Juhani kirjoitteli terveyshuuhaasta ja siitä lähdin miettimään, että omassakin elämässä asioilla on paha tapa karata näpistä. Ei nyt sentään ihan vedenpyöritysasteelle, mutta herkästi alkaa yrittää liikaa. Erityisesti liikuntajutuissa. Se onkin tällä kertaa ollut yksi hyvä onnistuminen, että olen osannut levätä kun alkaa mennä tukkoiseksi.
Perusongelma siinä, että pyrkii parhaaseen eikä riittävän hyvään on se, että asiat eivät koskaan ole hyvin. Jos katselee vain sitä korkeinta, hienointa ja parasta, niin ei koskaan huomaa arvostaa sitä aika korkeaa, tosi hienoa ja varsin hyvää, minkä on jo saavuttanut. Parhaimmillaan tästä päästään esimerkiksi avioliitoissa siihen, että päästään miettimään sitä, kuinka ei ymmärretty jonkun asian hyvyyttä kuin vasta sitten kun se menetettiin.
Monasti tunnutaan ajattelevan, että pyrkimällä parhaaseen pääsee pidemmälle kuin pyrkimällä riittävään. Omassa elämässäni tämä ei ole yleensä pitänyt paikkaansa. Kun tavoite on taivaassa, menevät asiat vähän aikaa eteenpäin, mutta kun tulee takaisku, niin valutaan helposti lähtötilannetta huonompaan tilanteeseen. Sen sijaan, kun pyrkii pienempiin tavoitteisiin, niin vaikka tulisikin takaiskuja, niin se tavoite pysyy helpommin saavutettavana, joten periksi ei niin helposti anna. Ja sitten kun sen tavoitteen saavuttaa, niin voi ottaa seuraavan. Lipsumisia estää myös aikausempien tavoitteiden tuleminen taas eteen. Herätyksiä tulee tiheämmin.
Äitini juoksi 50-vuotispäivänään 100km kisan. En usko, että olisi juossut, jos olisi aikanaan ihan normikuntoisena ottanut sen tavoitteeksi. Tuskin olisi juossut maratoniakaan. Sen sijaan vuosien kestävyysurheilun jälkeen se oli järkevä tavoite ja myös toteutui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti