Siirretään Akropolis Helsinkiin!

Kreikka-vakuuksista oli jossain intternetsissä juttua ja kuulemma joku jossain oli letkauttanut noin suurinpiirtein, että "Mitäköhän ne niillä vakuuksilla meinaa tehdä, siirtää Akropoliksen Helsinkiin?" En ole koko soppaan perehtynyt niin paljon, että voisin raha-asioista sanoa mitään, mutta se asenne ärsyttää. Siis sellainen itsetyytyväinen luovuuden puute, mikä loistaa tuosta kommentista. Akropolista ei tietenkään voi siirtää Helsinkiin, mutta kyllä sen voi silti Suomeen liittää. Noin esimerkiksi. Eihän siinä käytännössä juuri järkeä ole, mutta kuka tarvitsee järkeä kun on Akropolis? Kysyn vaan.

Edes hitusen järkeväksi jos aikoo, niin Kreikalla on varmaan ihan mukavia saaria tai rannikkoalueita, joita voisin liittää Suomeen ihan hyvin. Mutta ei liiallisesta järjestä pitänyt kirjoitella kuitenkaan.

Se häiritsevä asia tuossa on se luovuuden puute. Ikäänkuin raha olisi ainoa asia, millä mitään mitataan. Mites olisi vakuutena, että jos Kreikka ei maksa velkojaan, niin koko Euroopan ydinjätteet loppusijoitetaan sinne? Kreikasta silpaistaan pala, johon muut EU-maat voivat rakennella ydinvoimaloitaan ja ongelmajätelaitoksiaan? Nimbystä tuleenkin WDIIMBYWYCDIIG(Why do it in my backyard when you can do it in Greece?) tai nimbyig(Not in my backyard, in Greece). Tai jotain muutaa yhtä kivaa. Minä voin kyllä tulla konsultoimaan, jos poliitikot ei keksi tapoja irrottaa Kreikasta arvoa vähintään sen lainan verran. Ja kun ne vakuudet on kirjoitettu, niin ehkä Kreikkalaisillekin tulee erilainen tarve maksaa ne rahat takas.

Lisähuomiona, että jos pala Kreikasta liitetään Suomeen, niin sinne voi perustaa esimerkiksi vankilan. Ei se ole karkoitus, kun ne viedään Suomeen. Tietty jos ne karkaa Kreikkaan, niin ei sille mitään voi. Ei tartte viitsiä palkata vartijoitakaan, käskee vankeja soittamaan vaikka kerran viikossa ja kertomaan, että ovat vielä paikalla. Tai laittamaan tekstarin.

Ryhdikkäästi

Loma loppui ja töitten mukana alkoivat taas työrutiinit kuten venyttely ja pyöräily. Samalla pääsin huomaamaan, että kuukauden tauko tekee aika paljon. Yksi futismatsi ja yhden päivän pyöräily töihin ja olin ihan rikki. Suurin ongelma tulikin siitä, että oli vaikea hyväksyä sitä, että alkukesän normitoiminta hajottaa nyt totaalisesti. Olin aluksi ihan varma siitä, että olen tulossa kipeäksi, koska eihän lihakset muuten ihan ilman syytä tule kipeäksi. No, kyllähän se syy löytyi kun vähän käytti järkeään.

Venyttelyä tuli jatkettua myös. Sehän on siitä hankalaa puuhaa, että helposti mitattavia hyötyjä ei yleensä saa kovin äkkiä aikaan. Enemmän se on sellaista päivästä toiseen uskossa tekemistä, että kyllä tästä jotain hyötyä on. Eilen oli sitäkin hienompaa huomata, että ryhti on suoristunut! Seisoin ja katselin jotain ja yhtäkkiä vaan tajusin, että hartiat haluavat mennä taakse eivätkä eteen. Oli älyttömän siistiä, jostain yläasteelta ainakin olen ollut sellainen ihme köyryselkä ja lähinnä hyväksynyt sen, että selkäongelmat tulevat olemaan aika mukana. Tuli ainakin intoa venyttelyyn taas.

Ihan inspiroivaa tämä liikkumisen aloittelu muutenkin. Ensi viikolla ehkä juoksuakin mukaan ohjelmaan?

Raamattu ja tiede

Vähän väliä tulee vastaan kysymys siitä, mitä uskon Raamatun ja tieteen suhteesta. Yleensä kysymys on evoluutiosta. Sikäli jännää, että 6000 vuotta vanha maapallo on ihan yhtä innokkaasti ristiriidassa geologian, arkeologian, astronomian ja varmaan monen muunkin tieteenhaaran kanssa. Jotka vissiin on aika merkityksettömiä? Tietysti puhumattakaan itse luomistapahtumasta, joka on ristiriidassa tieteentekemisen perusoletusten kanssa niin paljon, että tieteellinen keskustelu koko jutusta on vähintäänkin jännä jo ajatuksena. Mutta koitetaanpa asiaan.

Uskon, että Raamattu on totta. Mitä se sitten tarkemmin tarkoittaa, sitä en ole kauhean syvällisesti jaksanut pohtia. En osaa sanoa, miten esimerkiksi Juudaan kuolemaan pitäisi suhtautua, mutta uskon että ne kaksi varsin erilaista versiota ovat siellä nimenomaan siksi, että se auttaa meitä ymmärtämään jotain Raamatusta. Ja kun Raamattu on totta, niin luominenkin on. Tästä seuraakin sitten se, että jos luominen on totta, niin se, milloin se tapahtui on aika merkityksetön kysymys. Saa olla nyt sitten se 6000 vuotta, kun niin kerran sanotaan. Ainoa merkitys koko ikäkysymyksellä on se, että jos Jumala on luonut maailman(kaikkeuden) 6000 vuotta sitten, niin miksi se on luotu niin, että se näyttää paljon vanhemmalta. Itse ajattelen, että se on siksi, että meillä olisi enemmän luomakunnassa ihmeteltävää. Raamatussa puhutaan usein Jumalan tekojen katsomisesta ja ylistämisestä ja vaikka sillä kai päällimmäiseksi tarkoitetaan niitä pelastustekoja, niin kyllä tätä maailmankaikkeutta paranee myöskin pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään sitä heppua joka on tämmöisen jutun värkännyt. Varsinkin kun se näyttää aika ylimitoitetulta siihen, mitä me sen tarkoitukseksi käsitämme.

Mistä päästäänkin siihen, että ajattelen, että tiede on tapa tutkia Jumalan tekoja. Ajatushan on pöllitty jostain 1500-luvun tienoilta vissiin, mutta meille on annettu aivan uskomaton maailmankaikkeus ja kyky tutkia sitä. Ajattelen, että kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala on tämän luonut tälläiseksi juuri siksi, ettei ihmeteltävä lopu kesken.

Kristityillä on kautta aikain ollut säännöllisin väliajoin valitettavaa siitä, mitä tieteenharjoittajat ovat maailmasta sanoneet. Aika usein tämä kritiikki on esitettävissä noin suurinpiirtein seuraavalla tavalla: "Mitä? Nyt nuo kamalat tiedemiehet ovat taas sanoneet, että ihminen ei olekaan se maailmankaikkeuden napa, keskipiste, alfauros ja suuri Ursus vaan vain mitättömän pieni osa isoa systeemiä." Aluksi maan piti olla keskipiste, nyt ihmisen pitää olla kovin erilainen kaikesta muusta. Ja kuitenkin Raamattu sanoo että ihminen on tuhkaa ja tomua. Ehkä maailmankaikkeus on niin iso siksi, että pienempi ei riittäisi nujertamaan meidän ylpeyttämme. Katsokaa siis ja ihmetelkää Jumalan töitä. Älkää niistä stressatko. Tiede menee välillä minne sattuu, mutta ei se sitä pointtia muuta.

Huvittavaksi jutun tekee se, että kun pohdiskelin, että pitäisi tästä aiheesta jotain koittaa raapustaa, niin törmäsin tähän juttuun. Lukekaa ja ymmärtäkää ja miettikää, että minkälainen tyyppi on tämän luonut. Hitusen se avaa sitä, että mitä tarkoittaa kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Nih.

Ja sitten se tyyppi on kaiken lisäksi kiinnostunut juuri sinusta niin paljon, että kuolee puolestasi.

Äly hoi, älä jätä!

Blogittamisessa on se hyvä puoli, että siinä koittaa käyttää päätänsä suurinpiirtein samalla tavalla joka päivä, yleensä jopa suurinpiirtein samaan aikaan. Kun pää alkaa toimia hitaammin, sen huomaa heti. Ja ero loman ja töissä olemisen välillä on merkittävä. Tuntuu vaan siltä, ettei päässä ole mitään. Rupesin miettimään, että miksi näin on. Vastaus sinänsä on varsin selvä: uni.

Lomalla jos tulee huono yö, niin voi nukkua aamulla pidempään. Vapaata aikaa on niin paljon, että ei ole mitään ongelmaa uhrata paria tuntia sille, että on ne loput tunnit pirteä. Arkena tarina on vähän toinen. Kun vuorokaudesta otetaan pois normaali uni ja se noin yhdeksän tuntia, mitä menee töissä ja työmatkoissa, niin niitä ylimääräisiä tunteja joita voi perheen kanssa viettää jää aika vähän. Varsinkin jos vielä harrastaakin jotain. Uni ei helposti nouse sen viikon ainoan harrastuskerran yli. Eikä sen ainoan ajan yli päivässä, kun voi leikkiä lapsen kanssa. Eikä sen ajan, jolloin voi olla vaimon kanssa rauhassa kaksin. Olen miettinyt usein, että kahdeksan tuntia töitä on siitä hölmö, että ne viimeiset pari eivät kauhean tehokkaita ole. Vaan onko se niin, että kahdeksan tuntia töitä päivässä tarkoittaa sitä, että hyvin herkästi mikään niistä ei ole kauhean tehokas?

Ihan eri kysymys on sitten vielä se, että siirtyisivätkö ne tunnit nukkumiseen jos yö on huono. Helpostihan vaan nukkumaanmeno siirtyisi tuntia myöhemmäksi ja etu menisi siinä. Tai jokin muu muutos rutiinissa tekisi sen siirtelemisen vaikeammaksi.

Lapsi ja oppiminen

Lapset ja oppiminen ja koulu ovat sellainen ainainen puheenaihe. Miten lapsia pitäisi opettaa, että niitä kiinnostaisi on hyvin usein toistettu kysymys vähän joka puolella. Ja se onkin tärkeä kysymys. Erityisesti viimeaikoina on esitetty väite, että koulussa tuhotaan lapsen mielenkiinto asioita kohtaan. Omasta puolestani en voi ottaa muuten kantaa tähän, koska en enää muista kovin hyvin, että kuinka paljon minulla oli oikeasti kiinnostusta, mutta sen voin sanoa, että ainakin TKK:lla äärimmäisen kiinnostavien asioiden opettelu oli kyllä osattu tehdä harvinaisen tympiväksi puuhaksi. Aika lähelle päästään sitä, että noin 40 ov:n jälkeen minua eivät kauheasti kiinnosta sen enempää tekoäly kuin tietokoneoppiminenkaan. Vielä lähemmäksi päästään toteamalla, että nyt kun olen tietotekniikan DI, tietotekniikka ei enää oikein kiinnosta. Varmasti syytä on miehessä ja ikääntymisessäkin, mutta luulen syytä löytyvän myös siitä, että valtaosa kursseista tiivistyy lauseeseen "opettele jotain että pääset tentistä läpi". Sen sijaan, että lukiessa miettisi, että mitä tällä tehdään, miettiikin, että mitäköhän tästä kysytään. Harmi, että sen tajuaa vasta reippaasti myöhässä, koska jos olisi silloin osannut haistattaa pitkät niille tenteille ja keskittyä tekemään opituilla asioilla jotain jännää, niin kiinnostus olisi varmaan isompaa nyt. Eikä se "menestyskään" olisi siitä varmaan kärsinyt. Tärkeä asia siis miettiä, että miten ollaan tuhoamatta kiinnostusta, ei siinä mitään.

Mutta kun katselee tuon lapsen (kohta 2v) tekemisiä, niin ainakin sen oppimisessa on kaksi puolta. Se joko tekee jotain hauskaa ja oppii samalla huomaamattaan tai se opettelee jotain erittäin ja välittömän hyödyllistä (mallia käveleminen). Silloinkin opettelu loppuu hyvin äkkiä, jos homma ei etene. Näyttää lähinnä siltä, että jonkun hyödyllisen asian oppiminen on sille lähinnä määritelmällisesti hauskaa. Luulen, että tämä pätee vanhempiinkin ihmisiin. Joten kuvittelisin, että jos lapset haluaa saada innostumaan koulusta, niin varsin hyviin tuloksiin päästään, jos saadaan koululaiset vakuutetuksi siitä, että opetettavat asiat ovat hyödyllisiä ja niiden opettelu on hauskaa. Arvosanojen en usko olevan lapsille niin kauhean merkittävä asia motivaatioon, koska niissä sekä tulos että hyöty ovat yleensä vähemmän kuin välittömiä (kysykää vaikka lapsilta, että miksi on tärkeää olla hyvä todistus viidennellä luokalla).

Luulenkin, että suurin ongelma arvosanoissa on se, että aikuiset eivät osaa käsitellä niitä. Aikuiset näkevät arvosanoissa suuren, hyödyllisen ja arvokkaan päämäärän sinänsä. Niin arvokkaan, että opetettavaa asiaa ei tarvitse perustella muilla perusteilla. Itsessäni ainakin huomaan tämän. En minä kysy kummipojalta, että onko se oppinut koulussa jotain kivaa tai kätevää viimeaikoina. Kysyn, että miten koulussa menee ja kaikki tietävät, että tarkoitan arvosanoja. Koska hei, sillä, että onko historian numero kuusi vai seitsemän on merkitystä ihan hillittömän paljon. Ehkä voisi panostaa siihen, että kysyy että mitä hyödyllistä olet oppinut koulussa viimeaikoina? Ja mikä siellä on ollut kivaa? Hulluutta! Ei kukaan halua että on kivaa! Tulee sokeritauti ja diabetes!(Hämärä viittaus, taputa itseäsi selkään jos tiedät mistä tuo tulee)

Oppiminen koulussa ja oppiminen muuten ovat muutenkin ihan eri eläimiä. Kokeileppa huviksesi. Lue joku kirja mielenkiintoisesta aiheesta tai katsele kiinnostava dokumenttielokuva. Kuinka paljon yksityiskohtia päähäsi jäi? Nyt muistele mitä tahansa koetta, mitä olet koskaan missään tehnyt. Kuinka suuri osa kysymyksistä on puhtaasti yksityiskohtia tai vähintäänkin hyvin tarkkoja speksejä kaipaavia esseitä? Sellaisia kysymyksiä, joihin ihminen, joka perehtyy asiaan puhtaasti mielenkiinnosta ei jaksa pureutua, koska ne eivät olleet millään tasolla mielenkiintoisia. Jos haluat viedä kokeilun loppuun, niin lueskele kirjaasi tai katsele dokumenttiasi niin paljon, että kuvittelet sillä pääseväsi huomisen tentin läpi. Ai ei kiinnosta vai? Miksiköhän ei? On ihan mielenkiintoista lueskella siitä, miten raja Ruotsin ja Venäjän välillä siirtyili menneinä vuosisatoina. On täydellisen perseestä yrittää muistaa ulkoa kaikenmaailman pähkinäsaaren rauhoja, että voisi briljeerata kokeessa. Eikä sillä pähkinäsaaren rauhalla tee ihminen elämässä paskaakaan. Sen sijaan se, että on jonkunlainen fiilis niistä rajoista ja kuvioista on ihan hyödyllistä taustaa tietää, kun joku tulee kertomaan Ruotsin (joka oli jotain ihan muuta kuin tänään) muinaisista hyökkäyksistä Suomeen (jota ei ollut olemassakaan). Perspektiiviä junou. Iso osa oppimisesta on hauskaa juuri siksi, että saa oppia uutta. Tankkaaminen ja kertaaminen ei ole uuden oppimista. Se on vanhan ja jo opitun toistamista tylsyyteen ja aivokuolemaan saakka, jotta päähän jäisi yksityiskohtia, joita sinne ei edes kaipaa. Kertaaminen on opintojen äiti sanotaan. Valitettavasti tämä äiti on vittumainen akka joka kyllä ruokkii kakaransa, mutta myös vittuilee ja vetää niitä turpaan koko ajan. Ei sitä jaksa katsella, vaikka siltä ruokaa saakin.

Tulipas harvinaisen sekava kirjoittelu. Liikaa ajatuksia aiheesta vissiin.

Faktan ilmaiseminen

Olen usein miettinyt, että olisi kauhean kätevää, jos voimakkaita tunteita herättävistä aiheista voitaisiin vain kerätä talteen eri osapuolten esittämät faktat ja jättää pois näiden osapuolten antamat selitykset. Olisi ehkä helpompaa muodostaa käsitystä niistä asioista. Toisaalta olen miettinyt, että sellainen uutislähde olisi kiva, jossa uutisoitaisiin asioista mahdollisimman "toimittamattomasti". Uudesta tutkimuksesta raportoitaisiin otsikko ja abstrakti tai jotain siihen suuntaan ja sitten voisi itse vedellä johtopäätöksiä. Vähän neutraalimmin siis. Ajatus on tottakai täysin naiivi. Suuri osa vaikuttamisesta on nimenomaan sitä, että toitotetaan niitä asioita, jotka sopivat omaan agendaan ja ollaan hiljaa niistä muista. Mutta saahan neutraalista faktakokoelmasta aina haaveilla.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun törmäsin juttuun listasta maailman rikkinäisimmistä valtioista. Suomi oli tuolla listalla sijalla 177. Suomi oli siis listan viimeinen. Eli Suomi on maailman vähiten rikkinäinen maa. Eli Suomi on maailman ehjin maa. Pariaatteessa kaikki nuo lauseet toteavat saman faktan. Sillä oletuksella, että ehjyys on rikkinäisyyden vastakohta. Neutraaleja ne eivät kuitenkaan ole. Ne painottavat asioita eri tavalla. Erityisen ilmeistä se on kun vertaa kahta ensimmäistä lausetta. Ensimmäisestähän ei voi päätellä toista ilman lisäinformaatiota, eikä toisinpäin. Jos haluaisin kertoa siitä, kuinka hyvä paikka Suomi on, en käyttäisi ensimmäistä, luultavimmin viimeistä. Jos haluaisin korostaa riskejä, käyttäisin ensimmäistä lausetta.

Olisi jännä järjestää gallup ja kysyä, että mikä noista lauseista on vastaajan mielestä neutraalein tapa esittää asia. Taino, tuossa nimenomaisessa tapauksessa varmaan pitäisi esittää kyllä kaksi lausetta joka tapauksessa. Mutta mikä jälkimmäisistä kolmesta on neutraalein vai ovatko ne yhtä neutraaleja?

Miten saada aikaan?

Lomailu konkretisoi taas vaihteeksi sen tosiasian, että saan nykyään paljon aikaan. Ainakin kotona. Kaverin kanssa jutellessa rupesin heittelemään ajatuksia siitä, että minkälaiset asiat ovat edistäneet omaa aikaansaavuuden kasvua. Totesin, että niitä oli niin monenlaisia, että parempi kirjoittaa tänne, ehkä siitä saa kasaan jotain koherenttia josta voi olla jollekkin hyötyä.

Tärkeintä on positiivisuus. Se, että etsii tekemisistään onnistumisia eikä epäonnistumisia. Elämässä asiat menevät aina niin, että jotkut asiat tulevat tehtyä ja toiset eivät. Jos keskittyy iloitsemaan niistä tehdyistä asioista, tulee paljon parempi fiilis kuin jos murehtii niitä, mitä ei tullut tehtyä. Kun on hyvä fiilis tulee tehtyä enemmän. Tärkeää on myös se, että arki on onnistuminen. Siivoaminen on asia, joka tuli tehtyä. Lapsen kanssa ulkoilu on asia, joka tuli tehtyä. Kaupassakäynti. Se, että meni töihin pyörällä. Kukkien kastelu. Ruuanlaitto. Varsinkin kun laittaa järkevää ruokaa. Lapsen hoitaminen yleensäkin. Ja perheen. On suorastaan traagista jos alkaa ajatella, että ei ole tehnyt mitään, kun on pitänyt huolta siitä että oma lapsi ja puoliso voivat hyvin.

Toinen tärkeä asia on rutiini. Kun arki menee joka päivä suurinpiirtein samalla tavalla, niin niille tehtäville asioille on joku aika. Itselleni rutiini tuli vahingossa, kun lapsi meni tarhaan. Siellä syödään ja nukutaan tiettyyn aikaan, joten muullekin elämälle tuli sitten rytmi. Rutiini antaa ennustettavuutta elämään ja se taas mahdollistaa sellaiset asiat kuten suunnittelun etukäteen. Jotka edistävät asioiden tekemistä. Sen lisäksi vahva säännöllisyys rajoittaa mahdollisuuksia. Jos haluan mennä arkipäivänä kauppaan, se tapahtuu tiettynä kellonaikana tai ei ollenkaan. Joten tulee mentyä. Ja päivässä voi tehdä vain yhden sen tyylisen asian. Kun joutuu valitsemaan yhden asian, minkä voi tehdä, niin se tulee helpommin tehtyä. Jos voi tehdä viisi, niin ei tule tehneeksi yhtään. Olen tainnut sen ennenkin sanoa, mutta jos tuntuu, että vanhempasi tekevät paljon asioita, niin tee testi ja merkitse ylös ruokailut ja kahvitauot. Havaitset, että ne tapahtuvat säännöllisin väliajoin ja aika samaan aikaan joka päivä.