Olen lueskellut monia mielipiteitä siitä, että mikä Suomen koulusysteemissä on pielessä ja suurin osa niistä ärsyttää jollakin tavalla. Suunnittelinkin kirjoittavani juttua siitä, että miten aasiat minun mielestäni pitäisi hoitaa. Tämäkin asia kääntyi kuitenkin hyödyllisempään suuntaan kun keksin ruveta miettimään, että mikä siinä keskustelussa ärsyttää.
Ensimmäinen ja oleellisin ärsyttävä asia on vaatimus tasoryhmistä. Kyllä minulla on ihan perustelujakin sille, että miksi tasoryhmät ovat huono idea, mutta tosiasia on se, että koko puhe tasoryhmistä ärsyttää. Oli varsin avartavaa kun rupesin miettimään että miksi. Siitä tulee sellainen olo, että muiden mutustaessa merkkariaan se porukan kultapossukerhon jäsen kitisee siitä, kun suklaakakun päällä ei ole tarpeeksi kultahilettä. Toistan siis kysymystä innolla, jolle viisivuotiaskin jää toiseksi. Miksi?
Tajusin, että on hyvin harvoja opettajia, joita olen tarvinnut mihinkään. Ala-asteen luokanopettajat, joita minulla oli kaikkiaan kaksi. Ja Kaija Parko, joka opetti minut kirjoittamaan. Muilta en olisi juuri tarvinnut kuin kirjan käteen. Eikä sillä, en pidä koulua turhana, se oli itselleni erittäin hyödyllinen kokemus, mutta oppimiseen se ei kauhean tarpeellinen ollut. Voi olla erheellinen ajatus, että koska minä en tarvinnut erityistä tukea kuin korkeintaan tavoitteiden asetteluun, niin suurin osa lahjakkaista ei tarvitse. Siis niistä, joille tasoryhmiä halutaan. Tuntuu siis lähinnä siltä, että ihmiset haluavat kuulla, että ovat "Special People, parasta A ryhmää". Rahvaan yläpuolella. Kysymystä voi taas toistaa. Miksi se niin ärsyttää?
Koko peruskoulun ja lukionkin minun annettiin ymmärtää olevani "lahjakas mutta laiska". Vasta aika vähän aikaa sitten tajusin, että tämä ei pidä paikkaansa. Lahjakkuutta en osaa arvioida, mutta laiska en ollut. En vain tehnyt koulutyötä samalla tavalla kuin muut. Kieliä osasin, koska käytin niitä. Lukea osasin, koska luin paljon. Lukuaineet sujuivat helposti, koska olin niin hyvä lukemaan. En siis käyttänyt niihin juurikaan aikaa. Liikunta sujui hyvin, koska harrastin paljon liikuntaa. Matemaattiset aineet sujuivat hyvin, koska osasin ihan hyvin ottaa sen kirjan käteen ja lukea sieltä miten tehdään. Mikään tästä ei ole laiskaa. Se kaikki vaan tapahtuu normaalin koulutyön ulkopuolella. Ja ainoa tapa, millä koululaitos siitä kiitti olivat arvosanat. Opettajilta ei niin paljoa herunut. Korkeintaan se, että lahjakas olen. Hyvä muisti. Joten ottaa päähän lueskella siitä, kuinka pärjäämistä halutaan viedä siihen suuntaan, jonka edustajat eivät minun työntekoani minään pitäneet. Opettajanpalvonta halutaan korottaa toiseen potenssiin. Sen sijaan, että haluttaisiin ohjata lahjakkaita lapsia löytämään oma tapansa saada tuloksia, halutaan, että meillä olisi yhden muotin sijasta kaksi muottia, joihin takoa kakaroita. Ja vähemmän syitä löytää se oma tapa toimia.
Lopulta minua ärsyttää koko kuviossa se, että koululle halutaan antaa vastuu lapsen oppimisesta. Minä kannoin vastuun oppimisestani itse. Haluaisin, että jatkossa vähintäänkin siitä saisi kiitosta eikä haukkuja. Suurin osa koulukeskustelusta ei tunnu haluavan viedä systeemiä siihen suuntaan. Se ottaa päähän.
Tämä pohdinta oli itselleni suunnattoman hyödyllistä siksi, että se auttoi minua tajuamaan, että minulla on ollut väärä ajatus itsestäni. Olen aina ajatellut olevani laiska, koska minun on aina sanottu olevan laiska. Yhtäkkiä tajusin sen, että menestykseni takana ei ollut jokin luonnon oikku tai tuuri vaan työ. Minun ei tarvitse ajatella, että olisin voinut saavuttaa jotain suurta, jos en olisi niin laiska, vaan voin ajatella, että jos olisin ollut kuten muut en olisi päässyt näin pitkälle. Positiivinen lähtökohta omaan elämään on iso juttu. Koulukeskustelun lukeminen ei siis ole ollut turhaa, vaikka se ottikin päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti