Pohdiskelu suunnitelmallisuudesta jatkuu. Havaitsin nimittäin, että yksi perspektiivi koko tähän kevään touhuun on se, että pyrin poistamaan itseltäni valinnan mahdollisuuksia. Tai vähintäänkin luomaan itselleni sellaisen kuvan, että vaihtoehtoja on vähän. Valinnanvapauden ongelma on se, että minulla on taipumus tehdä valintoja todella lyhyellä tähtäimellä. Parempia lopputuloksia saa aikaan valitsemalla vähän pidemmällä tähtäimellä, mutta siihen tarvittaisiin itsekuria tai jotain muuta yhtä kamalaa. Kurittomampikin voi päästä tuloksiin, kun vaan aktiivisesti sabotoi mahdollisuuksiaan valita väärin.
Katseltiin tuossa eilen Megamind ja totesin, että leffoihin pätee sama kuin musiikkiin, jos se tehdään lapsille, siitä on tarkoitus tulla hyvä mieli. Jos se tehdään aikuisille, niin vain pienimmän yhteisen nimittäjän (käytetäänköhän termiä suomessa?) leffoissa voi luottaa siihen. Ainakin jos valitsee genren oikein. Onneksi nykyään tehdään ihan hyviä piirrettyjä, niillä ja aivottomalla mätöllä tyyliin Machete saa leffatarpeet tyydytettyä, eikä tarvitse pahaa oloa. Luulen, että taannoisista tapahtumista johtuen huonojen loppujen sietoni on saavuttanut pohjalukemat, jonkunmoisena äärimmäisyytenä luin Buriedin juonen joskus aikaa sitten ja vieläkin se tulee välillä mieleen. Olkaa hyvä spoilereista. Mitäs katsotte sellaisia leffoja! Itse tarkistan nykyään jostain lopun, jos on yhtään epäilyttävä leffa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti