Luulen että tuossa painossa on nyt jotain ylimääräistä. Aika sen varmaan näyttää.
Laitoin tilaukseen Arduino mikrokontrollerin ja muuta sälää sen kaveriksi. Kyllä nyt ihmisellä pitää leluja olla. Itseasiassa olen huomannut että pelkään ostaa leluja itselleni, koska pelkään että ne jäävät lojumaan käyttämättöminä ja sitten on taas nurkissa enemmän turhaa sälää. Toisaalta aika moni turhaksi jäänyt sälä on löytänyt turvallisen kodin sitten jostain muualta, esmes Juhanilta. Luulen, että kyse on virheenpelosta. Niin hölmöksi tunteeksi se on yllättävän voimakas. Mitä jos se Arduino nyt sitten jääkin käyttämättä? Koko maailmsa osoittaa sormella ja nauraa?
Luulen, että virheenpelko on minulla suurin syy jättää asioita tekemättä. Ei virheen seurausten pelko, seurausten kanssa tulen yleensä ihan hyvin toimeen. Sen pelko että mokaan. Teen jotain hölmöä. Pohjimmiltaan pelkään, että kaikki nauraa mulle. Ikä on tässä sikäli hyvä, että nykyään osaa aika usein jättää idioottimaiset pelot syrjään, mutta silti niitä aina jostain pöllähtää.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
96.2
"Tilannettaan ei pidä yrittää parantaa jos on mahdollista että se huononee"
Arabimaissa kapinoidaan ja Libyassa on ilmeisesti päätetty ottaa rentouttavat verilöylytkin. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan innoissaan näistä diktaattorien kaatumisista, mutta jonkun verran on myös negatiivista suhtautumista. Mielenkiintoisiksi nämä negatiiviset kommentit joita olen nähnyt tekee se, että niiden sisältö on ollut poikkeuksetta se, että tämä on paha, koska nyt äärimuslimit saattavat päästä valtaan. Mikä on tietenkin tottakin, se riski on olemassa. Perustelu on siis ihan ymmärrettävä, mutta myös aika kuvaava. Diktatuuri on demokratiaa parempi, koska demokratiassa kansa saattaa äänestää väärin.
Oleellista on kuitenkin huomata se, että ainoa tapa, millä nuo kapinoivat maat voivat päästä eteenpäin on se kapina. Kapinoista seuraa usein sellaisia asioita kuin anarkiaa, sisällissotia, kaaosta ja kaikkea sitä kurjuutta ja hätää, mitä sekasorto tuo tullessaan. Eikä muutos parempaan ole missään nimessä taattua. Esimerkkinä vaikka Iran. Kuitenkin on vähintäänkin masentavaa ajatella, että jonkun kansan täytyisi jäädä ikuisesti sorron alle vain siksi, että kapinasta voi seurata uusi sorto. Vähän niinkuin jotkut alkoholistit perustelevat sitä, etteivät yritä kuiville sillä, että se voi epäonnistua ja sitten vasta pahalta tuntuukin.
Arabimaissa kapinoidaan ja Libyassa on ilmeisesti päätetty ottaa rentouttavat verilöylytkin. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan innoissaan näistä diktaattorien kaatumisista, mutta jonkun verran on myös negatiivista suhtautumista. Mielenkiintoisiksi nämä negatiiviset kommentit joita olen nähnyt tekee se, että niiden sisältö on ollut poikkeuksetta se, että tämä on paha, koska nyt äärimuslimit saattavat päästä valtaan. Mikä on tietenkin tottakin, se riski on olemassa. Perustelu on siis ihan ymmärrettävä, mutta myös aika kuvaava. Diktatuuri on demokratiaa parempi, koska demokratiassa kansa saattaa äänestää väärin.
Oleellista on kuitenkin huomata se, että ainoa tapa, millä nuo kapinoivat maat voivat päästä eteenpäin on se kapina. Kapinoista seuraa usein sellaisia asioita kuin anarkiaa, sisällissotia, kaaosta ja kaikkea sitä kurjuutta ja hätää, mitä sekasorto tuo tullessaan. Eikä muutos parempaan ole missään nimessä taattua. Esimerkkinä vaikka Iran. Kuitenkin on vähintäänkin masentavaa ajatella, että jonkun kansan täytyisi jäädä ikuisesti sorron alle vain siksi, että kapinasta voi seurata uusi sorto. Vähän niinkuin jotkut alkoholistit perustelevat sitä, etteivät yritä kuiville sillä, että se voi epäonnistua ja sitten vasta pahalta tuntuukin.
perjantai 25. helmikuuta 2011
96.0
Tauti taittui ja painosta palasi se osa mikä nyt on palatakseen. Nyt pitää taas päästä liikkumiseen kiinni.
Joskus tuntuu, että ihmisillä on kova tarve olla uhreja. Sellaisia asioita kuin onnettomuus tai harkittu riski joka kusi käsille ei ole olemassakaan. Jos joku asia menee pieleen niin se johtuu siitä, että joku jossain vähintään pahantahtoisesti hyökkää meitä vastaan.
Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki tästä on Konginkankaan kolari jossa 23 ihmistä kuoli. Kun 23 ihmistä kuoli, niin rekkakuskin oli pakko olla tehnyt jotain todella törkeää. Oli vaan täysin mahdotonta hyväksyä, että joskus tapahtuu onnettomuus, jolle ei oikeastaan voinut mitään. Ja saihan se kuski sitä ehdonalaista.
Toinen vähän vastaavalla tavalla huvittava tapaus on tämä tapaus narkolepsia. Ilkeät herrat Helsingissä päättivät, että suomalaiset rokotetaan ja naiset, lapset ja vanhukset raastettiin kirkuvina kotoaan väkisin rokotettaviksi tappavalla myrkyllä vai miten se nyt meni? Itse muistelen, että rokotuksiin oli hillittömät jonot, paniikissa olleet ihmiset tappelivat saadakseen rokotteen ja rokotteiden jättäminen ostamatta olisi ollut totaalinen poliittinen itsemurha, koska Helsingin ilkeämieliset ja pahat päättäjät olisi lynkattu ensimmäisen uhrin jälkeen. Hetki mennään eteenpäin ja kas ihmettä kun näköjään kaikki olikin suurta kusetusta, joka vastoin kansan syvien rivien tahtoa salakavalasti toteutettiin. Samalla tietenkin se, että epidemiaa ei sitten kovin pahana tullutkaan kertoo siitä, että rokottaminen oli turhaa eikä esimerkiksi siitä että massarokotukset tehosivat. Ja tärkeimpänä tietenkin kaikki sen jo silloin tiesivät.
Ehkä muut ihmiset ovat tienneet jotain, mitä minulle ei kerrottu, mutta muistan kun meillä tuota rokotuksen ottamista pohdittiin ja niitä perusteluja puoleen ja toiseen käänneltiin. Tiedettiin, että sairaus on vakavuudeltaan ihan normaaali influessa tai ainakin siihen kuolee saman verran ihmisiä. Lopulta ottamattajättämisen ratkaisi se, että siitä rokotteesta seurasi toisinaan parin päivän sairastelu ja ynnäiltiin, että on todennäköisempää olla kipeä rokotteen takia kuin ilman rokotetta. Sekä se, että se rokote olisi pitänyt käydä ottamassa keskiyöllä aamuhämärissä mahdollisimman hankalassa paikassa olevan terveyskeskuksen ikkunattomassa kellarissa paljaan taivaan alla kirkkaassa auringonpaisteessa. Silloinkin kyllä tiedettiin, että se rokote oli pikakiidätetty hyväksymisprosessin läpi, mutta jännästi ei silloin haitannut ihmisiä, jotka vaativat (ja tappelivat) että saisivat itsensä ja lapsensa piikitettyä. Mutta nyt me siis ollaan kaikki suuren kusetuksen uhreja. Missään nimessä kysymys ei ole siitä, että kansa sai ne piikit jotka se halusikin.
Uhrihan on mies Andy Suonsilmän biisissäkin.
Ongelmahan uhriudessa on se, että uhrina ei ole kiva olla. Voitte vaikka käydä haastattelemassa jotain ryöstön tai raiskauksen tai pahoinpitelyn uhria ja ne kyllä varmaan kertovat, että ei ole siistiä. Pää hajoaa ja homma voi mennä todella rumaksi. Siksi olisikin kiva, etteivät ihmiset, joilla kuitenkin menee kaikinpuolin ihan mukavasti välttämättä etsisi sitä uhriperspektiiviä elämäänsä, koska silloin elämä ei ole kivaa. Voi myös todeta, että virhe on tapahtunut ja olla stressaamatta siitä sen enempää. Elämästä tulee kivempaa eikä tarvitse stressata niin kauheasti kaikesta.
Joskus tuntuu, että ihmisillä on kova tarve olla uhreja. Sellaisia asioita kuin onnettomuus tai harkittu riski joka kusi käsille ei ole olemassakaan. Jos joku asia menee pieleen niin se johtuu siitä, että joku jossain vähintään pahantahtoisesti hyökkää meitä vastaan.
Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki tästä on Konginkankaan kolari jossa 23 ihmistä kuoli. Kun 23 ihmistä kuoli, niin rekkakuskin oli pakko olla tehnyt jotain todella törkeää. Oli vaan täysin mahdotonta hyväksyä, että joskus tapahtuu onnettomuus, jolle ei oikeastaan voinut mitään. Ja saihan se kuski sitä ehdonalaista.
Toinen vähän vastaavalla tavalla huvittava tapaus on tämä tapaus narkolepsia. Ilkeät herrat Helsingissä päättivät, että suomalaiset rokotetaan ja naiset, lapset ja vanhukset raastettiin kirkuvina kotoaan väkisin rokotettaviksi tappavalla myrkyllä vai miten se nyt meni? Itse muistelen, että rokotuksiin oli hillittömät jonot, paniikissa olleet ihmiset tappelivat saadakseen rokotteen ja rokotteiden jättäminen ostamatta olisi ollut totaalinen poliittinen itsemurha, koska Helsingin ilkeämieliset ja pahat päättäjät olisi lynkattu ensimmäisen uhrin jälkeen. Hetki mennään eteenpäin ja kas ihmettä kun näköjään kaikki olikin suurta kusetusta, joka vastoin kansan syvien rivien tahtoa salakavalasti toteutettiin. Samalla tietenkin se, että epidemiaa ei sitten kovin pahana tullutkaan kertoo siitä, että rokottaminen oli turhaa eikä esimerkiksi siitä että massarokotukset tehosivat. Ja tärkeimpänä tietenkin kaikki sen jo silloin tiesivät.
Ehkä muut ihmiset ovat tienneet jotain, mitä minulle ei kerrottu, mutta muistan kun meillä tuota rokotuksen ottamista pohdittiin ja niitä perusteluja puoleen ja toiseen käänneltiin. Tiedettiin, että sairaus on vakavuudeltaan ihan normaaali influessa tai ainakin siihen kuolee saman verran ihmisiä. Lopulta ottamattajättämisen ratkaisi se, että siitä rokotteesta seurasi toisinaan parin päivän sairastelu ja ynnäiltiin, että on todennäköisempää olla kipeä rokotteen takia kuin ilman rokotetta. Sekä se, että se rokote olisi pitänyt käydä ottamassa keskiyöllä aamuhämärissä mahdollisimman hankalassa paikassa olevan terveyskeskuksen ikkunattomassa kellarissa paljaan taivaan alla kirkkaassa auringonpaisteessa. Silloinkin kyllä tiedettiin, että se rokote oli pikakiidätetty hyväksymisprosessin läpi, mutta jännästi ei silloin haitannut ihmisiä, jotka vaativat (ja tappelivat) että saisivat itsensä ja lapsensa piikitettyä. Mutta nyt me siis ollaan kaikki suuren kusetuksen uhreja. Missään nimessä kysymys ei ole siitä, että kansa sai ne piikit jotka se halusikin.
Uhrihan on mies Andy Suonsilmän biisissäkin.
Ongelmahan uhriudessa on se, että uhrina ei ole kiva olla. Voitte vaikka käydä haastattelemassa jotain ryöstön tai raiskauksen tai pahoinpitelyn uhria ja ne kyllä varmaan kertovat, että ei ole siistiä. Pää hajoaa ja homma voi mennä todella rumaksi. Siksi olisikin kiva, etteivät ihmiset, joilla kuitenkin menee kaikinpuolin ihan mukavasti välttämättä etsisi sitä uhriperspektiiviä elämäänsä, koska silloin elämä ei ole kivaa. Voi myös todeta, että virhe on tapahtunut ja olla stressaamatta siitä sen enempää. Elämästä tulee kivempaa eikä tarvitse stressata niin kauheasti kaikesta.
tiistai 22. helmikuuta 2011
94.4
Talviparrassa on kaksi hyvää asiaa. Toinen on se, että se on paljon lämpimämpi kuin voisi kuvitella. Toinen on se, että kun sen ajaa pois niin saa testattua hienoja partaratkaisuja. Harmillisesti en älynnyt ottaa lähtökuvia, joten kuvasarja hyppää suoraan asiaan.
Tykkään itseasiassa aikalailla kaikista näistä, pulisongit toimivat luonnonkaljuni kanssa aika hyvin. Muissa paitsi viimeisessä tuo "ajettu parta" on puolen sentin sängellä.
Tykkään itseasiassa aikalailla kaikista näistä, pulisongit toimivat luonnonkaljuni kanssa aika hyvin. Muissa paitsi viimeisessä tuo "ajettu parta" on puolen sentin sängellä.
 |  |
 |  |
 |  |
 |  |
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
94.7
Jumalalla on huumorintajua, mistä pitää jakaa siihen suuntaan ehdottomasti lisäpropseja. Joka on lukenut noita menneitä juttuja on huomannut että tammikuun loppuun mennessä oli tavoite saada paino alle 95 kg. Siinä välissä oli kuitenkin eräs kaiken toiminnan, myös laihdutuksen kolmeksi viikoksi keskeyttänyt tapahtuma, joten puhuttiin vaimon kanssa, että olisi reilua saada kolme viikkoa lisäaikaa. Eli deadline on tänään. Ja kas, paino olikin taudin jäljiltä alle rajan. Vedon voitoksi tätä ei silti virallisesti lasketa, koska jos nämä painonpudotusmenetelmät hyväksytään, niin ei olisi pitänyt tavoitettakaan siirtää.
Itse jäin kuitenkin miettimään asiaa enemmän hengelliseltä kannalta. Tai siis jäin miettimään että haluaako Jumala sanoa tällä jotain. Ainakin varmaan sen, että lopulta tavoitteitteni saavuttaminen ei ole omissa käsissäni. Siitä on hyvä saadakin aina välillä muistutus, varsinkin kun oma elämä haluaa helposti mennä minäkeskeiseksi vedoksi. Lopulta tärkeää ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan että Jumala armahtaa.
Isomman mietinnön aihe on kuitenkin se että tämä blogi on päässyt näin pitkälle ennen kuin Jumala tuli edes mainituksi. Siinäpä mietittävää.
Itse jäin kuitenkin miettimään asiaa enemmän hengelliseltä kannalta. Tai siis jäin miettimään että haluaako Jumala sanoa tällä jotain. Ainakin varmaan sen, että lopulta tavoitteitteni saavuttaminen ei ole omissa käsissäni. Siitä on hyvä saadakin aina välillä muistutus, varsinkin kun oma elämä haluaa helposti mennä minäkeskeiseksi vedoksi. Lopulta tärkeää ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan että Jumala armahtaa.
Isomman mietinnön aihe on kuitenkin se että tämä blogi on päässyt näin pitkälle ennen kuin Jumala tuli edes mainituksi. Siinäpä mietittävää.
Published with Blogger-droid v1.6.7
95.5
Juurihan pääsin toteamasta, ettei paino näin nopeasti muutu, mutta mahataudissa muuttuu kyllä vikkelään. Tosin ei kovin pysyvästi.
Pohdiskelin peruskoulua tässä ja mietin, että siinä arvostelussa on kyllä jotain perustavanlaatuisesti mystistä. Lapsethan saavat ilmeisesti kuitenkin todistuksia siitä syystä, että heidän kehitystään voisi seurata. Kuitenkin, jos seuraisin omaa kehitystäni jossain asiassa, niin sitä kehitystä verrattaisiin edelliseessä mittauksessa saavutettuun tasoon eikä johonkin ihme tavoitetasoon, jonka suhteessa sitten annetaan numeroarvosana.
Pudotan painoani. Mieleeni ei olisi missään tapauksessa tullut suunnitella ensin painonpudotusaikataulua, jonka jälkeen antaisin itselleni esimerkiksi kuukausittaisen arvosanan sillä perusteella, että olenko tavoitetta edellä vai perässä ja kuinka paljon. Siitä yksinkertaisesta syystä, että on huomattavasti vähemmän motivoivaa todeta, että aikaisempi ysin tahti on tippunut kuutoseen, kuin todeta että kilo lähti tässäkin kuussa, joten tavoite lähestyy. Jostain syystä kuitenkaan lapsille ei koulussa haluta näyttää sitä, miten he ovat lukuvuoden aikana kehittyneet vaan se, että lapsi on tänä vuonna paljon huonompi matematiikassa kuin viime vuonna, vaikka oikeastihan se lapsi osaa sitä matematiikkaa paremmin kuin edellisenä vuotena. Vaikka se sitten tavoitteista olisikin vähän enemmän jäljessä. Mutta sittenhän olisi vaara, että koulu ei tuntuisikaan vähän huonommasta oppilaasta täysin turhalta ajanhukalta ja mitä siitä nyt sitten taas tulisi?
Pohdiskelin peruskoulua tässä ja mietin, että siinä arvostelussa on kyllä jotain perustavanlaatuisesti mystistä. Lapsethan saavat ilmeisesti kuitenkin todistuksia siitä syystä, että heidän kehitystään voisi seurata. Kuitenkin, jos seuraisin omaa kehitystäni jossain asiassa, niin sitä kehitystä verrattaisiin edelliseessä mittauksessa saavutettuun tasoon eikä johonkin ihme tavoitetasoon, jonka suhteessa sitten annetaan numeroarvosana.
Pudotan painoani. Mieleeni ei olisi missään tapauksessa tullut suunnitella ensin painonpudotusaikataulua, jonka jälkeen antaisin itselleni esimerkiksi kuukausittaisen arvosanan sillä perusteella, että olenko tavoitetta edellä vai perässä ja kuinka paljon. Siitä yksinkertaisesta syystä, että on huomattavasti vähemmän motivoivaa todeta, että aikaisempi ysin tahti on tippunut kuutoseen, kuin todeta että kilo lähti tässäkin kuussa, joten tavoite lähestyy. Jostain syystä kuitenkaan lapsille ei koulussa haluta näyttää sitä, miten he ovat lukuvuoden aikana kehittyneet vaan se, että lapsi on tänä vuonna paljon huonompi matematiikassa kuin viime vuonna, vaikka oikeastihan se lapsi osaa sitä matematiikkaa paremmin kuin edellisenä vuotena. Vaikka se sitten tavoitteista olisikin vähän enemmän jäljessä. Mutta sittenhän olisi vaara, että koulu ei tuntuisikaan vähän huonommasta oppilaasta täysin turhalta ajanhukalta ja mitä siitä nyt sitten taas tulisi?
