Selviytymistaistelu

Aina välillä tulee oikein huono yö ja sitten tulee päivä, jona ainoa tavoite on selvitä seuraavaan. Niinkuin eilinen. Olikin kiva havaita, että sellaisenakin päivänä saa jotain tehtyä. Tai siis normaalit asiat tulee tehtyä.

Pohdiskelin, että työpäivä kannattaisi suunnitella vieläkin tarkemmin. Tai siis tehdä selkeä suunnitelma siitä, että kuinka usein pitää taukoja, kuinka pitkiä taukoja ja mitä tekee silloin kun on tauko. Jos ei ole hyvää suunnitelmaa, niin ne tauot jäävät pitämättä. Olen huomannut, että oleellista on olla myös suunnitelma sille, mitä tekee. Realistinen suunnitelma. Siis esmes haen kahvia on realistinen suunnitelma, luen tulevaan tenttiin ei. Tulisi tauot pidettyä.

Tauot ovat muutenkin jännä asia. Jostain syystä tulee melkein syyllinen olo, kun pitää taukoa. Vähän kuin jotenkin huijaisi työnantajaa. Ehkä selkeä suunnitelma helpottaisi myös itsensä vakuuttamista siitä, että pidän työtehoa parantavaa breikkiä, enkä vaan lusmua. Se kun kuitenkin pitää paikansa. Tauolla tehtävän asian määritteleminen ehkä edistää myös sitä, että on helpompi tehdä henkinen ero tauon ja työn välillä. Onkohan blogittaminen tarpeeksi erilainen asia kuin työ?

Olen paha tapa

Jos hyvin käy, niin suuri merkkipaalu tämän blogin historiassa tulee tänään ohitetuksi. Normaaleilla katselumäärillä ylitetään 600 kävijän raja kuukaudessa. Ei siis ihan maailman seuratuin media. On silti hiukan hämmentävää ajatella, että päivittäin täällä käydään reilu kymmenen kertaa katsomassa, että onko mitään tullut. Vaikka en mitään raapustelisikaan. Se on toisaalta yksi syy siihen, että tulee lähes päivittäin tajunnanvirtailtua tänne. Tuntuu siltä, että voi tuottaa hetken katkon jonkun tylsyyteen. Mikä on sikäli ristiriitaista, että itsehän yritin kovasti päästä eroon surffailusta muun tekemisen välttelyn välineenä. Tuen siis tietoisesti toisten sellaisia tapoja, joita en itselleni halua. Cool?

Toinen asia, missä tulee tuettua pahoja tapoja on matkustus. Junan käyttäminen on vähän kuin maksaisi siitä, että joku vetää turpaan. Paitsi lipunmyyjät puhelimessa. Nopeita, tehokkaita ja ystävällisiä ovat he. Kunhan pääsee jonosta läpi. Kakaran kanssa matkustaessa suurempi liikkumisen vapaus korvaa kaiken, mikä on pielessä. Silti tulee vähän syyllinen olo. Pääsisköhän lentämällä?

Rutiinilla

Kaverin kanssa jutellessa tajusin, että saan aikaan paljon enemmän asioita kuin aikaisemmin. Tarkemmin sanottuna elämässä on paljon vähemmän sellaisia pätkiä, että jälkeenpäin tulee mietittyä, että olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Vielä tarkemmin sanottuna tulee surffattua paljon vähemmän silloin, kun voisi saada aikaan jotain muuta. Surffaaminen sellaieen aikaan, kun ei tarvitse saada aikaan mitään muuta ei ole hukattua aikaa vaan tarpeellista lepuutusta, se huomattakoon. Mietiskelin tässä, että mikä siihen on johtanut. Syitä tarkeysjärjestyksessä:

1) Lapsi. Asioiden vaan pitää tapahtua ajallaan kun on lapsi.
2) Työ. Työpäivään saa ympättyä aika paljon muutakin, kun ymmärtää sen, että taukojen pitäminen on kaikkien etu. Työpäivä taas on helppo strukturoida toimivaksi, kun töihin menee ja töistä tulee aina samaan aikaan koska kts. kohta 1
3) Aikaa ei ole. Jos jotain meinaa tehdä, niin sille täytyy suunnitella myös toteutusaika ja elämä täytyy järjestää niin, että toteutusaikana ei ole mitään muuta. Tämä johtaa siihen, että päätöksestä tehdä jotain seuraa melkein pakko tehdä se asia, koska se on jo järjestetty ja järjestäminen ei yleensä ole ollut triviaalia koska kts. kohta 1.
4) Tekemättömyydelle on määrätty aika. On paljon helpompi tehdä asioita kun tietää koska saa lopettaa tekemisen. Tekemättömyydelle taas määräytyy aika koska kts. kohta 1.

Samalla keksin, että miten ne omat vanhemmat ovatkin niin suunnitelmallisia ja aikaansaavia. Kts. kohta 1. Kertaa 3.

Alamäki alkaa

Joskus menee kovaa ja toisinaan sitten vähemmän. Kevät meni kovaa ja oli hyvä fiilis ja nyt alkaa olla taas vaikeampaa. Se hyöty tästä kaikenlaisesta pohdiskelemisesta on ollut, että olen tajunnut sen, että tämä juttu vaan menee näin. Pieniä ahdistuksia se silti aiheuttaa, mutta on helpompi jatkaa elämää, kun ymmärtää, että tämä on vaan tätä peruskiertoa. Paremmin menee taas jossain vaiheessa.

Hyvä juttu tässä on se, että olen saanut kuviot aika hyvin kasaan tällä energisyysjaksolla, joten nyt voi vaan keskittyä siihen, että jatkaa samoja rutiineja. Mielenkiinnolla seuraan myös sitä, että kuinka kauan tämä tällä kertaa kestää. Reilun viikon on ainakin ollut jo huonompaa. Optimistisesti kuvittelen kuitenkin, että jos elintavat ovat kelvollisesti näpissä, niin lyhyempi ja muutenkin helpompi lie vaikeampi pätkä.

Hyllytys

Tilattiin tässä uusi kirjahylly. Toiveena on, että sitten saisi kaikille tavaroille paikan, jolloin siivoaminen olisi helpompaa. Jännä nähdä miten käy. Vanhasta pitäisi päästä eroon. Jos tiedät jonkun, joka haluaa kirjahyllyn, niin täältä saa. Ihan asiallinen se on.

Aika pelottavaa tuollainen kirjahyllyn hankkiminen. Törkeän kallis mööpeli, jonka miellyttävyydestä ei kuitenkaan voi olla ihan varma ennen kuin sen on tuohon olohuoneeseen kasannut. Ja kun se on vielä varsin massiivinen, niin paree näyttää hyvältä. Yllättävän stressaavaa olikin se hommaaminen. Toki myös stressaannun helposti.

Rupesin miettimään sitä, miten oleminen on tässä viimeaikoina muuttunut ja totesin, että yksi asia on pysynyt samana, iltaisin ei tule tehtyä mitään järkevää. Se on kuitenkin muuttunut, että nykyään meno on sen verran vauhdikasta päivällä, että rentoutuminen illalla on pelkästään paikallaan. Eli tavallaan ongelma on ratkaistu.

Hauskaa

Suomessakin voisi asioiden parantamiseen lähteä tällä asenteella. En tiedä muuttuisivatko asiat paljon paremmiksi, mutta ainakin elämä olisi hauskempaa ja mielenkiintoisempaa. Esmes Espoon roskiksia voisi rakentaa sillä silmällä, että roskia olisi mahdollisimman hauskaa laittaa sinne. Oma suosikki noista ehdotuksista oli se jänniä faktoja kertoileva liikennevalosysteemi.

Hauskuuttahan voisi lisätä elämään monella tavalla. Riittäisiköhän pokka ruveta jakamaan ylävitosia satunnaisille ihmisille työmatkalla?

Kuntoilupuolella paino ei edelleenkään putoa, koska edelleenkään ei oikein motivaatio riitä ruokavalion lopulliseen järkeistämiseen. Ei vaan jaksa nyt järjestellä asioita. Leukoja saan sen sijaan vedettyä yhden jo ja lepopulssi oli 47 kun äsken mittasin. Eteenpäin taittaessa saan myös jo sormet maahan. Edistys täytyy ottaa sieltä mistä saa.

Minua ei olekaan huijattu!

Muutaman vuoden jo olen harrastanut teini-ikäisiä viskejä. En oikein edes tiedä, että miten tulin aloittaneeksi maistelun, mutta joskus sain idean ja siitä lähtien hyllyssä on aina ollut joku pullo. Harrastelun tahti oli sikäli rauhallinen, pullollinen meni noin vuodessa, että ynnäilin, että samalla vaivalla voi ostella niitä kalliimpia viskejä.

Siinä ratkaisussa on se huono puoli, että kun ei etene huonommista parempiin tai ainakin kalliimpiin, niin ei oikeastaan tiedä, että onko ne kalliimmat edes parempia. Tehtiin siis kaverin kanssa viskivertailu ja kuviteltiinkin huomaavamme erilaiset luonteet kalliilla ja halvoilla viskeillä ja kalliiden jopa olevan miellyttävämpiä. Taino, tarkkaanottaen havainnoitiin eroja vanhojen ja nuorien viskien välillä. Suurinpiirtein sama asia.

Koulukeskustelu itsetuntemisen välineenä

Olen lueskellut monia mielipiteitä siitä, että mikä Suomen koulusysteemissä on pielessä ja suurin osa niistä ärsyttää jollakin tavalla. Suunnittelinkin kirjoittavani juttua siitä, että miten aasiat minun mielestäni pitäisi hoitaa. Tämäkin asia kääntyi kuitenkin hyödyllisempään suuntaan kun keksin ruveta miettimään, että mikä siinä keskustelussa ärsyttää.

Ensimmäinen ja oleellisin ärsyttävä asia on vaatimus tasoryhmistä. Kyllä minulla on ihan perustelujakin sille, että miksi tasoryhmät ovat huono idea, mutta tosiasia on se, että koko puhe tasoryhmistä ärsyttää. Oli varsin avartavaa kun rupesin miettimään että miksi. Siitä tulee sellainen olo, että muiden mutustaessa merkkariaan se porukan kultapossukerhon jäsen kitisee siitä, kun suklaakakun päällä ei ole tarpeeksi kultahilettä. Toistan siis kysymystä innolla, jolle viisivuotiaskin jää toiseksi. Miksi?

Tajusin, että on hyvin harvoja opettajia, joita olen tarvinnut mihinkään. Ala-asteen luokanopettajat, joita minulla oli kaikkiaan kaksi. Ja Kaija Parko, joka opetti minut kirjoittamaan. Muilta en olisi juuri tarvinnut kuin kirjan käteen. Eikä sillä, en pidä koulua turhana, se oli itselleni erittäin hyödyllinen kokemus, mutta oppimiseen se ei kauhean tarpeellinen ollut. Voi olla erheellinen ajatus, että koska minä en tarvinnut erityistä tukea kuin korkeintaan tavoitteiden asetteluun, niin suurin osa lahjakkaista ei tarvitse. Siis niistä, joille tasoryhmiä halutaan. Tuntuu siis lähinnä siltä, että ihmiset haluavat kuulla, että ovat "Special People, parasta A ryhmää". Rahvaan yläpuolella. Kysymystä voi taas toistaa. Miksi se niin ärsyttää?

Koko peruskoulun ja lukionkin minun annettiin ymmärtää olevani "lahjakas mutta laiska". Vasta aika vähän aikaa sitten tajusin, että tämä ei pidä paikkaansa. Lahjakkuutta en osaa arvioida, mutta laiska en ollut. En vain tehnyt koulutyötä samalla tavalla kuin muut. Kieliä osasin, koska käytin niitä. Lukea osasin, koska luin paljon. Lukuaineet sujuivat helposti, koska olin niin hyvä lukemaan. En siis käyttänyt niihin juurikaan aikaa. Liikunta sujui hyvin, koska harrastin paljon liikuntaa. Matemaattiset aineet sujuivat hyvin, koska osasin ihan hyvin ottaa sen kirjan käteen ja lukea sieltä miten tehdään. Mikään tästä ei ole laiskaa. Se kaikki vaan tapahtuu normaalin koulutyön ulkopuolella. Ja ainoa tapa, millä koululaitos siitä kiitti olivat arvosanat. Opettajilta ei niin paljoa herunut. Korkeintaan se, että lahjakas olen. Hyvä muisti. Joten ottaa päähän lueskella siitä, kuinka pärjäämistä halutaan viedä siihen suuntaan, jonka edustajat eivät minun työntekoani minään pitäneet. Opettajanpalvonta halutaan korottaa toiseen potenssiin. Sen sijaan, että haluttaisiin ohjata lahjakkaita lapsia löytämään oma tapansa saada tuloksia, halutaan, että meillä olisi yhden muotin sijasta kaksi muottia, joihin takoa kakaroita. Ja vähemmän syitä löytää se oma tapa toimia.

Lopulta minua ärsyttää koko kuviossa se, että koululle halutaan antaa vastuu lapsen oppimisesta. Minä kannoin vastuun oppimisestani itse. Haluaisin, että jatkossa vähintäänkin siitä saisi kiitosta eikä haukkuja. Suurin osa koulukeskustelusta ei tunnu haluavan viedä systeemiä siihen suuntaan. Se ottaa päähän.

Tämä pohdinta oli itselleni suunnattoman hyödyllistä siksi, että se auttoi minua tajuamaan, että minulla on ollut väärä ajatus itsestäni. Olen aina ajatellut olevani laiska, koska minun on aina sanottu olevan laiska. Yhtäkkiä tajusin sen, että menestykseni takana ei ollut jokin luonnon oikku tai tuuri vaan työ. Minun ei tarvitse ajatella, että olisin voinut saavuttaa jotain suurta, jos en olisi niin laiska, vaan voin ajatella, että jos olisin ollut kuten muut en olisi päässyt näin pitkälle. Positiivinen lähtökohta omaan elämään on iso juttu. Koulukeskustelun lukeminen ei siis ole ollut turhaa, vaikka se ottikin päähän.

Haukionkala ja liikahtelua

Haukea tuli tuossa taannoin testattua, unehtui raportoida. Kumista ja mautonta oli se. Lueskelinkin kyllä etukäteen, että hauesta kannattaa tehdä jotain, itsekseen ei ole parhaimmillaan. Selkeästi halpuuteen oli vähän syytäkin. Johonkin mausteiseen ruokaan varmaan ihan toimiva, kun vähän rikkoo koostumusta.

Kävin myös skikettämässä ensimmäistä kertaa tänä kesänä. 5 km oli aika passeli määrä. Eli kunto ei ole ihan maailman huippua vielä. Muuten meni mukavasti. Paitsi että olisi pitnyt kyllä käydä antamassa vähän palautetta, kun huoltoasemalla oli kolme ilmallatäyttämisvehjettä ja kaikki olivat jollain tavalla rikki. Yhden sain kuitenkin sen verran pelaamaan, että sain skikeistä renkaat täyteen. Ihan kivaahan se hiihtely on.

Tuli ensimmäistä kertaa elämässä kokeiltua futista ihan isolla kentällä. Paljon hauskempi peli kuin pienellä. Olen aina ihmetellyt, että kuinka ne äijät jaksaa juoksennella sen 90 minuuttia, mutta tuossa sekin aukeni, että aika paljon ehtii futismatsissa kävellä kun tarvii levätä. Tietty meillä oli vaan 50 minuuttia kokonaispeliaika, mutta me ei ollakaan huppu-urheilijoita. Suurin ongnelma oli se, että uudenkarheat nappikset menivät kantapäästä läpi. Täytyy muistaa teipata seuraavaan peliin.

Elämä tuntuu olevan aika täynnä kaikenlaisia liikkumuksia nyt. Tosin suurin osa on sellaisia, että ne saa optimoitua olemaan viemättä aikaa perheeltä. Ainakaan paljoa. Siinä onkin työmatkaliikunnan suurin hienous. Ehtii harrastamaan kaikkea jännää, eikä silti tarvitse jättää vaimoa eikä lasta ihan heitteille.

Miksi lapsilla on kaikki aina paremmin?

Poikkesinpa tässä Esport Arenassa ja siellä katselin aika kateellisena sitä Hoploppia. Ei minun nuoruudessa tuommoisia...

Vaan toisaalta voi kai ajatella, että liekö Espoossa nykyjunnulle tutkittavaa ja ihmeteltävää ympäristössään noin muuten. Tai ehkä enemmänkin, että tutkittavaa piisaa varmaan saman verran kuin ennenkin, mutta saako ne mennä. Toisaalta kattelin, että metsikköön siihen naapuriin oli väsätty majantynkää ja riippumatonkin oli joku roudannut sinne, joten eiköhän kakaroilla meininki ole sama kuin ennenkin.

On se silti perseestä, että niille tehdään tuommoisia hienoja leikkipaikkoja ja sitten ikärasistisesti kielletään ne liian vanhoilta. Mäkin haluan!

Turvassa!

Ostin eilen Vibramit ja tänään kokeilin juosta niillä. Kymmenen minuutin lenkin vedin testihengessä ja koitin vielä pitää sykemittarissa sykkeet aika alhaalla. Keskisyke oli 140, joten ilmeisesti jossain määrin onnistui. Enemmän nuo tulevat olemaan kävelykäytössä vielä, mutta oli kiva testata.

Siinä juoksennellessani rupesin miettimään, että on aika jännää, että iso ongelma ovat elintasosairaudet. Meillä on liian helppoa ja mukavaa, eikä terveys kestä semmoista ja nyt ollaan siinä vaiheessa, että ruvetaan etsimään sitä oikeaa tasapainoa turvassaolemisen ja riehumisen välillä ja toisaalta mukavuuden ja epämukavuuden välillä. Ne kengäthän ovat malliesimerkki siitä. Tukea ja suojaa mahdollisimman vähän, mutta riittävästi. Saa nyt sitten nähdä, että auttaako se oikeasti.

Yhteiskunnallisestikin tuntuu välillä siltä, että aletaan olla turvallisuudenkaipuussa niin pitkällä, että elintasosairauksien riski alkaa kasvaa. Toivottavasti ei sairastuta. Ainakaan pahasti.

Kaikki kaatuu päälle

Ei oikeastaan, mutta sattuipa käymään niin, että piti kehittää ratkaisua kahteen ihan erilaiseen asiaan samaan aikaan. Kumpikaan ongelma ei ole mitenkään suuri, mutta taas totesin elämän pysyvän paljon helpompana kun voi ratkaista asiat yksi kerrallaan. Täytyy siis jatkossakin pyrkiä siihen, että ei laiteta montaa rautaa tuleen jos ei ole pakko.

Tämähän ei tarkoita sitä, ettei olisi montaa asiaa meneillään samaan aikaan vaan sitä, että pyritään siihen, ettei olisi montaa miettimistä vaativaa ongelmaa samaan aikaan. Ainahan elämässä monta juttua on menossa. Eikä niiden ongelmien ilmaantumisestakaan voi itse päättää.

Nokkonen ja polku

Monta vuotta on aina satunnaisesti käynyt mielessä, että pitäisi
maistaa nokkosteetä. Isoäitini tapasi sitä juoda. Käytiin Juhanin
kanssa poimimassa tuosta lähistöltä vähän nokkosia, niin pääsee
testiin tämäkin asia. Jos osoittautuu hyväksi, niin ei ainakaan ole
vaikea hommata raaka-aineita vaikka koko talveksi, sikäli on maailma
nokkosia täynnä. Huvittavaa sinänsä, että näin myöhään on tämäkin
testaaminen mennyt. Jostain syystä niitä nokkosia ei koskaan muista
keväällä. No, tänä keväänä muisti. Tuossa tuo kuppi höyryää jo,
maistolämmintä lie siinä vaiheessa kun postaus on muuten kirjoitettu.

Tänään kakara muistutti taas minua omalla pistämättömällä tavallaan
siitä, että kuinka helposti jumiutuu johonkin ajatukseen, eikä sitten
enää näe vastaan tulevia jännittäviä mahdollisuuksia. Kun nokkoset oli
poimittu ja Juhani lähtenyt kotiin, niin lähdettiin tallustelemaan
leikkipuistoa kohti. Siinä kulkiessamme pentu päätti yhtäkkiä kääntyä
pienelle polulle, joka meni pieneen metsäplänttiin siinä vieressä.
Ehdin jo melkein kääntään tyypin takaisin ennen kuin älysin, että ei
ole mitään syytä olla käymättä tutkimassa sitä polkua. Täytyy vaan
skarpata tässäkin asiassa, ettei tule katkeraksi vanhukseksi.

Nokkostee muuten maistuu aikalailla siltä, miltä nokkosteen luulisikin
maistuvan. Tai ainakin siltä, miltä minä kuvittelin nokkosteen
maistuvan. Hyvää on. Täytyy tehdä toistekin.

Tulin syödyksi

Blogspot ilmeisesti söi eilisen jutun. No, eipä siinä mitään. Keräsin nokkosia ja tein niistä teetä ja se oli hyvää. Yllättävää, kuinka paljon tuollaisen tekstin menettäminen harmittaa. Sehän nyt sentään oli minun äärettömän syvällinen ja oivaltava juttu. Ehkä näihin stooreihin kiintyy jollain tavalla vaikkei niihin juuri panostakaan.

Päivän opettavainen tarina tuli vaimolta, joka on ruvennut treenaamaan. Niillä tunneilla on ollut toisinaan vetäjänä nainen joka on tosi kiva ja sitten toisinaan taas nainen joka on ollut tosi ärsyttävä. Eilen oli kuulemma tajunnut, että ne ovat sama nainen. Olisi jännä jos voisi tutkia, että missä olosuhteissa joku ihminen on kiva ja milloin taas ärsyttävä. Siinä varmaan oppisi jotain itsestään.

Paras on hyvän pahin vihollinen

Juhani kirjoitteli terveyshuuhaasta ja siitä lähdin miettimään, että omassakin elämässä asioilla on paha tapa karata näpistä. Ei nyt sentään ihan vedenpyöritysasteelle, mutta herkästi alkaa yrittää liikaa. Erityisesti liikuntajutuissa. Se onkin tällä kertaa ollut yksi hyvä onnistuminen, että olen osannut levätä kun alkaa mennä tukkoiseksi.

Perusongelma siinä, että pyrkii parhaaseen eikä riittävän hyvään on se, että asiat eivät koskaan ole hyvin. Jos katselee vain sitä korkeinta, hienointa ja parasta, niin ei koskaan huomaa arvostaa sitä aika korkeaa, tosi hienoa ja varsin hyvää, minkä on jo saavuttanut. Parhaimmillaan tästä päästään esimerkiksi avioliitoissa siihen, että päästään miettimään sitä, kuinka ei ymmärretty jonkun asian hyvyyttä kuin vasta sitten kun se menetettiin.

Monasti tunnutaan ajattelevan, että pyrkimällä parhaaseen pääsee pidemmälle kuin pyrkimällä riittävään. Omassa elämässäni tämä ei ole yleensä pitänyt paikkaansa. Kun tavoite on taivaassa, menevät asiat vähän aikaa eteenpäin, mutta kun tulee takaisku, niin valutaan helposti lähtötilannetta huonompaan tilanteeseen. Sen sijaan, kun pyrkii pienempiin tavoitteisiin, niin vaikka tulisikin takaiskuja, niin se tavoite pysyy helpommin saavutettavana, joten periksi ei niin helposti anna. Ja sitten kun sen tavoitteen saavuttaa, niin voi ottaa seuraavan. Lipsumisia estää myös aikausempien tavoitteiden tuleminen taas eteen. Herätyksiä tulee tiheämmin.

Äitini juoksi 50-vuotispäivänään 100km kisan. En usko, että olisi juossut, jos olisi aikanaan ihan normikuntoisena ottanut sen tavoitteeksi. Tuskin olisi juossut maratoniakaan. Sen sijaan vuosien kestävyysurheilun jälkeen se oli järkevä tavoite ja myös toteutui.

Laiskuuden edessä on antauduttava

Olen taas koittanut skarpata ruokavaliota, kun painon putoaminen on hiipunut likimain nollaan. Suurin syyllinen tähän on leipä. Leivällä on muutamia äärimmäisen epätoivottavia ominaisuuksia. Se maistuu hyvältä, on helppo ja nopea tehdä ja kun sen voitelee reippaasti ja laittaa juustoa päälle anteliaasti, niin se on aivan uskomaton kaloripommi (koska ensimmäinen ruokavalioperiaatteeni on se, että hyvää pitää syödä, kieltäydyn mistään laihdutusleipäratkaisuista. Kun syön leipää, se olkoon parasta leipää mitä aikaan saan). Olen koittanut saada korvattua sen jollain toisella iltapalalla aika heikoin tuloksin. Pekoni ja muna on hyvää, mutta ei niin kätevää tehdä. Laiskuus voittaa. Pakastemarjat ja jogurtti, sama juttu, kun niitä marjoja haluaa vähän sulattaa ennen syömistä. Seuraavaksi onkin testissä jogurtti ja tyrnimehu. Lienee kätevämpi kuin leipä ja sitä voi yrittää myydä itselleen terveysaspekteilla. Ja partajugu on hyvää about minkä kanssa vaan.

Laiskuutta vastaan ei kannata taistella. Se voittaa kuitenkin lopulta. Siksi laihduttaessa onkin tärkeää saada laiskuus omalle puolelle.

Kieli korvassa

Katselin tuossa Andre Wickströmin pätkiä youtubesta ja viime päivinä on taas tullut luettuakin ruotsiksi, kun sitä kieltä olisi kätevä oppia enemmän. Rupesin tässä miettimään, että kuinka vaikeaa olisi opetella joku uusi kieli itsenäisesti. Alkuun olisi toki hankala päästä, mutta kun muistelen, että aloin lukea englanninkielisiä kirjoja neljännellä luokalla, kun englanti alkoi koulussa kolmannella, niin ihan älyttömästi aikaa ei välttämättä vaadittaisi siihen, että pystyy aloittamaan lukemisen. Kakarana tietty oppii nopeammin. Vanhempana tosin on sitten määrätietoisempi.

Sanavarastohan se suurin ongelma lienee, mutta sitä pystyisi varmaan kehittämään nopeahkosti lukemalla jo ennestään tuttuja kirjoja. Yleensäkin kannattaa opetella lukemaan kirjoja, joista ei lukemaansa aina ymmärrä. En tiedä onko se enemmän niksi vai asenne sitä kirjaa kohtaan, mutta hyvin harva kirja on sellainen, että siitä tarvitsisi kaikki kohdat lukea. Itse kääntelen välillä sivuja lukemastani kirjasta eteenpäin puhtaasti siksi, että tekstistä näkee jo, että mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä se ole niin mielenkiintoista, että viitsisin lukea. Kerran eräässä kirjassa hyppäsin yli monta lukua, kun ne oli kätevästi otsikoitu, 1. päivä vankilassa - n. päivä vankilassa. En huomannut eteenpäin lukiessani menettäneeni mitään. Samalla logiikalla varmaan tulee vieraskielisiä kirjoja luettua. Alan selvittämään, että mitä jossain oikein sanottiin vasta, jos myöhemmin ilmenee, että sitä tietoa tarvittiin. Muuten saa jäädä ymmärtämättä.

Taitaa vaan tämäkin olla sarjassamme asioita joita voisi testata, jos ei olisi niin paljon muutakin tekemistä. Rehujen hakemista metsästäkään ei ole keritty tehdä, kun tauti iski. Ehkä tällä viikolla sitten.

Tauti voi olla hyväkin juttu

Kurkkukipu ja muu vedottomus iski. Ei siis mikään paha tauti, mutta sen verran, että on helppo antaa itselleen lupa vaan olla ja parantua.

Olemiseen ja parantumiseen paras paikka näin hienona päivänä on tietenkin riippumatto aurinkoisessa paikassa. Kuumaa mehua termarissa, vähän suklaata ja kuivalihaa evääksi ja kirja mukana, niin ei ollenkaan ole huono. Kirjana muuten Ronja Rövardotter. Olen pitänyt projektina lueskella ruotsinkielisiä kirjoja, että kielitaito paranisi. Astrid Lindgrenin kirjoja lähinnä.

Tälläisen taudin vaikein piirre on se, että kun maatessa on hyvä olo, niin sitten tulee sellainen olo, että voisi tehdä muutakin kuin maata. Onneksi virheen huomaa heti kun yrittää.

Published with Blogger-droid v1.6.7

Ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä)

Tein tässä vähän välitilinpäätöstä itseni kanssa siitä, että miten elämänlaadunparantamisprojekti on edennyt. Paino on pudonnut, tosin hitaasti viimeaikoina, mutta kumminkin. Ruokavalio noin muuten on pysynyt hanskassa kuitenkin aika hyvin. Liikuntaa on tullut harrastettua ja kuntokin lie noussut. Venyttelyä on tullut tehtyä, tosin kauheasti ei tuloksia huomaa. Ulkoilua on tullut myös varsin paljon tehtyä.

Ulkoisten puitteiden viilaamista on myös tullut vähän tehtyä. Keittiöön ostettiin kunnollinen veitsi ja kaksi paistinpannua, joilla ruokaa laittaessa ei tule sellaista tunnetta, että myrkyttää itseään. Loppuunajettu teflonpannu on aika härski peli. Ostettiin joku ihmekeraaminen pannu ja testimielessä valurautapannu. Kelpoisia vehkeitä molemmat ja keittiövälineparannukset ovat parantaneet fiilistä paljon enemmän kuin olisi luullut. Olohuoneeseen katsellaan juuri uutta kirjahyllyä, että saadaan tavarat paremmin paikoilleen ja kämppää enemmän järjestykseen. Noin muuten kämppää on järjestelty ja sekin on kyllä mielialaa parantanut.

Suurin puute onkin nukkumisessa. En vaan mene ajoissa nukkumaan. Vika vaan on siinä, että se nukkuminen olisi prioriteeteissa aika ylhäällä. Muuten projekti menee siis mukavasti, mutta huippuprioriteetit kusee. Tämä johtaa siihen, että vaikka tuo kaikki muu toteutunut elämänlaatua parantaakin, niin oikein mikään ei pääse kunnolla potentiaaliinsa. Erityisen fiksua nukkumattomuus on kunnon kohottamisen kannalta. Vaan ei kai auta kuin ottaa itseään munista kiinni ja alkaa tehdä asialle jotain. Nukkumaan siis.

Hanki heti lapsia!

Öljyhuippu on tullut terminä vastaan viimeaikoina usein. Sitä jaksetaan toistella, öljyn hinta ampuu katosta läpi ja kaikki menee päin persettä. Sitä jaksetaan yleenskin toistella, että kaikki tulee menemään päin persettä joka tapauksessa.

Likikään yhtä suurta meteliä ei ole pidetty lapsihuipusta, joka mitä ilmeisimmin ihan näillä näppäimillä saavutetaan. Ihan kohta siis lapsen hinta ampunee katosta läpi, joten kannattaa hommata ne lapset nyt, kun se vielä on halpaa.

Jos nyt velmuilu hetkeksi unohdetaan, niin moniko oikeasti tietää, että lasten määrä maailmassa on mitä todennäköisimmin saavuttanut maksiminsa? Ihmiset tuntuvat kauhean hyvin tietävän, että ihmisiä tulee niin paljon lisää, että ruoka loppuu ja vesi loppuu ja bensa loppuu ja sota tulee ja kaikki kuolee ja ne jotka ei vielä kuolleet toivoisivat, että kuolisivat. Niin että ehkä kuitenkin tämä juttu ehkä saadaan hanskaan kohta. Ainakaan kaikki uutiset eivät ole huonoja.

"Rauha, rauha, ei mitään hätää"

On vaikea olla tyhmä

Yksi mielenkiintoinen ominaisuus minussa on se, että minun on vaikea olla tyhmä. Tyhmä tarkoittaa tässä tapauksessa ihmistä, joka jättää tekemättä jotain, mistä saisi rahaa vain siksi, että se olisi väärin. On hassua, miten syvällä jossain on se ajatus, että on tyhmää jättää saamatta hyötyä jostain asiasta vain siksi, että ihmisten huijaaminen ja hyväksikäyttö on väärin. On hölmöä nähdä itse vaivaa sen eteen, että muillakin olisi mukavaa.

Tämä tuli mieleen gurumarkkinoijan blogituksista yksi ja kaksi, jotka jossain lärvikirjassa kiersivät. Kohdasta yksi täytyy sanoa, että tietoni koko jutusta ovat niin hatarat, että voin hyvin olla väärässä, mutta jäin käsitykseen, että ongelma olisi tullut siitä, että jos vaan tottumuksesta painaa samoja nappeja kuin aina ennenkin, niin tulee lahjoittaneeksi euron. Jos niin on, niin kyse on huijauksesta. Ihan kiva, että hyvään tarkoitukseen tällä kertaa. Otetaanko ihan yleiseksi periaatteeksi, että huijata saa, kunhan ei huijaa yhdeltä ihmiseltä paljon ja sekin vähä menee huijarin mielestä hyvään tarkoitukseen? Mä tiedän monta hyvää tarkoitusta.

Kohta kaksi onkin sitten sitten sarjastamme Bill Hicks sanoi sen parhaiten. Spämmi on siistiä, postiluukusta "ei mainoksia"-tarrasta huolimatta koliseva pizzamainos on hieno juttu. Ja sataviisikymmentätoista muuta markkinointitempausta, joissa tekijä on jo etukäteen tiennyt, että se suuri kusipäinen enemmistö, joka erehtyy vielä omistamaan rahtusenkaan itsekunnioitusta, suuttuu, mutta muutama euro taas irtoaa, joten paskaakos siitä. Hauskinta koko esimerkissä on se, että siinä ei mainita mitään sellaisesta mahdollisuudesta, että ikkunanpesijä kävisi kysymässä joiltain ihmisiltä, että sopiiko pestä teidän ikkunat ilmaiseksi? Selittää, että mitä on tekemässä, niin luulisi luvan usein irtoavan ja kun työn jälki näkyy, niin ehkä diilejäkin? Mutta tämä tosiaan olisi sitä toisen ihmisen kunnioittamista, mikä nyt on tyhmää, kun sen voi samalla vaivalla jättää tekemättä.

Tämänkin asian vastaantulo on positiivinen asia siitä huolimatta, että sekä nuo tekstit että niiden myötäilijät nyt vähän aikaa vituttavat minua (huomenna kaikki on taas paremmin, mantra jolla olen selvinnyt vähän vaikeammistakin asioista). Kuten tuossa alussa totesin, minun on vaikea olla se idiootti, jota jättää helpon rahan ottamatta. Mutta kun ne seuraamukset heitetään näin elegantisti silmille, niin voi muistuttaa itselleen, että tyhmäkin voi olla onnellinen. Ehkä sitä sitten oppii edes vähän olemaan typerämpi. Onneksi viisautensa voi Jumalalle tunnustaa ja rukoilla lisää tyhmyyttä.

Lisäksi tämän jutun miettiminen sai minut miettimään yhtä idioottilaumaa ja tulin paremmalle tuulelle. Hörhöiltähän nuo vaikuttavat, mutta osatappa ottaa noilta elämänasenne.

Isot edellä

Lapset ovat siitä julmia otuksia, etteivät ne anna anteeksi sitä, mitä vanhemmat ovat. Iän myötä tilanne toki muuttuu, mutta pieni lapsi matkii vanhempiaan. Sen lisäksi lapsi tietenkin perii muutenkin ominaisuuksia vanhemmiltaan. Esimerkiksi meidän kakara tykkää sählystä(jota olen sen kanssa leikkinyt), siivoamisleikeistä (joita näkee päivittäin), jalkapallosta (minä), tanssimisesta (minä), musiikista (vaimo), ruuanlaitosta, lukemisesta (molemmat), leffoista(molemmat), palikoista (vaimo), legoista(molemmat). Noin esimerkiksi. Kyllä sillä on ihan omiakin huveja, mutta moni asia, mistä se tykkää on jäljitettävissä ja yleensä ne jäljet eivät vie kauas.

Juju onkin siinä, että tätäkin voi käyttää hyväkseen. Ensinnäkin se on erinomainen motivaattori. Aina ei jaksaisi tehdä asioita, mutta ulos tai pelaamaan tai johonkin muualle kinuava lapsi on ihan hyvä pakottamaan. Varsinkin kun itsekin tietää, että pitäisi tehdä sitä asiaa. Toisekseen se auttaa tekemään muutoksia omaan elämään. Jos lasta katsellessa tuntuu että olisi parempi jos se tekisi jotain toisin, on hyvä pysähtyä miettimään, että mistä lieneekin toimintatapansa oppinut. Mahdollisesti jossain muuallakin olisi paikka päivittää käytäntöjä. Kolmanneksi se auttaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen terveemmältä pohjalta. Lapsi ei ole se suuri yksinäinen prioriteetti yksi, koska jos vanhemmat ovat rikki, on lapsikin. Toisaalta vanhemmat, jotka laittavat itsensä ykköseksi saavat todennäköisesti havaita olevansa prioriteeteissa alhaalla. Kaikkien hyvinvointi on yhtä tärkeää ja joskus jokainen joutuu tinkimään toisten eduksi. Myös se kakara.

Olikohan Athos joka kirjassa Muskettisoturit seikkailevat jälleen kiteytti kasvatusmenetelmänsä jotenkin niin että "olen luopunut paheista joita minulla oli ja teeskennellyt hyveitä, joita minulla ei ollut".