Monta vuotta on aina satunnaisesti käynyt mielessä, että pitäisi
maistaa nokkosteetä. Isoäitini tapasi sitä juoda. Käytiin Juhanin
kanssa poimimassa tuosta lähistöltä vähän nokkosia, niin pääsee
testiin tämäkin asia. Jos osoittautuu hyväksi, niin ei ainakaan ole
vaikea hommata raaka-aineita vaikka koko talveksi, sikäli on maailma
nokkosia täynnä. Huvittavaa sinänsä, että näin myöhään on tämäkin
testaaminen mennyt. Jostain syystä niitä nokkosia ei koskaan muista
keväällä. No, tänä keväänä muisti. Tuossa tuo kuppi höyryää jo,
maistolämmintä lie siinä vaiheessa kun postaus on muuten kirjoitettu.
Tänään kakara muistutti taas minua omalla pistämättömällä tavallaan
siitä, että kuinka helposti jumiutuu johonkin ajatukseen, eikä sitten
enää näe vastaan tulevia jännittäviä mahdollisuuksia. Kun nokkoset oli
poimittu ja Juhani lähtenyt kotiin, niin lähdettiin tallustelemaan
leikkipuistoa kohti. Siinä kulkiessamme pentu päätti yhtäkkiä kääntyä
pienelle polulle, joka meni pieneen metsäplänttiin siinä vieressä.
Ehdin jo melkein kääntään tyypin takaisin ennen kuin älysin, että ei
ole mitään syytä olla käymättä tutkimassa sitä polkua. Täytyy vaan
skarpata tässäkin asiassa, ettei tule katkeraksi vanhukseksi.
Nokkostee muuten maistuu aikalailla siltä, miltä nokkosteen luulisikin
maistuvan. Tai ainakin siltä, miltä minä kuvittelin nokkosteen
maistuvan. Hyvää on. Täytyy tehdä toistekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti