Riskiaversio ja naisen asema

Aloin taas jostain syystä mietiskellä riskinottamista ja yhtäkkiä ymmärsin lutkamarsseja. Kyseinen "mielenosoitus" on aina ollut minusta tosi omituinen, koska sen viesti tuntuu olevan "älä kerro meille niistä riskeistä, joita tekemisiimme liittyy". Joku mies jossain sanoo, että paljastava pukeutuminen lisää raiskatuksi tulemisen riskiä ja taas ollaan kirkumassa että ihan törkeää sovinismia ja muutenkin kamalaa on se. Sanoi, että oli ihan oikein tulla raiskatuksi, jos joku vähäpukeinen nainen tuli raiskatuksi.

Asia avautui kun ihan muuta asiaa miettiessäni mieleeni tuli joku nettikeskustelu, jossa erinäinen määrä ihmisiä kertoi että eihän siinä ole mitään surullista, kun joku BASE-hyppääjä kuoli. Ihan oikein se sille oli, kun lähti sellaista hullua tekemään ja elämällään leikkimään. Koska jos ottaa riskin, niin ansaitsee sen, että se kosahtaa naamalle. Tästä sitten tulivatkin lutkat mieleen. Marssijat ovat nimittäin todennäköisesti ihan oikeassa siinä, että on paljon paljon miehiä jotka ajattelevat oikeasti niin, että jos pukeutuu paljastavasti, niin ansaitsee tulla raiskatuksi. Tai jos lähtee vieraan miehen mukaan baarista. Tästä olenkin päätynyt kannattamaan lutkamarssien ideaa. Puoliksi. Koska on paljon miehiä, jotka noin yleensä ajattelevat niin melkein mistä tahansa akuuteista riskeistä, mutta luultavasti erityisesti naisten tekemisistä. Erityisesti tässä asiassa. Luultavasti on niin, että melkein kaikki ajattelevat niin riskeistä, joita itselle ei tulisi mieleenkään ottaa.

Kannatan siis lutkamarssin ideaa puoliksi. Se toinen puoli asiasta on se, että ovatkohan arvon marssijat pysähtyneet miettimään sitä, että miksi täytyy mennä kaduille marssimaan vain siksi, että joku mies tai varmaan varsin montakin miestä on idiootti? Motoristit eivät lähde osoittamaan mieltä vaikka joku sanoisi rumasti heistä. Eivätkä BASE-hyppääjät. Luulen nimittäin, että yksi merkittävä syy on se, että arvon marssijoista suuri osa itse on näitä riskinottajia halveksivia tyyppejä. He eivät halua, että heille kerrotaan toimintansa riskeistä, koska he haluavat jatkaa riskinottajien halveksimista ja oman järkevyytensä kehumista ja se onnistuu nihkeästi jos he kokevat ottavansa jonkunlaisen riskin. Silloinhan he joutuvat samaan laariin niiden kaikkien muiden hullujen kanssa.

Kannattaisin lutkamarssien ideaa 100% jos uskoisin, että he osoittavat viestinsä myös itselleen. Paljastava vaatetus saattaa lisätä raiskatuksi tulemisen riskiä, mutta se ei tarkoita sitä, että pukeutuja haluaa tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja on jotenkin luopunut oikeudesta koskemattomuuteensa. Tai että pukeutuja ansaitsisi tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja olisi millään tavalla osasyyllinen siihen, että hänet raiskattiin. Raiskaaja on syyllinen raiskaukseen. 100%, ei 99.9999999999999999999999999%. Mutta samalla. Motoristi ei ansaitse tulla vammautuneeksi. BASE-hyppääjä ei ansaitse kuolla. Riehuva kakara ei ansaitse sitä, että kolahtaa. Juoppo ei ansaitse sitä, että hänet ryöstetään. Tai että muuten käy huonosti. Jos lutkamarssit edistävät tämän ymmärtämistä, ne ovat hyvä juttu. Toivottavasti ne edistävät sitä myös marssijoiden keskuudessa.

Tanssia, viskiä ja siivousta

Vaimo otti lapsen ja lähti hurvittelemaan. Tämä tarjoaa ihan mielenkiintoisen tilaisuuden tutkia itseään. Olen nimittäin huomannut, että ollessani pidempään kuin pari tuntia yksin kotona, teen aina kolme asiaa. Tanssin, siivoan ja juon viskiä. Muutakin toki, mutta vaikka ohjelmassa muuten olisi mitä, niin nuo kolme tapahtuvat.

Viski on sinällään selkeä. Viskillä aloitetaan luksuksellinen oleminen. Kun haluan pääni parhaiten tajuamaan, että nyt on minä-aikaa, se tapahtuu hakemalla se lasillinen viskiä. Sen jälkeen en ajattele sitä, mitä pitäisi tehdä vaan sitä, mitä haluan tehdä. Aika erikoista on se, että yleensä rupean siivoamaan. En tiedä johtuuko se siitä, että sekä siivottu koti että aikaa siivota rauhassa omaan tahtiin ovat harvinaista herkkua, mutta yleensä noin yhden päivän kotonaolo tarkoittaa sitä, että kämppä on aika suorassa ja pölytön. Sitä vaan tekee yhden asian ja sitten surffaa hetken tai jotain siinä välissä ja sitten taas tekee toisen pätkän. Pienen kämpän etu on se, että mikään yksittäinen siivousoperaatio ei ole kovin iso. Ja lopputuloksesta tulee hyvä olo. On myös kiva järjestää vaimolle mukava kotiinpaluu reissusta. Siivottuun kotiin palaaminen on lopulta varsin massiivinen luksus joka on helpohkosti järjestettävissä.

Tanssi on aika selkeä asia myös. Kun on yksin kotona voi kuunnella musiikkia rauhassa. Olen huomannut itsessäni jännän ominaisuuden musiikin suhteen. Jos en voi reagoida musiikkiin fyysisesti, en oikeasti kuuntele sitä. Voin kuulla musiikkia liikkumatta, mutta jos kuuntelen musiikkia, niin minä liikun, laulan ja/tai soitan messissä. Olen siitä miettinytkin joskus, että minulle on aika luontaista ilmaista itseäni fyysisesti. Ja elää fyysisesti. Jos teen jotain tosi kivaa, niin siihen kuuluu yleensä joko kaverit tai liikunta. Usein molemmat. Mistä tuleekin seuraavaksi mieleen, että onkohan ollut järkevin mahdollinen veto järjestää elämä niin, että työhön kuuluu lähinnä sormien liikuttamista. Olisinko lopulta onnellisempi tekemässä jotain fyysistä?

Tänään itkin

Aika kirjoitella vaihteeksi masennusaiheista tekstiä, kun aletaan ilmeisesti taas saavuttaa niitä olotilankierron alempia kohtia. Itkemisessähän ei ole mitään vikaa, oikein hyvä tapa purkaa itseään kun on paha olo. Varsinkin jos on joku hyvä kaveri, jolle voi asioitaan itkeä. Hitusen häiritseväksi homma menee siinä kohtaa, kun on vaan ja itkee, mutta ei osaa yhtään sanoa että miksi. Toisaalta se oli myös valaisevaa. Tajusin esimerkiksi, että naaman lihakset tekevät itkiessä jänniä asioita. Muutenkin oli ihan mielenkiintoista pohdiskella itkemisen fysiologiaa. Normaalisti sellaista ei tule itkiessä tehtyä, kun on jotain muuta ajateltavaa just silloin.

Lupaava downswing siis menossa, ei siinä mitään. Ahdistukset ovat vaan sen verran irti todellisuudesta, että on se vähän hassuakin. Toisaalta on kai positiivinen merkki, kun ei onnistu edes uskottelemaan itselleen, että on tähän joku ulkopuolinen syy. Kuvioon kuuluu, että nukkuilu on ongelmallista, mutta lomassa on se kiva puoli, että unta tulee ihan kivasti, vaikka ei unta heti saisikaan. Suunnittelin silti koukkaavani huomenissa itselleni jostain kamomillateetä. Jos vaikka nukahtaisi ajoissa sitten. Koska itselääkintä on edelleen se fiksuin lääkintä. Plasebona ainakin luulis toimivan, kun lääkäri on niin uskottava.

Veren perintö

Lapsissa yksi vaikeimmista asioista on se, että ne ovat ihmisiä siinä missä mekin. Toisen puolesta on helppo ajatella, että kyllä nyt pitäisi olla tyytyväinen, kun sait uuden polkupyörän, vaikka se polkupyörä on itseasiassa siskon vanha ja siskolle taas haettiin brännäri kaupasta. Mutta lapsi ymmärtää ihan siinä missä aikuinenkin sen, että jos toiselle haetaan tavarat kaupasta ja toiselle kirppailta, niin ei se nyt ihan tasan mennyt. Ja toisaalta sitten se, että kun on saanut lahjaksi hienon lelun ja ei saakaan päättää, että tuo toinen ei saa leikkiä sillä. Yhteisellä ja omalla on vissi ero. Ero, jonka yllättävän pienet lapset ymmärtävät.

Onneksi ei ole ajankohtaista että miten tälläisiä tilanteita hanskaa, koska sellaisten asioiden ratkaiseminen ei ole ihan helppoa. Kuinka paljon näistä asioista edes pitäisi välittää? Lapsen pitäisi oppia kuitenkin sekin, että tavaran määrällä ei mitata rakkauden määrää. Eikä toisaalta voittaja ole se, jolla on kuollessaan enemmän leluja. Käytännössäkään ei ole mahdollista, että aina hommattaisiin kakaroille uudet asiat ja omat lelut. Ehkä se siskon pyörä olisi hienompi, jos se maalattaisiin uudestaan tai jotain. Saisi omat värit ainakin siihen. Omistusjutussa mietin sellaista, että lapsi saisi valita leluistaan pari, jotka olisivat ihan omia eli jolla muut eivät saisi lupaa kysymättä leikkiä. Muut olisivat sitten yhteisiä. Saattaisi toimia tai sitten ei.

Risti väärinpäin

Jostain syystä mieleeni tuli saatananpalvojien ja muuten vain tosi rebeleitten tyyppien symbolinaan käyttämä risti väärinpäin. Kun sitä nimittäin hetken ajattelee, niin kyseessä on ehkä omituisin symboli koko maailmassa. Tai siis kyseessähän on nimenomaan hieno osoitus siitä, kuinka kapinoidaan jotain vastaan ymmärtämättä sitä edes niin vähää, että osattaisiin tehdä sen symbolista jokin järkevä vastakohta. Toisaalta ihan hyvinhän se vissiin toimii, kun menee läpi. Harva kai kristinuskosta juuri tietääkään. Itse ainakin olin rippikoulussa niin pihalla, etten edes tajunnut, että rippipappi vittuili meille, kun se puhui Pietarista, kun joku esitteli sille ristiään väärinpäin. Ei tainnut tajuta kukaan muukaan. Paitsi se pappi.

Mutta siis: risti väärinpäin. Ristin eli siis tyhjän ristin ideahan on kai olla krusifiksin kaveri, eli sen symbolisuudesta merkittävä osa tulee siitä, että Kristus ei enää ole siinä. Sikäli hitusen falskaa tietty tämäkin, että eihän se Jeesus siitä ristiltä noussut ylös, mutta annetaan anteeksi, kun risti on helpompi piirtää kuin hauta. Tähän kontekstiin kun tuuppaa tuon ristin väärinpäin, niin päästään ihan jännään viestiin. "Juu, se nousi kyllä ylös, mutta Saatana käänsi sen ristin sitten toisinpäin. Lällällää!" Tietyllä tavalla tuo juttu Pietarista voisikin toimia melkein puolijärkevänä pohjana sille symbolille. "Jeesus nousi kyllä ylös, mutta niin nousi Pietarikin, että ei se Jeesus mitenkään kummallinen ollut". Vittuiluna siitä uupuu vähän pontta, mutta oveluudesta lisäpinnoja.

Onko muuten saatananpalvojilla Israelissa symbolinaan daavidintähti väärinpäin? Tai muslimimaissa kuunsirppi väärinpäin? Varmaan tuntuisi aikamoiselta iskulta vasten paikallisen imaamin kasvoja. En kyllä yhtään tiedä, että mikä sen kuun symbolijuttu on, joten vaikea sanoa. Eri vaiheinen kuu saattaisi jotain ollakin.

Ristin ideaa tykätään yleensä avata siitäkin perspektiivistä, että jos Jeesus olisi kuollut villissä lännessä, niin kristinuskon symbolina olisi hirttosilmukka. Hiukan harmittaa, olisi ehdottoman tyylikästä, kun joku koittaisi olla cool ja laittaa kaulaansa hirttosilmukan väärinpäin. Sähkötuoli väärinpäin alkaisi mennä jo Monty Python-huumoriksi. Mutta tässäkin tilanteessa risti väärinpäin on vähän outo. Tai siis en keksi mitään tapaa millä ristin kääntäminen toisinpäin voisi viitata siihen, että Jeesus ei voittanutkaan. Ehkä pää alaspäin naulittu ei kuole niin nopeasti, joten salaliittoteoriat siitä, että Jeesus jäi henkiin olisivat uskottavampia?

Ovatkohan saatananpalvojat muuten koskaan rakentaneet temppeliä? Sen haluaisin nähdä, lienee jännä näky. Katto alhaalla, koska kirkossa katto on päällä, penkit ulkona, koska kirkossa penkit on sisällä. Pahan papin jalat tulevat ulos kaavun pääaukosta ja sen narun solmu on takana. Narukin varmaan menee jalkojen välistä ja pään päältä, kun eri tavalla sen pitää mennä kuin normipapilla. Ja olisi tietty kaavun sisällä. Toisaalta se voisi myös sitoa polvet yhteen, kun ristissäkin tietystä perspektiivistä on vaan tiputettu poikkipuuta alaspäin. Hmm. Ehkä ne vaan vihjaakin, että Jeesus oli kääpiö? Auts. "Ei se voinu nousta taivaaseen kun ei se ylettyny sinne!" tai jotain.

Kuppi nurin

Täytyy onnitella satunnaista blogikommentoijaa jossain blogissa jota en nyt muista. Ensimmäistä kertaa tämän ammumiskommentoinnin keskellä tuli vastaan niin tyhmä kommentti, että hermo paloi ihan täydellisesti. Loihe joku ajatusten Tonava lausumaan noin suurinpiirtein että "jos ihmiset pystyvät tälläiseen en halua olla osa ihmiskuntaa". Yritän muistuttaa itselleni, että nykyään kakarat varmaan jostain viidestä vuodesta ylöspäin saattavat hillua netissä, eikä näin ollen ole välttämättä perusteltua olettaa, että kyseistä kirjoittajaa voi velvoittaa olemaan millään tavalla tietoinen vanhasta sanonnasta: "Those who do not know history are doomed to sound like total morons on the internet."

Kyllä, hassu setä tappoi sata ihmistä, suurin osa kakaroita. Tässä maassa minä velvoitan keskimääräistä mulkeroa olemaan tietoinen sellaisista asioista kuin Stalin, Hitler, Suomen sisällissota jne. Stalin ja Hitler eivät muuten edusta tässä itseään vaan niitä asioita, joita Stalinin ja Hitlerin ajatellaan yleensä edustavan. Noin muuten ihan tiedoksi vaan, että viimeiset sata vuotta, joilta nuo pikaisimmat esimerkit ovat, ovat myös ihmiskunnan humaaneinta ja sivistyneintä aikaa. Jos haluaa vanhempaa meininkiä ihmetellä, niin voi lueskella vaikkapa Raamatusta pyhän maan valloitusta. Siinä tapettiin miehet, naiset, vanhukset, lapset, kissat, koirat, lehmät, lampaat, kanat ja varmaan kärpäsetkin. Myöhemmin joku keksi, että ei niitä kannata tappaa, orjia tarvitaan aina.

Joskus täydellinen sinisilmäisyys vaan saa aikaan sellaisen reaktion, että tekee mieli saada aikaan myös fyysinen sinisilmäisyys. Sylettää lukea vaan koko ajan juttuja, joissa ihmetellään, että mikä siinä ihmisessä on vikana kun se noin teki. Minäpä kerron teille suuren salaisuuden. Siinä on vikana se, että se on ihminen ja ihmiset nyt vaan ovat sellaisia. Sivuhuomiona sanottakoon, sitä tarkoitetaan kun sanotaan että ihminen on paha. Sillä ei tarkoiteta pelkästään sitä, että joskus se kävelee punaisia päin, vaikka se tekee kyllä niinkin.

