Ensimmäinen kerta

Tänään alkaa kesäloma. Se on siitä erikoinen kesäloma, että ensimmäistä kertaa aikuisaikanani minulla on oikea kesäloma. Siis loma jolloin voi olla kotona eikä tarvitse opiskella eikä tehdä töitä. Aika muikea fiilis. Kelitkään ei mahdottoman huonoilta vaikuta. Täytyy pyrkiä pitämään vanha asenne kesäsäähän ja vaan laajentaa sitä vähän. Aikaisemminhan parasta oli, jos oli pilvistä tai satoi. Jos siihen saa yhdistettyä sen, ettei hellekään haittaa, niin hyvän sään todennäköisyys kesällä on aika iso.

Yksi jännä kysymys on se, että miten loma pitäisi viettää, että siitä saisi hyödyn irti. Tällä lomalla ollaan aika paljon liikkeellä, mutta koitettiin katsoa, että vähän jää välipäiviäkin, että voi olla kotona. Menoahan sinällään pitää olla ettei tule romahduksia. Ehkä sen voisi määritellä niin, että loman pitää olla fyysisesti riittävän raskas ja henkisesti riittävän kevyt. Saa sitten nähdä, että onko tuo reissaaminen kevyttä vai raskasta.

Muutoksen aika

Juuri kun pääsin mehustelemasta sillä, että en juurikaan yritä muuttua, tajusin muutoksen tarpeen nostaneen taas päätään. Pitäisi muuttaa asennoitumista kesään. Lähtökohtahan on se, että tänä kesänä ei tarvitse kärsiä merkittävistä masennusoireista. Se vaan on epätodennäköistä, jos kesään suhtautuu ihmisen paskimpana aikana. Kesä on epäilemättä ihan kiva vuodenaika jos ei tunnu pahalta koko ajan. Joten nyt pitäisi panostaa siihen, että miettii kaikkia hienoja asioita, mitä kesässä on. Jäätelö. Loma. Uiminen. Shortsit. Futis. Luonto. Retkeily. Grillaus. Riippumatto. Käveleminen paljain jaloin. Eiköhän tästä vielä jotain saada kasaan.

Kuinka helppoa sitten on muuttaa vuosia ollutta ajattelutapaa? Nähtäväksi jää. Eiköhän se siitä kun tekee kivoja asioita ja etsii tapoja nauttia kesästä.

Itsensä hyväksyminen

Liekö sitten oikeaa vai plasebovaikutusta, mutta nyt parina aamuna on tuntunut siltä, että olisi oikeasti nukkunut syvemmin kuin ennen. Nukahtaminenkin on yleensä sujunut, joten hyvin menee. Ja olo on ainakin tänään ihan hyvä. Lähden siis siitä, että kyllä tämä tästä nyt taittuu. Tulee parempi mieli niin. Vielä kun menisi ajoissa nukkumaan niin johan olisi ihmeellistä. Vähän tulee kyllä antikliimaksi tästä masennussaagasta, jos tästä ei tämän ihmeellisempää tullut. Pari pilleriä naamaan ja siinä.

Mietiskelin omaa suhtautumistani tähän masennukseen ja havaitsin, että jossain kohtaa olen hyväksynyt itseni. Se on kylläkin tapahtunut jo vähän aikaisemmin, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että en ole enää vähään aikaan yrittänyt muuttua. Olen vain etsinyt tapoja päästä hyvään tulokseen sillä mitä minulla on. Ja kyllä Volkkarilla pystyy melkein kaikki samat asiat tekemään kuin Porschella. Se ei ole niin tyylikästä eikä vauhdikasta, mutta matkaseura sen hyvän reissun tekee kummallakin.

Luulen, että se itsensä hyväksyminen alkoi valitsemisesta. Näitä asioita haluan tehdä, mutta tämä on se, mikä on niistä minulle tärkeintä, ne muut saavat jäädä koska ei ole aikaa. Ehkä siinä tuli sitä luopumista ylimitoitetuista odotuksista ja toiveista itseä kohtaan. Sitten oli helpompi ruveta toteuttamaan niitä asioita, mitkä olivat saavutettavissa. Silloin tulee valmista ja on myös helpompi hyväksyä omat puutteet, kun näkee etteivät ne niin maatakaatavia ole. Samalla voi antaa itselleen luvan olla tyytyväinen siihen vähään, mitä on saavuttanut.

Pyrkimisen parempaan ei tarvitse lähteä siitä ajatuksesta, että nykyinen ei riitä. Jos nykyinen ei riitä, täytyy toki pyrkiä parempaan, mutta parempaan voi pyrkiä ihan vaan siksi, että parempi on saavutettavissa vaikka nykyisessäkään ei ole mitään isompaa vikaa. Silloin voi nauttia myös siitä mitä jo on. Elämän yksi perustotuus on se, että tulet menettämään lopulta sen mitä sinulla on. Siksi siitä kannattaa tänään nauttia, vaikka aiotkin huomenna parempaan.

Positiivishenkinen johtopäätös

Rupesin tuota yöllistä juttua miettiessäni vähän jatkokehittelemään ajatusta. Jos oletetaan, että oloa parantaa korkeintaan rajallisesti lääkkeen substanssi ja enemmänkin se positiivinen ote, minkä asioihin ottaa siksi, että ongelmaa ollaan ratkaisemassa, niin optimistisesti voisi lähteä olettamaan, että lääke on pitkän päälle tarpeeton. Tai siis, että plasebovaikutuksen voisi tuottaa itselleen jollain muullakin asialla kuin lääkkeillä. Olisi kätevämpi saada plasebonsa vaikka liikunnasta. Tai saada päänsä siihen kuntoon, ettei tarvitse eksplisiittisiä sellaisia.

Seisoin tänään töissä päälläni. Aika raskasta oli, mutta onnistui kyllä. Olisi ollut tyylikästä, jos paikalle olisi tullut jotain bisnesvierailijoita silloin. No eipä tullut. Syököhän päälläseisova tuotekehittäjä firman uskottavuutta? Voi ainakin sanoa, että meillä asioita katsotaan toisesta näkökulmasta.

Optimismin voima

Lueskelin noista mielialalääkkeistä ja mielenkiintoinen yksityiskohta tarttui ajatuksiini. Tuosta lääkkeestä kerrottiin, että saatava teho ei lievässä masennuksessa eroa merkittävästi plasebosta. Mielenkiintoista oli tästä tehty päätelmä. Johtopäätöshän oli, että lääkkeen määrääminen on turhaa. Johtopäätös saattaa olla oikea, mutta ainakaan lainatun tutkimuksen abstrakti ei anna viitettä siitä, että plasebo-vaikutuksen voimakkuutta olisi tutkittu. Todennäköisempää on kuitenkin, että johtopäätöksen tekijä on kitisevä persnaama, jonka täytyy yrittää korvata pienimunaisuutensa ja seksuaalinen kyvyttömyytensä jollain älyllisellä ylemmyydentunteella, jonka voi kunnolla saavuttaa vain olemalla rehellisesti väärässä. Kaikkein kätevimmin tässä tapauksessa kuvittelemalla, että plasebo-vaikutus on sama asia kuin ei vaikutusta. (Toimitus pahoittelee näin jälkikäteen raflaavia sanamuotoja, mutta ei poista niitä, koska tästä blogista on tarkoitus pystyä arvioimaan kirjoittajan mielialan vaihteluita ja nuo tekevät sen aika helpoksi. Itsestään on hieno puhua kolmannessa persoonassa.)

Vaihtoehtoinen hypoteesi olisi, että lievissä masennuksissa potilaan mieliala on niin paljon lääkitystä merkittävämpi parantumisen edellytys, että kunhan potilaan saa uskomaan huomiseen, niin lääkettä ei tarvita. Mielialan parantumisen vaan saa aikaan nimenomaan sen lääkkeen saaminen. Nimim. kokemusta on. Itseasiassa se jo riittää pitkälle, että tulee sellainen fiilis, että nyt tälle asialle tehdään jotain. T: sama nimimerkki.

Eli siis on todennäköistä, että minulle syötetään mielialalääkettä vain ja ainoastaan plasebo-vaikutuksen takia. Käsitykseni on, että plasebo-lääkkeen määrääminen ei ole sallittua. Jos minulta kysytään, niin saisin lääkkeen vaikutukset mieluummin plasebosta kuin jostain oikeasta lääkkeestä, joka joko sotkee tai sitten ei minun pääni. Eli kiitti vaan kitisijät vitusti.

Varsinkin masennuslääkkeissä plasebon tarjoaminen olisi vielä helppoa. Käsittääkseni about aina lääkäri joutuu kuitenkin sanomaan, että täytyy kokeilla vähän, että löytyy se toimiva lääke. Ekaksi laittaa jonkun sellaisen lääkkeen, josta hyvin todennäköisesti tulee paha olo ja sitten sen plasebon, niin jo vain saattaisi elämä parantua, eikä tarvitsisi edes syödä ties mitä paskaa.

Tämä kaikkihan kaatuu siihen, että ihmisille on niin kovin tärkeää olla tulematta huijatuksi. Pitää olla kyyninen ja epäluuloinen ja muutenkin vaan lähteä siitä, että kaikki on paskaa paitsi kusi. Onneksi näitä ihmisiä varten on olemassa nocebo-efekti. Kitisijöille siis muistettavaksi. Kaikki lääkkeet on myrkyllisiä. Suurin osa ruuastakin on myrkillistä. Ilma jota hengität on myrkyllistä. Pidä se mielessä, niin kuolet nopeammin ja sitten me muut voidaan syödä plasebomme rauhassa. Eikä tartte vetää jotain valikoivasti-estän-tai-ehkä-en-jonkun-epämääräisennimisen-aineen-imeytymistä-tai-erittymistä-tai-mitänytsittenlienikäänentajua-lääkettä vain siksi, että joku valkoinen pilleri pitää syödä, että paranee. Pitäisköhän käskeä vaimoa vaihtamaan salaa mun lääkkeet joihinkin pastilleihin?

Lopetettakoon kuitenkin siihen positiiviseen havaintoon, että olen edelleen ihan positiivisella mielellä noista lääkkeistä, vaikka tästä tilityksestä sitä ei ehkä voikaan päätellä. Ainakaan vielä alussa luvatut negatiiviset vaikutukset eivät ole olleen mitenkään pahoja.

Kohtelias lapsi ja empatia

Tajusimme tänään, että kakara ei ole sellainen tyyppi, joka valittaisi turhasta. Se on itseasiassa todettu jo aikaisemminkin, mutta tänään saatiin hyvä käsitys taipumuksen mittakaavasta. Kyseessä on hyvin juoksevainen ja meneväinen lapsi, mutta nyt vähän aikaa se on ollut hyvin sylihaluinen erityisesti ulkona. Ollaan vähän sitä ihmetelty ja katseltu kenkiäkin, että olisiko huonot, mutta ajateltu, että kun ei lapsi valita ja silmämääräisesti näyttävät ihan sopivilta, niin kai ne on hyvät. Tänään oli ero kengällisen ja kengättömän lapsen menohaluissa niin iso, että päätettiin ottaa ne kengät erityiseen syyniin ja havaittiin, että joo, pituudeltaan ihan hyvät, varpaille tilaa ja kaikkea. Leveyttä vaan tarvittaisiin puoli senttiä lisää. Ei ole ihme, jos ei ole suunnattomasti kiinnostanut juoksennella.

Hyvä mieli tuli, kun tyyppi juoksenteli taas tutulla innolla uusissa kengissä. Samalla mietin sitä, aika tarkkana täytyy olla sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät pienistä valita. Aika paljon voi laittaa toisen tietämättään kärsimään, jos siitä ei mitään sanota. Ehkä olisi hyvä opetella kysymään ja kuulostelemaan tarkemmin, että miten jollakulla menee, jos näyttää siltä, että into ei ole ihan normaalia tai muuten tuntuu siltä, että itsellä tuntuisi vastaavassa tilanteessa pahalta. Murheiden määrä maailmassa olisi ehkä vähäisempi.

Suunnitelmia ja muita outouksia

Kesäloma on vähän pelottava asia nyt. Työt pitävät hyvin liikkeessä ja aika monet niistä systeemeistä, joilla pidän itseni liikkeessä liittyvät jotenkin töihin. Ajattelinkin avustaa jumittamisen vastustamista ottamalla kaksi tavoitetta kesälle.

1) Opettelen seisomaan käsilläni. Koska se on siistiä ja koska se on hyvää treeniä ja toimii vastaliikkeenä leuanvedoille. Opetteleminen ulkona on helppoa jos vaan kestää sen, että ihmiset miettii, että siellä taas joku piripää heiluu ja pikkulapsikin on mukana.

2) Lenkkeilen itseni sellaiseen kuntoon, että viiden kilometrin lenkin voi juosta helposti. Kunto sinällään pitäisi olla jo nyt ihan riittävä tähän, mutta kun tarkoitus on juosta Vibrameilla, niin jalkalihaksia täytyy treenata. Voi olla aika optimistista, että saisi jalat kuukaudessa kestämään tuon, mutta koitetaan ainakin.