Älkää kuolko, tehkää jotain muuta

Uutisia siitä, että joidenkin läheisten ihmisten läheinen ihminen on tehnyt itsemurhan tuntuu aina välillä tipahtelevan. Se tuntuu niin turhalta, että se lähentelee henkilökohtaista loukkausta. Vaan helppohan se täältä onkin huudella. Silti ei vaan osaa olla miettimättä sitä umpikujaa, johon nuori ihminen voi kokea joutuneensa. Itsekin muistan sen tilanteen, kun istui yksin kotona ja näytti, että kaikki saumat oli menneet. Nyt sitä vaan ihmettelee, että kuinka voikin olla silloin niin sekaisin, ettei nähnyt sitä, että koko maailma oli avoinna. Onneksi siitä pääsi aikanaan yli.

Ehkä pitäisi pyrkiä iskostamaan ihmisiin sellaista kokeilemismentaliteettia, että jos tämä ei toimi, niin sitten koitetaan jotain muuta. Se voisi auttaa siihen, että jos ykkössuunnitelma ei toiminut, niin koko maailma ei romahda. Ehkä noin yleisestikin olisi hyvä jos ei ole liian tarkkaa ajatusta siitä miten aikoo elämänsä elää. Mielekkään elämän voi elää aika monella tavalla. Se oli itseasiassa yksi iso osa omaa selviämisprosessia erosta. Tajusin, että Jumalalla on antaa minulle hyvä ja mielekäs elämä. Kuului siihen vaimoa eli ei.

Jos vaimo jätti ja töistä tuli potkut, niin älä tapa itseäsi. Ota mieluumin yhteyttä minuun, niin ajetaan vaikka Mongol rally. Eiköhän vaimo päästä jos on kaverin hengestä kyse.

Piis män

Stressinhallinta on jäänyt elämässä turhan vähälle taas. Erityisesti se osa, missä pyritään toimimaan sen eteen etteivät jokapäiväiset kikkailut tuota stressiä. On paljon asioita, joita olen suunnitellut tekeväni päivän aikana. Ne on tarkoitettu tehtäväksi niin, että on ylimääräistä aikaa, jota voi hyödyntää niihin. Olen taas ajatutunut ajattelemaan, että ne ovat asioita joita on pakko tehdä. Se taas tuottaa stressiä. Esimerkiksi blogaaminen.

Olen keskittynyt siihen, että kirjoittelen vain jos on ilmennyt aikaa siihen. Se voinee huomata siitä, että kirjoitelmien määrä on laskenut. Vaikutus on ollut havaittava. Yksi asia vähemmän. Se on oleellisempaa kuin luulisi, koska kyse on päivittäisestä asiasta. Isokaan stressi ei haittaa, jos se on harvoin ja vähän aikaa. Jatkuva pieni stressi on se, mikä lopulta imee voimia. Iisisti ei ole niin helppoa ottaa kuin luulisi.

Elämänkapitalismia

Elämä on ollut aika nihkeää taas vähän aikaa. Tajusin, että olen taas ruvennut vaan olemaan ja tekemään sitä vähintä vaadittavaa. Elämä vaan on sikäli kapitalistista, että asiat ovat juuri niin arvokkaita, kuin niistä arvostaa ja jos kaiken tekee minimeillä, niin elämä on sitten aika perseestä. Tämä tuli mieleen, kun päädyttiin satunnaisten vaiheiden jälkeen tekemään vaihteeksi ihan kunnollista ruokaa. Tuntui, että koko elämä muuttui yhtäkkiä paljon paremmaksi, kun panostusta yhteen pieneen asiaan muutti.

Tästä palasi taas mieleen ne teemat, millä keväällä tuli paljon positiivisuutta elämään. Pienten parannusten teko ja niistä nauttiminen. Ruoka on tässä suhteessa erittäin kätevä lähtökohta, koska parempi ruoka tuottaa aika automaattisesti parempaa mieltä. Noin muutenkin parannuksia on tullut tehtyä, mutta niihin huomion kiinnittäminen ja niistä nauttiminen ei oikein ole toiminut. Eli siis lopulta asenteessa on puutteita. Nyt syksyllä elämää paransi paikallisliikenteen bussit, joiden vuoroväli harveni kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tästä seurasi se, että rupesin menemään töihin puoli tuntia aikaisemmin. Se taas on helpottanut aikatauluja kotona yllättävän paljon.

Kun väsyttää ja on paska olo, niin ei niistä pienistä parannuksista suurta iloa saa, mutta elämää ei kannatakaan elää paskimpien aikojen ehdoilla vaan yrittää säätää se niin, että paskimpinakin aikoina elää niin, että sitten kun menee taas paremmin on homma kasassa ja pääsee heti nauttimaan. Oikeanlainen rutiini on tärkeää.

Armeija, vapaaehtoisuus ja moraali

Armeijasta ja sen käymisestä on ollut keskustelua ja päädyin itsekin mietiskelemään sitä. Nykymuotoinen armeija tuntuu hiertävän. Enimmäkseen se, että se on pakkotyötä ja se, että puolet suomalaisista koulutetaan tappajiksi. Jälkimmäinen väite on muuten käsittääkseni yksiselitteisesti väärä. Armeijassa koulutetaan käyttämään asetta. Saatan olla väärässäkin, mutta en ole kuullut, että siellä annettaisiin sitä psykologista valmennusta, mitä tappajaksi kouluttaminen vaatii (tappaminen ei ole ihan helppoa, lukekaa vaikka jostain). Ainakaan tarpeeksi. Ja ihan hyvä niin, tuskin haluamme, että suurin osa miehistä tässä maassa olisi tappajia.

Ensimmäinen kysymyshän tietenkin on, että tarvitsemmeko me sellaista laitosta ylipäätään. Itse olen sitä mieltä, että tarvitsemme, mutta ymmärrän toisenkin näkökannan. Ajattelen, että puolustuskyky on tietynlainen velvoite, koska se hillitsee halua tehdä satunnaisia hyökkäyksiä. Pitää olla harmillisempi vallattava, kuin mitä valtaamisesta voi saada hyötyä, niin rauha säilyy. Voidaan väittää, että maailma täälläpäin on niin taloudellisesti yhteenliittynyt, ettei se hyökkääminen kannata kuitenkaan. Olen itseasiassa samaa mieltä, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että potentiaalinen hyökkääjäkin sen ymmärtää. En näe mitään järkeä demokraattisen valtion aloittamassa valloitussodassa ylipäätään. En silti uskalla luottaa siihen, ettei kukaan muukaan näe. Enkä demokraattisuuteenkaan. Se voi olla yllättävänkin "demokraattista".

Sittenhän päästäänkin asian pihviin ja siihen hämmentävään kohtaan. Jos tarvitaan armeija, niin minkälainen sen pitäisi olla. Ja tässä kohtaa tullaankin siihen, että vanha vitsi siitä, että jokaiseen ongelmaan on ratkaisu, joka on yksinkertainen, halpa ja helppo tuteuttaa ja väärä on uskomattoman ajankohtainen. Ja kuinka väärä voi väärä ollakaan, kun kyse on armeijasta.

Suomen armeija nykyään on muutamaa asiaa:
1) Iso. Koulutettuja on monta suhteessa maan kokoon.
2) Laajapohjainen. Kaikenlaisista yhteiskuntaluokista jne.
3) Tehoton. Ei se suomalainen sotilas mikään Rambo ole.
4) Vastentahtoinen. Moniko sinne inttiin haluaa? No ei moni.

Tarjotut vaihtoehdot näyttävät aina perustuvan vapaaehtoisuuteen ja ovat mainituissa asioissa aikalailla vastakohtia. Huomaamatta monelta jää, että me HALUAMME, että armeija on sitä mitä se on nyt, ei sitä mitä vapaaehtoisarmeija on.

Puolustusvoimat, kuten nimikin vihjaa, on tarkoitettu siihen, että ne suojaavat Suomea ulkopuoliselta hyökkäykseltä (joka ei välttämättä tule idästä, se voi myös koukata). Tähän tarkoitukseen kumpikin armeija sopii aikalailla yhtä hyvin. En usko, että kukaan laskee meidän voittavan sitä sotaa, jos sellainen oikeasti tänne tulee. Nykymallinen armeija on parempi sitten, kun se sota on hävitty. Miljoona jonkunlaisen sotilaskoulutuksen saanutta sissiä maassa joka on 70% metsää ei ole kauhean kiva kuva sellaiselle, joka aikoo miehittää jotain paikkaa. Eli pelotevaikutus on nykyarmeijalla parempi. Näin ainakin kuvittelen. En ole alan asiantuntija. Kuitenkaan en usko, että näillä armeijoilla on suuria suoriutumiseroja päätehtävässään. Ei niin merkittäviä, että sen pitäisi päätökseen vaikuttaa.

Mutta armeijalla voi tehdä muutakin kuin puolustaa maata. Sillä voi esimerkiksi hyökätä tai tehdä vallankaappauksia. Ja siinä kohtaa tullaankin siihen, että nykyinen armeija on paljonpaljon parempi kuin mikään, mikä perustuu vapaaehtoisuuteen.

1) Iso. On aika vaikea saada Suomen sotilaskelpoisesta väestöstä niin suurta osaa taakseen, että kannattaa ruveta sisällissotaan tai vallankaappaukseen. Skapparit ovat toki tässä se suurin ongelma. Vertaa hyvinkoulutettuun vapaaehtoiseen sotilasosastoon, jolla voi olla hyvinkin yhteneväiset poliittisetkin näkemykset. Tjeu: Lapuan liike.
2) Laajapohjainen. Sama kuin kohta yksi. Lisäksi koitappa innostaa tämä armeija hyökkäämään yhtään mihinkään. Vapaaehtoisarmeija voi ollakin sotimismyönteistä, mutta Jaska, mekonomi Lahdesta ei välttämättä halua vallata Kiirunaa. Lomalle se voi sinne kyllä ääritilanteessa lähteä.
3) Tehoton. Jos vaikka saisikin suomalaiset innostumaan hyökkäämisestä Kiirunaan, niin hyökkäys tuskin tulisi yllätyksenä ja tuskin olisi kovin tehokkaasti suoritettu. On vaikea kuvitella, että joku sotimisesta jotain ymmärtävä lähtisi tällä porukalla hyökkäämään. Puolustaminen on jo tarpeeksi tuskaa.
4) Vastentahtoinen. Tekee armeijan väärinkäyttämisestä vaikeaa. Jaska ei edelleenkään lähde Kiirunaan. Eikä Jaska lähde ihan helposti mihinkään sotilaalliseen munanmittaukseen mukaan. Ei sisä- eikä ulkopoliittiseen.

Vapaaehtois- ja ammattilaisarmeijat pieksevät nykyisen noin 100-0 hyökkäämisessä, vallankaappauksissa ja muissa vastaavissa ajanvietteissä. Valitettavasti me emme halua armeijamme tekevän näitä asioita. Joku äärimmäisyyksiin menevä moralisti sanoisi, että meillä on velvollisuus varmistaa, ettei armeijamme tee näitä asioita. Okei, minä olen se moralisti. Vapaaehtois- ja ammattiarmeija on väärin. Se on väärin tavoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Mieluummin sitten ei armeijaa ollenkaan, kuin armeija jonka on tarkoitus sotia. Puolen vuoden pakkotyö on siihen verrattuna pupun pipanoita. Eli menkää hipit inttiin. Se on se paras tapa vastustaa väkivaltakoneistoa.

Missikisat on outo asia

En tiedä mistä tuli mieleeni, mutta missikisat on aika omituinen kilpailu. Tai ei kilpailussa sinänsä mitään outoa ole. Laitetaan kauniita naisia riviin ja sitten valitaan kaunein. Erikoista siinä on se, että laitetaan riviin viimeisen päälle meikattuja ja laitettuja naisia. Laittaa kysymään, että mitkä ihmeen kauneuskisat ne sellaiset on? Voinko minä laittaa maskin päähän ja kumitissit päälle ja mennä kisaamaan? Kai tarkoitus oli valita kaunein nainen eikä kauneimmin maalattu? Muuten voitaisiin ottaa taulutkin kisaan mukaan.

Ei se asia varmaan muuten niin edes häiritsisi, kun eivät ne missikisat niin elämäntäyttävä juttu ole, mutta asiaan liittyy yksi maailmanhistorian merkittävimmistä petoksista. Uhreina ilmeisesti melkoinen joukko naisia. Nimittäin huulipuna. Jostain syystä merkittävä määrä naisia tuntuu ajattelevan, että mahdollisimman isot, kirkuvanväriset ja kiiltävät huulet ovat kauniit. Syytän missikisoja. Onneksi tämä harha näyttää vaivaavan enemmän juhlassa kuin arjessa, joten haitta ei ole iso.

Koulun tasapäistävästä vaikutuksesta

Säännöllisesti saa lukea siitä, kuinka koulu tasapäistää ja tappaa ihmisistä luovuuden ja tekee ihmisistä karjaa. Perusvika ajatuksessa on nähdäkseni se, että yleensä ajattelija tykkää tehdä jaon "me" vastaan tylsä harmaa aivoton karja. Ja nykyään kun niitä asioita ja ideologioita, mihin ihmiset itseään laskevat on niin paljon, niin ryhmä muut on aina noin 98% ihmisistä. Toisaalta nimenomaan se pirstaloituminen puhuu tätä koulun tasapäistävää vaikutusta vastaan. Jos kaikki ovat samasta muotista, niin miksi meillä on miljoona ja yksi harrastetta ja ideologiaa täällä? Koulu on Suomessa kuitenkin tutkimustenkin perusteella maailman tasalaatuisimpia.

Mutta se erikoisimmalta tuntuva ajatus on se, että koulu jarruttaa lahjakkaimpien kehitystä. Tietystä perspektiivistä tämä epäilemättä pitää paikkansa. Joku yksityisopetus tai erikoisryhmä voisi tuottaa sille lahjakkaimmalle porukalle lisähyötyä. Mutta koko ajatus muuttuu aika hullunkuriseksi, jos sitä vertaa siihen, miten muilla elämänalueilla huippuja tehdään. Esimerkiksi jääkiekossa kaikki tietävät, että jos junnun liikkuminen tapahtuu lähinnä treeneissä, niin ei siitä junnusta tule kovin hyvää pelaajaa. Oma omalla ajalla tehty työ on se, mikä määrää. Lajiharjoittelu on toki välttämätöntä, mutta ne kotona tehdyt jutut kertovat sen, että voidaanko haaveilla SM-liiga- tai jopa NHL-tähdestä. Mutta kun me halutaan maailman parhaat matemaatikot, niin yhtäkkiä kuvitellaan, että 5 tai 6 tuntia viikossa koulussa riittää. 14 tuntia liikuntaa viikossa olen jostain epämääräisestä lähteestä lukenut, että pitäisi harrastaa 12-vuotiaana, että voi edes haaveilla tulevansa huipuksi. Lahjakkuuden päälle. Ei taideta missään painottaa, että jos haluaa huippumatemaatikoksi, niin pari tuntia päivässä joka ikinen päivä pitäisi nysvätä. Ala-asteen lopussa.

Koulu tuottaa kyllä keskinkertaisuuksia, mutta se johtuu enemmän siitä, että jos haluaa keskinkertaisuutta kummallisemmaksi, niin sen halun pitää tulla sisältä eikä ulkoa.

Tajunnanvirtaa

Olen usein miettinyt, että minkäköhänlaista tekstiä tulisi jos kirjoittaisi ihan puhdasta tajunnanvirtaa vähän aikaa. Pitää koittaa. Ajatushan tuntuu aika pöllöltä, kirjoittelee vaan mitä sattuu päähän tulemaan ja sitten se on olevinaan hienoa. Sinänsä on outoa, kun yleensä päässä on aina jotain ajatuksia, mutta silloin kun koittaa kirjoittaa jotain, niin pää voi olla ihan tyhjä. Olisiko siinä sitten ratkaisu nukahtamiseen, kun silloin taas usein tuntuu siltä, että ajatukset pyörii liian kovaa, eikä sitä saa millään loppumaan. Vai onko se vaan niin, että ajatuksia on aina paitsi ehkä silloin, kun niitä tarvitsisi. Jotain hyvää tekisi mieli, mutta kohtapuoliin saa varmaan marjarahkaa, joten ei kannata ruveta hötkymään. hämmentävää, kuinka väsynyt voi olla vaikka on nukkunut hyvin. Nyt sieltä tullaan.

Marjarahka tuoreita punaisista ja mustista viinimarjoista on tosi hyvää. Tuli ehkä syötyä sitä liikaa. Vaikka sellaisen luulisi olevan aika terveellistäkin syötävää jos ei ihan älyttömästi tullut sokeria lisättyä. Aika hassua, että kuinka paljon paremmalta marjat maistuvat tuoreena. Mustikoistakin aina ajattelee syödessä, että miksi näitä pitikään niin erinomaisina kunnes taas poimii metsässä muutaman varvusta suuhun. Tuleekohan elämässä vielä joskus se vuosi, että jaksaa oikeasti käydä marja- ja sienimetsällä? Katseltiin sienikirjaa kaupassa, mutta ei ostettu. Sieneen saisi varmaan sieniä tuntevan kaverin mukaan muutenkin. Harmittaa kun ei tunnista sieniä. Vaikka ei sinne sienimetsälle tunnu muutenkaan ikinä ehtivän. Olisi kiva jos lapsi oppisi tuntemaan sienet. Pitäisiköhän kuunnella Kuhaa taas vaihteeksi. Muutenkaan ei tule kuunneltua musiikkia jostain syystä. Voisi kuunnella ylistysmusiikkia, se on ainakin positiivista. Se on kyllä yleensä myös armottoman tylsää.

Ei tule uni. Tajunnanvirtauttaminen on yllättävän vaikeaa, olen vissiin niin tottunut kirjoittamaan lauseita, että en osaa kirjoittaessa siirtyä ajatuksista toisiin niin kuin ajatellessa. Olisikohan siitä jotain hyötyä, jos tekisi tätä enemmän ja opettelisi? Outo tapa ajatella, että jos jotain ei osaa, niin siitä varmaan saisi jotain erinomaista hyötyä, jos opettelisi. Ehkä seuraavaksi ajattelee, että kun ei oikein osaa kuvailla sitä, mitä kävellessä tekee, niin pitäisi opetella taas olemaan vähän vähemmän taitava kävelemään. Tai ehkä ei. Tuntuu siltä, että edellisessä ajatuksessa on jotain pielessä, mutta en jaksa miettiä sitä. On aika raskasta miettiä, että oliko jossain ajatuksessa jotain järkeä. Onkohan se se syy, miksi tulee aika harvoin kyseenalaistettua asioita. Pää ei vaan toimi niin hyvin, että jaksaisi ajatella, niin sitten vaan ei ajattele. Ajattelemattomuus on outoa. Jos ei ole mitään akuuttia ajatusta, niin huomaan, että keskityn siihen mitä näen. Ikäänkuin kaikki ajatteluun tarvittava aivokapasiteetti siirtyisi välittömästi silmien käyttämiseen, kun ajattelu loppuu. Harmi, että se ei tunnu toimivan toisinpäin. Olisi kätevää, jos voisi lopettaa ajattelemisen tuijottamalla jotain oikein keskittyneesti. Sitten saisi ehkä helpommin untakin.

Aika hauska harjoitus tämä.