Kristityille (ja muillekin kiinnostuneille) ihmettelijöille tiedoksi, lisätietoja Raamatun sivulta about 3. Riippuu versiosta. Tästä asiasta sivuhuomiona sanottakoon, että on pappeja, jotka eivät ilmeisesti ole päässeet Raamatussa noin pitkälle. Se on vähän hämmentävää. Ehkä teologisen pääsykokoeisiin pitäisi sisällyttää testi, joka kertoo onko pyrkijä kykenevä lukemaan yli kaksi sivua Raamatusta?

Olenko huono ihminen, kun tekee mieli etsiä se kommentti ja vastata, että ikävä, että jouduit pettymään ihmiskuntaan, ehkä sinun nyt pitää purkaa pettymyksesi tappamalla 150 ihmistä.

Oslomietteitä

Jossain halpiskirjassa yksi pahis kuolee juuri niin kuin hän on aina kuvitellut kuolevansa. Vapaasti kääntäen kirjassa sanotaan, että hän kuoli tuntien perverssiä tyydytystä siitä, että oli ollut oikeassa. Yksi outo sivujuonne terroriteoissa on aina ollut se, että kun niitä miettii, niin tulee sellainen olo, että jos itse ryhtyisi terroritekoa tai muuta massamurhaa tekemään, niin saisi kyllä vuosien suunnittelulla enemmänkin vainaita aikaan kuin seitsemän. Oslon mies antaa syyn tuntea sitä perverssiä tyydytystä. Olinpahan ainakin oikeassa, että kyllä niitä ruumiita saa kasaan.

Olen monesti miettinyt, että minulta puuttuu jokin oleellinen pala empaattisuudesta, koska minulta puuttuu melkein kokonaan kyky asettua uhrien ja omaisten asemaan. Tälläisissä tilanteissa uhrit ovat minulle lähinnä lukuja, enkä osaa näistä asioista järkyttyä. Pelottavaa onkin huomata, että lähimmäksi järkytystä olen päässyt, kun tyyppiä on luonnehdittu fundamentalistikristityksi. Konservatiivisena kristittynä en oikein osaa laittaa kaveria eri porukkaan kuin itseni. Onhan se hiukan häiritsevää, kun lueskelee massamurhaajasta ja päällimmäinen ajatus on se, että se olisin voinut olla minä. Toinen häiritsevä ajatus on se, että pystyn hyvin kuvittelemaan miksi. Kaveri varmaan tuo manifestinsa julki lähiaikoina ja silloin saa taas nähdä, että onko syytä perverssiin tyydytyksentunteeseen.

En vastusta pahan poistamista maailmasta tappamalla sinänsä välttämättä, asia joka sekin on aika perverssiä huomata. En ole ihan kauhean syvällisesti asiaa kyllä pohtinutkaan, enkä sitä kyllä jaksa nytkään tehdä. Suurin ongelma sen kanssa on se, että jos meinaa alkaa muita poistamaan pahana, niin ensin pitäisi kyllä arvioida itsensä. Ja sellaista, joka oman arvionsa läpäisee, en kyllä päästäisi arvioimaan enää seuraavaa. Lähinnä toivon siis, että jos itse aion joskus suureksi tuomariksi ryhtyä, niin suoraselkäisyyttä löytyy sen verran, että luoti menee omaan päähän ensimmäiseksi eikä viimeiseksi.

Aika kuolla

Oslolainen tappomeininki laittaa ajattelemaan kuolemaa. Suhteeni kuolemaan on jotenkin outo. Naamatusten kuoleman kanssa en ole ollut ennen männävuotta, mutta jossain mielessä se on ollut elämässäni läsnä melkein niin kauan kuin muistan. Jossain mielessä voisi kai sanoa, että se on hyväkin. Jos en olisi nähnyt siinä iässä, kun asioita vielä opitaan kerrasta, mitä kuolema tekee niille jotka jäävät jäljelle, en luultavasti olisi tässä. Se voi tappaa. Olen käynyt ne hautajaiset.

Mutta onhan se aika outo ajatus, kun sitä vähän miettii. Istuu siinä kavereitten kanssa heittämässä läppää ja yhtäkkiä PAM! ja se oli siinä sitten. Itselläkin on niin kauheat suunnitelmat tehtynä siitä, että miten tätä elämää nyt elää. Olis varmaan aika hölmö olo, jos nyt joku haulikkomies hyppäisi ikkunasta ja ampuisi aivot seinälle. Aha, no se siitä sitten.

Olen joskus aikaisemminkin koittanut miettiä suhtautumistani kuolemaan, koska ajattelen sen kertovan aika hyvin siitä, missä milloinkin mennään. Nykyään sen taitaa summata aika hyvin monesta asiasta käyttämäni lausahdus: "Ei siihen kuole ja jos kuolee, niin sitten se ei enää ole ongelma." Liekö hyvä vai huono merkki en sitten tiedä, mutta parempi kuin joskus aikaisemmin.

IKEA-elämä

Oltiin Ikeassa ja siinä lihapullia syödessäni koin ikeavalaistumisen. Kyseiset lihapullathan tietyllä tapaa ovat Ikean idean sydämessä. Geneeristä kamaa halvalla, ei kauhean laadukasta, mutta loppuviimeksi laadukkaampaa kuin luulisi. Riittävän hyvää, että 90% ihmisistä on ihan tyytyväisiä. Sitähän Ikea yrittää tehdä, puristaa riittävän laadukkaan tavaran hinta mahdollisimman alas. Siitähän monessa asiassa on ihmisen elämässäkin kyse.

Kuntoilu on hyvä esimerkki. Kauheasti etsitään sitä Graalin maljaa, tapaa liikkua niin, että kunto on tarpeeksi hyvä, mutta aikaa, vaivaa ja rahaa ei menisi mahdottomasti.

Elämää voisi koittaa arvottaa niinkin että laittaa asiat kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu kalliilla hankittava laatu. Esimerkiksi monet harrastevälineet menevät tänne sitten, kun harrastuksessa on edistytty tarpeeksi. Muuten elämässä perhe on yksi yleisimmistä asioista täällä, monilla myös työ (eikä siinä mitään, jos sen tiedostaa ja niin päättää). Kakkoskategoria on haetaan Ikeasta-kategoria. Sellaisia asioita, joissa tason pitää olla riittävä, sen jälkeen koitetaan vain pienentää kustannuksia. Ns. pakolliset mutta ei tärkeät asiat. Keittiöveitsi, vessapaperi, tyyny. Elämässä sitten usein työ, harrastukset jne. Kolmas kategoria on jos rahaa jäi yli-kategoria. Nimi kuvaa hyvin. Karkkia. Elämässä reissuja ja muita hienoja juttuja, joita tehdään, jos se ei aiheuta stressiä.

Pitää vaan aina välillä muistaa tarkistaa, että panostukset menevät prioriteettisuhteissä.

Kotona ja poissa

Jännä huomata, että kotona olen paljon energisempi kuin muualla. Nyt olen kaksi yötä nukkunut huonosti ja saanut aikaan kuitenkin aika uskomattoman paljon. Ja ollut ihan hyvällä tuulellakin. Ei nyt ihan parhaassa menovireessä mutta kuitenkin. Epäilen kahtakin syytä.

Toinen on tekemisen puute. Ei mummolassa niin paljoa ole tekemistä ja kun on vaan vähän aikaa, niin sitten tulee sellainen nuutunut olokin. Ja sitten ehkä vastareaktiona tälle vauhti kotona on alkuun melkoinen. Ehkä jopa niin melkoinen, ettei nuku kunnolla.

Toinen on ruoka. Ruokavalioni ja ruokailuaikani ovat kotona aika erilaiset kuin mummolassa. Siinä kun päiväkaudet vetää piirakkaa ja keksiä, niin ei kovin hyvä olo tule. En osaa sellaistä syömistä, että syödään usein ja vähän. Jos semmoista on niin syön usein ja paljon.

Oli miten vaan, niin on kyllä keritty todella paljon jo. Sellaisella aika suunnittelemattomalla meiningillä mennään kuitenkin. Lomahan nyt on eikä hampaat irvessä pinnistely oikein kuulu siihen. Hyvä meininki siis.

Kokonaisvallattomuus

Luin pätkän Suomen Kuvalehden artikkelia, jossa kerrottiin, että suomalaisten kunto huononee vaikka liikuntaa harrastetaan enemmän, koska arkiliikunnan määrä vähenee. Jutun yksi idea oli että ihminen voi harrastaa liikuntaa suositusten vaatiman määrän ja olla silti rapakunnossa, koska suosituksissa annetaan ohjeita vain hikiliikunnan määrälle. Kyseessä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka suosituksia tehdään kauhean yksipuolisesta perspektiivistä ja sitten ihmetellään kun homma ei skulaa. Miksi niitä oletuksia arkiliikunnan määrästä ei voi kirjata suosituksiksi niihin samoihin lappuihin, missä sitä hikiliikuntaa suositellaan? Realistisen kuvan saaminen omasta kunnosta helpottuisi kummasti.

Sama merkillinen yksipuolisuus näkyy myös ruokavaliosta puhuttaessa. Finelin sinänsä ansiokas sivusto on malliesimerkki (tai sitten en osaa käyttää sitä). Paljonko banaanissa on kamaa on helposti nähtävissä. Saanko tarpeeksi seleeniä on jo vaikeampaa mutta kuitenkin sivusto tehty niin, että vastaaminen tähän kysymykseen on tarkoitus olla kätevähköä. Mutta yrittäkääpä saada vastaus kysymykseen saanko ruuastani sopivasti ravinteita ja jos en, niin mitä muutoksia ravinteensaantiini pitäisi tehdä. Noita muita asioita varten palveluun on annettavissa ne tiedot joita tuohon laskemiseen tarvitaan paitsi sukupuoli ja ikä joita ei olisi vaikea kysyä. Ilmeisesti kenestäkään ei vaan ole tuntunut, että kukaan haluaisi saada helposti käsitystä kokonaiskuvasta. Vaikka se nyt kai on se olennainen asia.

Mielenkiintoista tässä on se, että kun lukee ohjeita laihduttamisesta tai kunnon kohottamisesta, niin aina aloitetaan siitä, että yksityskohdat eivät ole niin nuukaa, kokonaisuus rataisee. Joku voisi kipaista kertomaan sen suosituksia tekevälle taholle.

Kerran elämässä

Joskus elämässä on sellaisia päiviä, että pieni ihminen vaan voittaa. Asiat vaan menevät putkeen paremmin kuin voisi edes itse suunnitella. Tämä on ollut sellainen päivä. Kakara on ensimmäistä kertaa isovanhemmilla yötä ja lähdimme sen kunniaksi Kurjenrahkaan patikoimaan. Saimme nukkua aamulla ensin pitkään. Kakara heräsi hyvällä tuulella. Kun lähdimme menemään, tyyppi sanoi vain iloisesti heihei ja vilkutti. Perillekin löydettiin ongelmitta. Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Vesipaikka oli suljettu ilkivallan takia ja telttapaikka, johon oli tarkoitus majoittua oli aika kamala. Suljettu vesipaikka ärsytti erityisesti, kun sen piti olla alueen ainoa vesipaikka. Eivät kuitenkaan viitsineet siitä missään informoida.

No lähdettiin kuitenkin ihan hyvillä mielin eteenpäin, koska ainahan voi lähteä pois jos ei yöpyminen miellytä ja suunnitellulla uimapaikalla olikin paitsi vesipiste myös todella hyvä telttapaikka, älyttömän hieno uimaranta ja sauna. Jokseenkin kattoon nousi tunnelma. Sitten metsästä löytyi paljon mustikoita, joita syötiin myös paljon. Tuore mustikka suoraan varvusta on muuten hyvää. Löydettiin myös yksi kypsä lakka ja paljon raakoja. Niistäkin tuli hyvä olo, vaikka raakoja ei tietenkään poimittu. Metsäkin oli tosi hieno. Tosi vanhassa suopohjaisessa metsässä on oma ilmapiirinsä. Makkara oli hyvää, suklaa oli hyvää, saunominen ja uiminen oli älyttömän hienoa, liki kolmen kilometrin käveleminen paljain jaloin metsässä oli sekin aika hienoa. Siinä saa käsityksen missä kävelee. Iltatee metsän siimeksessä suklaan kanssa ei ollut paha sekään. Varsinkin kun mummu viestitti, että kakara nukkuu ja hyvin oli mennyt. Iltauinti juuri ennen nukkumaanmenoa tuntui tosi hyvältä.

Tämä oli hyvä päivä. Yksi parhaista ja minullakin on sentään aika hyviä päiviä jo takana. Varsinkin ongelmat, jotka kääntyivätkin voitoksi tekivät todella voittajafiiliksen.

Teodikean ongelman ongelma

Alkuun varoitus, en ole teologi.

Minua on jo pitkän aikaa häirinnyt teodikean ongelma. Tai ei oikeastaan se ongelma vaan se, miksi se on ongelma. Kun minun nähdäkseni teodikean ongelman asettelu suorastaan väistämättömän selvästi kertoo meille ratkaisun teodikean ongelmaan.

Käsitykseni mukaan teodikean ongelmassa on kyse siitä, että jos kerran Jumala on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä, niin miten voi olla olemassa pahaa. Oletamme siis tässä, että paha on jotain, mitä hyvä ei halua, muutenhan koko ongelmaa ei ole.

Jumalalla on siis ongelma, jota ei ole ratkaistu. Jokin siis mitä ilmeisimmin rajoittaa Jumalaa. Annetuista ominaisuuksista kaikkivaltius ja kaikkitietävyys eivät ole rajoitteita. Hyvyys on. Hyvä ei tee mitä vaan. Joten pystymme päättelemään, että Jumalan hyvyys estää poistamasta pahaa. Vaihtoehtoahan ei ole. Joten käteen jää kysymys, miksi joku joka on täysin kykenevä ratkaisemaan jonkun ongelman ei tee sitä. Vastauksen tietää kuka tahansa ristiriitaisten tavoitteiden kanssa painiskeleva. Koska on olemassa joku korkeamman prioriteetin ongelma, jonka ratkaisemisen kanssa mediaseksikäs pahan ongelmamme on ristiriidassa.

Ihan puhtaasti loogisesti päättelemällä pääsemme siis siihen asti, että kaikkivaltias ja kaikkitietävä ja täydellisen hyvä Jumala ei ratkaise pahan ongelmaa, koska sen ratkaiseminen aiheuttaisi isomman pahan kuin mitä pahuus on. Jännä mutta väistämätön johtopäätös. Tähän asti päästään ihan pelkästään katsomalla kysymyksenasettelua loogisesti. Ja ainakin minusta näyttää siltä, että pelkästään tämä riittää jo vastaukseksi esitettyyn kysymykseen ilman, että lähdetään spekuloimaan sillä, mikä tuollainen korkeamman prioriteetin asia olisi. Vaihtoehtoja voidaan heitellä, mutta tässä kohtaa iso looginen ongelma on jo muutettu pelkäksi mielipidekysymykseksi ja mielipiteethän ovat tunnetusti kuin persereiät, kaikilla on yksi, mutta ei sen julkinen esitteleminen välttämättä niin fiksua ole.

Kolmen tonnin keijukainen

3000 katselukertaa blogilla täynnä, aika olla taas äärimmäisen meta.

Merkittävin muutos blogituksessa tällä aikaa on ollut kirjoitustahdin huomattava tiukentuminen. Aikaisemmin tuotin ehkä kaksi juttua kolmessa päivässä, nykyään keskimäärin vähän yli yhden. Siihen taas on suurimpana syynä se että harjoitus on tehnyt metsurin, eli kun aikaisemmin jutun kirjoittamiseen meni reilu tunti, tulee stoori nykyään kasaan alle vartissa ja nopeimmat muutamassa minuutissa. En tiedä näkyykö se tasossa. Loma tietysti edistää myös.

Katselukertojen määrä päivässä on sitämukaa kasvanut, katselumäärä per teksti on noussut ihan hiukkasen ja on nyt reilu 20.

Aihepiiri tuntuu myös laajentuneen. Nykyään kirjoittelen ihan mistä sattuu, aikaisemmin aiheet pyörivät enemmän elämäntaparemontin ympärillä. Suurimpana syynä siihen on varmaan diagnoosi, tuli enemmän tarve vaan ajatella tekstiksi ilman aikaisempia itseaseteltuja positiivisuus- ja tavoitteenseurantameininkejä. Toinen syy on varmaan loma. Ei lomalla nyt niin jaksa tavoitteita. Ei sitten jaksa miettiä edistymisiäkään, kunhan koittaa vähän pitää hommaa kasassa.

Kirjoittelu on edelleen mukavaa ja terapeuttista puuhaa, eikä ole edes niin kyseenalaista enää, kun tekstin tuottaminen on niin tehokasta. Tämä jutun kirjoittamiseen meni hiukan reilu 10 minuuttia.

Museomuseo

Kokemäki on jännä paikka. Täällä on maatalousmuseo vuodelta 1936. Kyseisessä museossa on ilmeisesti kyseiseltä ajanjaksolta myös selityslappuja eri asioista. Se teki kyseisestä museosta todellisen aikamatkan. Siinä kiertäessäni tuli mieleen, että vanhoja museoita uudistettaessa pitäisi jättää aina jotain siitä vanhasta esityksestä olemaan, koska se, mitä joillekkin ihmisille kerrotaan ja millä tavalla, kertoo ajastaan ehkä jopa enemmän kuin ne kaikenmaailman härpättimet, mitä siellä on. Nykyajan kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää maajussia jostain 1700-luvulta, mutta 1940-luvun museokävijästä voi saada vähän otetta. Ja varsinkin siitä, miten kyseinen otus eroaa nykypäiväisestä.

Täällä on myös 1800-luvun puolivälissä rakennettu tiilirakennus, jonka tehtävä on suojata Suomen vanhinta puurakennusta. Tilanteesta tekee erityisen hienon se, että tuo tiilirakennus on hajoamassa kun perustukset ovat pettäneet. Jollain tavalla olisi ääretömän hienoa, jos siihen rakennettaisiin uusi kerros taas päälle. Sitten se olisi varmaan Suomen ensimmäinen museomuseo. Ehkä maailmankin. Helsingissähän on vaikka mitä museoita. Ehkä pitäisi ehdottaa museovirastolle Suomen museomuseon perustamista. Minä ainakin kävisin.

Pitkän elämän salaisuus

Luinpa tätä sarjista ja siitä tuli aika ristiriitaiset fiilikset. Bensakannun valmistajan haastaminen oikeuteen, kun kakara kaataa bensaa grilliin on joko typerää tai todennäköisemmin monen idioottimaisen oikeusratkasun aiheuttamaa opportunismia. Onhan se mahdollista, että vanhemmat oikeasti ajattelevat, että on valmistajan vika jos bensakannu räjähtää kun siitä kaataa tuleen. On kuitenkin miljoonia syitä ajatella toisin ja vaikka monen sanonnan voimin kielletään aliarvioimasta ihmisten tyhmyyttä, niin vielä suurempi virhe on aliarvioida ihmisten ahneutta. Ihmisten tyhmyys sitäpaitsi on epäluotettavaa, ahneus sen sijaan ei. Kun lopputulos oli näinkin ennalta-arvattava, lienee ahneus todennäköisempi syy. Vanhempien toiminta ei kuitenkaan ole ristiriitaisten tunteiden syy.

Olen viettänyt lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuudenkin, jossa riittää muisteltavaa. Iso osa niistä muisteltavista on juttuja joissa joku olisi voinut paitsi kuolla myös näyttää hyvin hyvin tyhmältä sitä tehdessään. Vauhdikas elämä on lähes määritelmällisesti vaarallista ja toisin kuin fiksut ihmiset ja muut viisaat luulevat, riehujilla on yleensä ihan hyvä käsitys siitä, että touhussa voi käydä huonosti. Se on se hinta, minkä joutuu maksamaan siitä, että tekee elämässään muutakin kuin ihmettelee toisten tyhmyyttä. Ottaen huomioon kuinka paljon riehujia on, on vain väistämätöntä, että joku aina välillä pääsee otsikoihin ja näyttää tyhmältä sitä tehdessään. Idiotismiksi asia kääntyy vasta, kun riehuja ei ymmärrä tekevänsä jotain vaarallista. Vaan jos siltä bensakakaralta olisi etukäteen kysytty, että onko tuo vaarallista, niin kyllä se sen olisi tiennyt. Se olisi todennäköisesti tiennyt myös, että useampi sen kaverikin on heittänyt bensaa tuleen. Niillä vaan on ollut joko enemmän taitoa tai enemmän tuuria. Ehkä jopa enemmän järkeä. Kyseessä ei luultavasti ollut myöskään ensimmäinen tilaisuus kyseiselle tyypille päästä hengestään. Ja kun ei päässyt, niin ei varmaan viimeinenkään, vaikka varmaan vähän rauhallisempi on. Vammoistahan se kaikki toki riippuu.

Elämänsä voi toki elää riskittömästikin. Lähipiirin on silloin ainakin helpompi hengittää. Mutta siitä ei saa sitä samaa tyydytystä kuin siitä että kiertää Otakaarta pulkassa pitäen kiinni köydestä, joka taas on kiinni viittäkymppiä ajavassa autossa. Kyllä siitäkin olisi hyvän sarjakuvan saanut, jos oltaisiin päädytty läiskäksi jonkun konepellille. Ei päädytty. Näin vanhemmiten voi sitten ihmetellä kun on pysynyt näin pitkään hengissä. Jonkun toisen ei tarvitse. Kukin tyylillään.

Oikein tekemisen helppous ja vaikeus

Nettisarjakuvia lukiessa erityisesti ihmissuhdevetoisissa sarjakuvissa on erittäin mielenkiintoista lueskella lukijoiden keskustelua siitä, mitä sarjakuvassa tapahtuu. Kaikkein  mielenkiintoisinta niissä keskusteluissa on huomata kuinka selkeä ja jyrkkä käsitys ihmisillä on siitä, mikä on oikein ja väärin ystävyys- ja seurustelusuhteessa. Varmaan keskustelijat eivät ole kauhean edustava otos ihmiskunnasta yleensä, mutta kyseessä lienee yksi maailman selkeimmistä esimerkeistä siitä, kuinka helppoa oikea ja väärä onkaan tietää, kun asia ei koske itseä mitenkään. Erityisesti kun siihen oikein tekemiseen liittyvää luopumisen ja oman halun toteuttamatta jättämisen tuskaa ei joudu kokemaan.

Toisaalta se kertoo siitä, että yleensä tavallisen ihmisen elämässä ei liikuta harmaalla alueella. Harmaa alue tulee mukaan vasta siinä vaiheessa, kun haluaa tehdä väärin. Sitten on kiva etsiä tekemisistään edes jotain harmaata aluetta, niin ei tule niin mulkku olo. Nettikeskusteluissa onkin yleensä helppo erottaa ne keskustelijat, joilla on oikeasti jotain kokemusta kyseisen asian kanssa painimisesta, oma kokemus antaa empatiaa muiden vaikeuksille.

Sarjakuvakeskusteluissa on mielenkiintoista myös hahmojen jakautuminen sympaattisiin ja epäsympaattisiin tyyppeihin. Oikeastaan se on aika pelottavaakin. Kuinkakohan usein ihmiset arkielämässä yrittävät lokeroida kaikki tuntemansa tyypit joko täysiksi mulkuiksi tai sitten kelvollisiksi ihmisiksi?

Pakastinpohdintaa

Pakastin on siitä jännä asia, että ainakin meillä siellä on varmaan toiseksi eniten säilytystiloista tavaraa, jota ei tulla koskaan käyttämään. Eniten on siinä laatikossa, joka on varattu tavaroille, joita ei ikinä käytetä, mutta joita ei voi heittää pois. Hölmöä tässä on se, että pakastinta voisi oikeasti käyttää tehokkaasti ja sillä saisi varmasti parannettua elämänlaatua. Marjoja, mehuja ja hilloja esimerkiksi voisi säilöä sinne niin, että niitä viitsisi joskus käyttää. Nyt niitä pitää kaivaa niin vaikeasti, että yleensä ei nappaa. Aika suuri osa sisällöstä on jotain pakastejuuresten jämiä ja vastaavia, jotka voisi heittää saman tien menemään.

Pakastimen voisi sitten täyttää vaikkapa mansikoilla, vadelmilla, mustikoilla, viinimarjoilla, omenamehulla ja hirvenlihalla. Jos on vielä sijoittelisi helposti saataville, niin pakastimen elintasoa nostava vaikutus varmaan kasvaisi. Voisi syödä useammin marjarahkaa. Se on hyvää. Tuoreista marjoista tehtynä toki vielä parempaa.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Maaninen vaihe

No ei oikeastaan, mutta nyt on pari päivää ollut oikein hyvä fiilis. Puolimaaniseksi tätä voinee kyllä hyvinkin nimittää, koska nukuin kolmisen tuntia ja silti olen ollut suht hyvällä fiiliksellä tänäänkin. Sitä mietiskelin, että onko sillä jotain tekemistä jonkun kanssa, että parhaat päivät viimeaikoina on olleet silloin kun olen syönyt puolikasta annosta niitä mielialalääkkeitä. Eilen oli nimittäin viimeinen päivä kun niitä söin, kun se syöminen lopetetaan syömällä viikon verran puolikasta annosta. Lopetin siis niiden syömisen, koska en havainnut olossa mitään paranemista siinä ajassa, kun lääkärin mielestä olisi pitänyt. Ei ne niin hyviä ole, että huvikseen söisi.

Ja koska lääkärin lääkkeisiin pitää suhtautua äärimmäisellä epäluulolla, mutta luotaistuotekaupoista voi syödä mitä vaan, niin rupesin popsimaan testimielessä ruusujuurta. Ainakin on olemassa tutkimus, jonka mukaan se tehoaa lievään masennukseen paremmin kuin plasebo. En tosin onnistunut varmistamaan, että onko tuo uute mitä minä syön tasan samaa kamaa kuin tutkittu, mutta kovasti ne väittivät sen olevan jotain standardoitua uutetta. Joten ehkä. Karmean makuista ainakin. Pahanmakuiset lääkkeethän tunnetusti tehoaa paremmin.

Kampelakin on asia

Tulipa testattua kampelaa. Se on kala. Voissa paistettuna se maistui kalalta. Söin sen kanssa riisiä, partajugua ja makeaa chilikastiketta ja ainakaan tässä yhdistelmässä ei ole kampelasta pahaa sanottavaa. Eikä hyvääkään. Jos silla ei olisi ollut muusta ruuasta erottuvaa koostumusta, niin ei varmaan olisi huomannutkaan, että siellä seassa ui joku fisukin. Asiaan varmaan vaikuttaa se, ettei loppujenlopuksi oikein ollut syömisintoa, joten ei sitten jaksanut oikeasti fiilistellä ja maistella sitä kampelaa. Eli aika hukkaan heitetty testi, mutta tulipa tehtyä. Muistelen tosin, että yllättävän halpa oli. Fileenä jotain 13 euroa kilo.

Kalatestailu on siinä vaiheessa, että lähimarketin kalahyllystä on testattu kaikki mitä siellä olen villinä pyydettynä nähnyt paitsi muikku ja silakka. Ne varmaan pitää myös kokeilla, kun kerran kokeilemaan on lähdetty, mutta yleisesti kala on ollut ihan syötävää. Jostain syystä muikku ja silakka eivät vaan inspiroi yhtään. Ehkä ne on liian normaaleja tai jotain. Stockan herkkuhan on myöskin tuossa ja sieltä varmaan saa vielä jotain testattavaa.

Kehitysapua

Kehitysapuhan on ollut framilla, kun mietitään, että mistä pitää säästää ja miten paljon. Siitähän tuntuu olevan lähinnä kahta mielipidettä. Joko kyseessä on pyhä velvollisuus, jota toteuttaessamme me pyydämme anteeksi sitä, että olemme julmasti riistäneet kehitysmaita juomalla kaakaota tai kahvia tai sitten kyseessä on kätevä tapa rahoittaa hinkuvinkulandian diktaattoreita kun nämä tappavat puolet kansastaan ja raiskaavat loput. Noin yleensäkin kysellään, että mitä niillä rahoilla on saavutettu ja mikä nyt on muuttunut vai onko mikään ja jos on niin mihin suuntaan.

Nähdäkseni erittäin aliuutisoiduksi on edelleen jätetty se, että maailman kaikkien aikojen suurimmat ikäluokat ovat todennäköisesti jo syntyneet. Siitä, että kuinka nopeasti syntyvyys jatkossa laskee, selviää se, että paljonko tälle pallolle ihmisiä sitten huipussaan saadaan. Syntyvyyden laskemiseksi tehokkaimpia asioita on ilmeisesti naisten kouluttaminen ja lapsikuolleisuuden laskeminen. Lapsikuolleisuuden laskemiseen taas ilmeisesti tehokkaimpia menetelmiä ovat naisten kouluttaminen ja rokottaminen. Oletteko muuten sattuneet näkemään naisten kouluttamista ja rokottamista kehitysapujärjestöjen toimintasuunnitelmissa?

Kysymykseksi jääkin, että kuinka iso osa maapallon syntyvyyden laskussa on kehitysavulla. Jos kehitysavulla on merkittävä osa siinä, että maapallon väkiluku jäänee kymmenen miljardin alle eikä nouse esimerkiksi 20 miljardiin, niin oli teho muuten mikä tahansa, niin kehitysavun vastustajat ovat väärässä. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sen tehokkuuden parantamiseen pitäisi ehdottomasti pyrkiä. Olisi kuitenkin kiva nähdä jotain tutkimusta tästä asiasta, koska on ihan mahdollista, että lähetystyöntekijät, humanistihörhöt ja hipit ovat pelastaneet meidät melkoiselta katastrofilta. Tai ainakin lievittäneet sitä merkittävästi. Voisi sitten ainakin naureskella lisää, kun ateistit yrittää selittää, että kuinka törkeää on, kun kristillistä lähetystyötä tuetaan. Kauheata tuhoa vaan tekevät.

PS. En viittaa lähteisiin koska ei nappaa. Eli siis jos jollain on jotain faktaa ja linkkejä, niin kommentoikaa tai jotain, niin editoin niitä tänne ja paikkailen sen mukaan. Tämä on pelkkää fiilistelyä ilman sen suurempaa taustatutkimusta.

Kirjallista kikkailua

Testasinpa kirjoittaa ihan puhtaasti fiilistellen tunnetta joka oli. Oli aika jännää. Vähän runoilijamainen olo tuli. Teki taas mieli lyödä itseään turpaan. Se aiheutti myös sen, että rupesin miettimään, että pitäisikö oikeasti testailla jotain vaihtelevia tyylilajeja tai muita vastaavia kirjallisia munanjatkamismenetelmiä tässä kirjoitellessa. Tekstiä sinällään kuitenkin tulee suollettua aika hyvään tahtiin. Ei niitä ajatuksiakaan niin paljoa ole, joten kirjallisessa kikkailulla briljeeraaminen voi auttaa sisällöttömyyden piilottamisessa.

Ongelmaksi tulee kai se, että jos haluaa kirjoittaa jotain, mikä yrittää imitoida jotain kunnollista, niin sitten sitä pitäisi jaksaa työstää ja viilata ja se taas tuskin kiinnostaa. Enemmän sellainen "runo on valmis, saa tulla pyyhkimään"-meininki. Vaan olisihan se ehkä hauskaa koittaa kirjoittaa joku pieni näytelmä tai jotain muuta mitä intelligentsija kirjoittaa kun haluaa kirjoittaa jotain eikä halua, että kukaan huomaa ettei se kirjoitelma tuonut maailmaan mitään sellaista, mitä ilman maailma olisi huonompi paikka. Suurin ongelma koko touhussa taitaisi olla se, että sitten joutuisin ottamaan haltuun nämä nälkävuoden mittaiset virkkeeni, jotka jatkuvat nyt ikuisuuksiin ihan vaan siksi, että tajunnanvirta nyt vaan toimii niin, eikä minulla ole mitään syytä yrittää kahlita niiden villiä ja vapaata polveilua niiden pyrkiessä saavuttamaan Niilin pituudessa ja Amazonin käsitellyn asian laajuudessa. Luultavasti jos alan kikkailla, niin kirjoitan ensimmäiseksi novellin jossa on vain yksi virke. Vaarana lienee lähinnä, että novellin sijaan siitä tuleekin romaani. Ei meinaan liene helppoa päättää, että mistä kohtaa se virke pitää katkaista, että saadaan trilogia kasaan.

Surutalossa

Talosta tulee surutalo hetkessä, jos niikseen on, mutta suru ei talosta lähde kuin pikkuhiljaa kulumalla. Ei välttämättä niinkään. Suru on kaikkialla läsnä, sellainen hento tunne taustalla, joka ei koskaan poistu, mutta vähitellen vaimenee sellaiseksi, että siihen ei enää kiinnitä huomiota. Ja silti kun hetkeksi rauhoittuu ja hiljenee se roikkuu joka nurkasta ja pilkistää kaikista tapeteista. Se vain on kunnes ehkä joskus lakkaa olemasta. Se hiljentää ja saa ihmisen nöyrtymään, alistumaan vähän kun pyhän läsnäololle. Sitä ei määrätä, neuvota eikä käsketä. Se vain on paikalla kunnes ehkä joskus omasta halustaan lähtee pois. Ja samalla se järsii kuin rotta, imee ihmisestä tipan kerrallaan kuin inisevä hyttynen, jättää lopulta vain luut jäljelle, jos se saa liian kauan olla. Se tappaa,jos voi, rampauttaa, jos ei voi tappaa, haavoittaa, jos ei voi rampauttaa ja satuttaa jos ei voi haavoittaa.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Telkkarin siunaus

Vietin eilisen illan katsoen telkkaria. Se oli hyödyllinen kokemus kahdellakin tavalla.

Ensinnäkin se muistutti taas siitä, miksi en omista töllöä enkä tule varmaan omistamaankaan. Ongelma ei ole se, että sieltä tulee pelkkää soopaa, koska se ei mielestäni yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Nytkin kun katsoin, niin tuli mielenkiintoinen dokumentti tyynestä valtamerestä ja pari ihan jännää leffaa. Veren vangit olin tosin jo nähnyt, mutta K-19 oli hyvä. Sisällöllisesti ei valittamista siis, mutta muuten telkkari ei minulle sovi. Juutun yksinkertaisesti liian helposti tuijottamaan sitä. Yksi ilta lomalla on ihan hyväkin, mutta enempää en siihen halua käyttää. Kun katsoo telkkaria muutaman tunnin, niin olo on sen jälkeen vähän kuin olisi sielussa reikä. Tyhjä olo. Että on turha ja tarpeeton, eikä olisi maailmalle mikään menetys jos minua ei olisikaan.

Tästä päästään näppärästi siihen toiseen hyödylliseen asiaan. Rupesin nimittäin sitten miettimään tuota turhuuden ja tarpeettomuuden tunnetta ja hoksasin, että se on samanlaisen negatiivisen perspektiivihärön seurausta kuin negailu yleensäkin on. On tietenkin totta, että jos minua ei olisi koskaan ollutkaan, niin ei maailma olisi minua suuresti kaipaamaan jäänyt eikä nykyistä huonompi paikka, mutta kyseinen ajattelutapahan on täydellisen idioottimainen. On hyvin vähän sellaisia asioita ja tuskin yhtään sellaista ihmistä maailmassa, että jos se ei olisikaan ollut olemassa, niin sellaista kaivattaisiin. Sen sijaan maailmassa on paljon ihmisiä, joita joku jäisi kaipaamaan jos he kuolisivat nyt. Suurin osa ihmisiä on sellaisia. Minäkin. Jos minä nyt kuolisin, niin lapsellani ei olisi isää. Vaimollani ei olisi miestä. Ja moni muu kokisi pienemmän menetyksen. Se tarpeettomuuden tunne on siis korkeintaankin valheellinen. Se on hyvä asia tajuta aina välillä.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Vuorokausirytmi

Olen useamman kerran miettinyt, että yritänkö elää jotenkin itselleni täysin sopimattomassa vuorokausirytmissä, kun olen illalla paljon pirteämpi kuin päivällä ja muutenkin hämärä tuntuu sopivan minulle olosuhteena aika hyvin. Neljältä illalla töihin ja kahdeltatoista pois voisi sopia hyvinkin. Iltavuoro on kyllä muuten niin perseestä, että ei sellaista elämää haluaisi elää. Mutta saattaisi olla pirteämpi töissä.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Menestyksekästä lomaa

Lomasuunnitelmien onnistumisen väliarvioinnissa täytyy huomioida odottamattomia onnistumisia. Liikunnalliset tavoitteet eivät ole ihan toteutuneet, vaikka liikkumista on tullut harjoitettua jonkun verran. Sen sijaan nukkumista on tullut tehtyä enemmän kuin uskalsi toivoakaan. Lapsi on nimittäin päättänyt ilmeisesti loman kunniaksi nukkua melkein 12 tuntia yössä. Kun rytmi on vielä mennyt vähän normaalia myöhempään, niin vanhemmat ovat saaneet nauttia parhaimmillaan liki 10 tunnin unista. Aika bueno.

Olen samalla saanut taas ihmetellä, että kuinka helppoa lapsen luottamuksen saaminen on. Moffa pääsi nimittäin hyvinkin äkkiä luotettavaksi ja hyväksi tyypiksi, kun esitteli verstaalla laitteita jotka sanovat BRRR! ja PAM! ja sen lisäksi vielä vei pienelle ajelulle traktorilla. Uimaan on päässyt myös paljon, joten tämä taitaa olla yksi parhaista paikoista maailmassa.

Tähän mennessä loman voi siis laskea menestykseksi, koska unta ja rentoutumista on riittänyt, eikä olo ole ollut paha koko ajan.

Published with Blogger-droid v1.6.7

On helpompi olla rohkea kun on turva

Lapsen toimintaa katsellessa avautui taas uusi itsestäänselvyys. Katselin nimittäin kun tuo sanoi käsipäivää isoisoäidilleen. Kaikesta huomasi, että tilanne oli aika pelottava ja heti sen jälkeen tyyppi tulikin syliin. Osoitti kuitenkin melkoista rohkeutta hoitaa homma kotiin ja häipyä vasta sitten. Jos vanhemmat eivät olisi olleet metrin päässä, niin ei varmaan olisi rohkeus riittänytkään. Toisaalta juuri siksi me siinä olimme, että ei tarvitse ahdistua pelottavasta tilanteesta. Rohkeus on helpompaa kun tietää mitä tekee jos homma kusee käsille. Se, mikä pätee pieneen lapseen pätee tässäkin tapauksessa myös aikuisiin.

Olen usein miettinyt irtisanomisuutisia lukiessani, että kauhean iso haloo tehdään taas siitä, että joukko ihmisiä joutuu hakemaan uuden työpaikan. Itselleni se ei ihan vaikeaa eikä uutta ole. Usko omaan työllistyvyyteen on ollut vahva. Samalla olen kuitenkin tehnyt riskaabeleita työllistymisliikkeitä. Ja ovat ne riskit kosahdelleetkin. Niitä on kuitenkin voinut helposti ottaa, kun usko myös seuraavan työn löytymiseen on vahva. Itseluottamus ja optimismi ovat riskinottajan käyttövoima.

Monasti näkee, että tyhjän päälle loikkaavia riskinottajia arvostetaan erityisesti. Tietysti vain siinä tapauksessa, että ne riskit eivät kohdalle osu. Siinä on se ongelma, että riskinotosta tulee tälläisessä ajattelumallissa väärä kuva. Kaikki tai ei mitään-riskejä ei normaalisti kannata ottaa. Jos ne nähdään ainoina kunnollisina riskeinä, jää elämästä paljon uupumaan, kun ei ymmärretä kohdalle tulevia tilaisuuksia. Tai sitten kustaan ne omat mahdollisuudet siihen yhteen kaikki tai ei mitään-juttuun ja sitten ollaan kusessa loppuelämä. Mahdollisesti hyvin lyhyt sellainen. Noin muuten huomautettakoon, että aika harvoin se loppuelämä oikeasti on pilalla. Yleensä ongelma on halun eikä mahdollisuuksien puute.

Hallittu riskinotto on sellainen taito, jota kannattaa vähän harjoitella. Sen avulla saa paljon hienoja kokemuksia.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Tapoja pitää muistaa arvioida uudelleen

On ollut sellainen olo, että lomalla ei ole aikaa liikkua. Tajusin, että en ole muuttanut ajattelutapaani vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. Töissä ollessa aikaa lapsen kanssa on vähän ja siitä nipistetään omiin menoihin vain erityisestä syystä, eikä voi kuvitellakaan, että tekisi joka päivä tunnin tai pari jotain itsekseen kun lapsi on hereillä. Arkena se onkin hyvä asenne, tulee vietettyä aikaa lapsen kanssa. Lomalle tilanteessa, jossa raskas liikunta on omalle terveydelle välttämätöntä, se ei ole hyvä asenne. Ei ole kenenkään etu, että en pidä itsestäni huolta.

Noin yleensäkin pitäisi opetella huomaamaan muuttuvat olosuhteet ja arvioimaan tarvittavat muutokset omassa elämässä etukäteen. Säästyisi monelta. Sitähän bisnesmaailmassakin hoetaan. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Lukeminen versus leffan katsominen (masentuneena)

Sanotaan, että lukeminen on hyödyllisempää kuin telkkarin katsominen, koska lukeminen aktivoi aivoja ja telkkari sitten taas ei. Olen aina suhtautunut tähän skeptisesti, koska oma kokemus on se, että parin tunnin lukemissessiosta tulee ihan samanlainen paha olo kuin parin tunnin leffasessiosta. Tulee vaan sellainen paha olo, kun poistuu tästä maailmasta liian pitkäksi aikaa.

Vallitseva väsymys auttoi minua ymmärtämään, että se ero on todellinen. Leffan katsominen on hyvä tapa päästä pari tuntia eteenpäin kun väsyttää, mutta ei vielä voi mennä nukkumaan. Pelkkä ajatuskin kirjan lukemisesta tuntuu raskaalta. Virtaa ei ole niin paljon, että viitsisi käynnistää aivojaan kun ei ole ihan pakko. En tiedä pitäisikö tältä pohjalta tehdä laajempia johtopäätöksiä suhteessa leffoihin ja kirjoihin, mutta en sitä nyt jaksa miettiä. Katson leffoja, en lue.

Ihan paljaana

Olen ollut nyt jonkun verran kakaran kanssa ulkona paljain jaloin ja tänään oli kakarakin ilman kenkiä. En sitten tiedä, että onko huonot kengät vai mitä, mutta juoksenteli kyllä ilman kenkiä enemmän kuin kenkien kanssa. Ei näyttänyt kengättömyys vaikuttavan edes pallonpotkimisintoon. Ilmeisesti voi siis jatkossakin jättää kengät väliin. Paljain jaloin kulkemisesta tulee parempi olo. En tiedä miksi.

Lapsen päästäminen ulos paljain jaloin on hiukan pelottavaa alkuun. Keksin kyllä hyvän perustelun sille, että miksi niin voi tehdä. Niin paljon tuo kaatuilee ja penkoo maata, että paikkaan, jonne lasta ei voi päästää paljain jaloin ei lasta voi päästää irti ollenkaan. Naapurin täti valisti minua myös, että lapselle on terveellistä kulkea paljain jaloin. Omalla lapsellaan oli kyllä kengät. Kerroin sitten sille puolestani oman kengättömyyslogiikkani.

Mietiskelin myös, että pystyisiköhän lenkkeilemään paljain jaloin. En niin pitkiä lenkkejä juokse muutenkaan, niin saisi edes jollain kasvatettua katu-uskottavuutta.

Antiantikliimaksi

Muutama päivä sitten totesin, että jos tästä selvitään niin helpolla kuin silloin näytti, niin on melkoien antikliimaksi koko juttu. No ei ole. Loma kun on, niin nukuttua tulee tarpeeksi, mutta silti väsyttää melkein aina. Ei taida näistä pillereistä olla taikalääkkeeksi. Onneksi muuten on mukavaa. Varsinkin nyt, kun sääkin vähän viileni.

Yksi taistelu siis hävitty, mutta sota jatkuu. Seuraavat huumekokeilut saavat jäädä kesäloman jälkeiseen aikaan, mutta kunnon kohottaminen jatkuu, kuin myös pyrkimys järkevään ravintoon ja riittävään uneen. Olen silti huomannut olevani taas aika puhtaasti sellaisessa "kunhan selviää kesästä hengissä"-moodissa. Syksy tulee taas joskus ja elämä alkaa voittaa. Tänä talvena voi varmaan alkaa luistelemaan ja hiihtämään lapsen kanssa ja muutenkin talvessakin on paljon positiivista odotettavaa. Ei vaan huvittaisi käyttää paria kuukautta vuodessa pelkästään hengissä selviämiseen.

Käytiin spontaanisti Nuuksiossa grillaamassa. Ehkä pitäisi viettää isompi osa lomasta metsässä. Sää oli aikalailla paras mahdollinen, ötöjä ei ollut, ihmisetkin tekivät ilmeiseti jotain muuta, koska rauhassa sai grillailla. Ja kakara syö makkaraa kuin hullu puuroa ja nareskeli kun pääsi kantorinkkaan, eli aika vahvaa positiivista signaalia tuli. Koskakohan ehtii testata yöpymistä?

Liikunta ja liikeessä oleminen ovat eri asioita

Kauheasti ollaan tehty asioita nyt kun on loma. Samalla kuitenkin väsymys on kasvanut jo aika uskomattomiin mittasuhteisiin. Havaitsin, että syynä on todennäköisesti se, että olen ajatellut, että aika sama mitä tekee, kunhan pysyy liikkeessä. Eipä vaan ole. Hikiliikuntaa, eli liikuntaa joka aiheuttaa hengästymistä tarvitaan. Hikiliikunnaksi sinänsä on riittänyt elossa oleminen viime päivinä. Täytyy siis pitää huoli siitä, että oikeasti tulee tehtyä jotain vaativaa. Lenkkeilyä olen aloitellut ja pyöräilemässä voi aina käydä.

Liikunnan järjestäminen voi olla vähän haastavaa, kun ollaan paljon reissussa ja sellaista, mutta pakko on paras motivaattori. Lenkkeillä ainakin voi joka paikassa. Leukojakin voinee vetää monessa paikassa. Käsinseisonnan treenaaminen lie myös aika paikka-agnostista. Siitä sitten vaan.

Itseskeptisyyden ytimessä

Mielenterveysongelma on aika avartava, kun sitä oikein alkaa miettiä. Kyseessähän on tilanne jolloin aivot toimivat osittain väärin ja tämä väärä toiminta tuottaa signaaleja, jotka kannattaa jättää huomiotta. Eli siis tässä tapauksessa se signaali, että väsyttää. Sen sijaan väsyttäminen arvioidaan muiden signaalien avulla. Esimerkiksi siitä, että paljonko kello on tai paljonko on tullut urheiltua. Kyseessä on toki paljon muutakin, mutta tämä aspekti on aika jännä.

Kyseessä on siis tietystä perspektiivistä katsottuna sama asia kuin mikä tahansa toiminta, missä oma luontainen toiminta pitää voittaa. Esimerkiksi laihdutus. Lihovalla ihmisellä on taipumus syödä hallitsemattomasti. Painonhallinta on sitä, että ei kuunnella omia nälkätuntemuksia vaan ratkaistaan syötävän määrä ja laatu jonkun muun mittarin avulla.

Olisi jännä saada lista omista aistimuksista paremmuusjärjestyksessä sen mukaan, kuinka luotettavasti niiden uskomisesta seuraa jotain positiivista. Vähän hankala vaan koostaa semmoinen.

Elämän pieniä ansoja

Heinäallergia voi aiheuttaa odottamattomia ongelmia. Ehkä pahin oli, kun sain äidiltä lahjaksi entisöidyn nojatuolin. Ihmettelin, että miten voi olla vielä syyskuussakin heinänuhaa. No ilmeni sitten myöhemmin, että kyseisen tuolin pehmusteena on heinää. Tämä saapui mieleeni, koska söin tänään jugurttia, johon laitoin makeutusaineeksi hunajatuotetta. Kyseinen aine yllätti jo kerran, kun nappasin sen vaan hunajahyllystä ja kotona totesin, että siinä on 10% fruktoosia. Eli en siis ostanutkaan hunajaa. Ei maatakaavaa, mutta vähän odottamatonta. No, tänään katselin sitä hunajaa enemmän ja siinä sanottiin, että se on siivilöity mahdollisimman karkeasti, jotta siitepölyä jäisi mukaan. Rupesi kiinnostamaan, kun yhtäkkiä olo oli kuin olisi heinäladossa nukkunut yön. Ei tartte sitä hunajaa syödä kesällä. Toisaalta sitä voi koittaa käyttää talvella siedätyshoitoon. Mikäli sillä saa helpotettua heinäallergiaa, niin erinomaisen hyvä tuote.

Yksi kesän haasteista on suhtautuminen aurinkoon. Vaihtoehtojahan on kolme,

1) Välttely. Tultaneen toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan, mutta kun on tarkoitus olla paljon ulkona kakaran kanssa, niin menestysmahdollisuudet lienevät rajalliset. Keskipäivällä pysytään kuitenkin sisällä.

2) Rasvat ja tökötit. Tulevat jäämään omalta kohdalta vähiin, koska ainainen tököttien levyttely ärsyttää enemmän kuin lievä palaminen. Erityistapauksissa käytössä. Ekan ihosyövän jälkeen sitten ehkä toisin.

3) APP (antaa paskan palaa). Näin se tulee varmaan jossain määrin menemään. Ongelma on se, että palamisesta seuraa paitsi kipua myös väsymystä. Väsymyksen lisääminen taas ei ehkä ole tarpeellista. Toisaalta olen kyllä saanut jo aikaan ihan hyvää pohjarusketusta, joten ehkä se palaminen jää muutenkin vähemmälle.