perjantai 18. helmikuuta 2011
97.0
Jaaha, meneillään maailman toiseksi paras laihdutuskuuri eli mahatauti. Parashan on amfetamiini. Onneksi on vain ripulia eikä oksennusta. Samalla pääsin taas toteamaan kuinka asioita oppii arvostamaan vasta kun ne menettää. Esimerkiksi sokeripala on ruhtinaallisen hyvää, kun ei ole syönyt yli vuorokauteen muuta kuin vähän kanakeittoa ja puolikkaan sämpylän ilman päällysteitä. Aloin miettiä, että ehkä lomailukin pitäisi tehdä niin, että on aina tyytyväinen kun pääsee kotiin. Monillahan arki on ahdistavaa, kun käy vähän elämässä niin kuin haluaisi ja sitten pitää palata puurtamaan. Eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että loma ei olisi mukava, se vain olisi sellainen ettei sitä määräänsä enempää tee.
Published with Blogger-droid v1.6.7
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
97.5
Pitäisiköhän ruveta laittamaan otsikoksi jotain muuta kuin paino, kun ei se näin nopeasti muutu.
Pohdiskelin rahaa tässä taannoin. Rahastahan paljon puhutaan ja siitä, mitä ongelmia se aiheuttaa. Raha on arvon mitta ja vaihdon väline sanoi jo robotti Ruttunen aikoinaan Röllille. Vaihdon välineenä se onkin varsin kätevä asia. Kaupassa on paljon helpompi käydä, kun voi vaan maksaa rahalla, eikä tarvitse koodata kauppiaalle aina muutamaa riviä, kun haluaa maitoa.
Rahaan arvon mittana onkin vähän vaikeampi suhtautua. Rupesin miettimään koko juttua, kun luin Juhanin blogista Olli Postin kommentteja, joissa koko ajan puhuttiin "valuesta". Pitäisi varmaan penkoa lisää, että pääsisi selville siitä, että mitä se value tässä kontekstissa nyt on, mutta rahaa se ei ilmeisestikään ollut. Ilmeisesti jonkunlaista hyvää kumminkin. Pointti näytti kuitenkin olevan se, että kannattaa jakaa valueta ja toisaalta keskittyä asioihin, joilla on itselle maksimaalinen value. Rahaa tässä valuen liikkeessä ei liiku, ilmeisesti on niin, että rahan liikkuessa value liikkuu huonommin. Ehkä valuen paikalle voisi vaan laittaa yleisesti että hyvä.
Perusajatus siis ilmeisesti on, että jeesataan kaveria ja tehdään sellaisia asioita mitkä tuntuvat itselle mielekkäiltä ja kehittäviltä. Tältä pohjaltahan mikä tahansa yhteisö poinnistaa, mutta jäin miettimään sitä, että miksi ajatus on (ja se tosiaan aika usein on, kun vastaavanlaisia ajatuksia on), että ihmisten välillä voi liikkua joko rahaa tai hyvää tahtoa, mutta ei molempia.
Tätä pohtiessani aloin miettimään, että rahafiksaatio menee yllättävän syvällä ihmisissä. Jos kaveri tuo sämpylän, niin se on usein helpommin ok, kuin jos kaveri tuo rahaa, että saa ostaa sämpylän. Jos raha on niin tärkeää, että sen liike määrittelee suhteet ja ystävyydet, niin kannattanee ehkä käyttää vähän aikaa oman rahasuhteensa miettimiseen, koska rahan välttely ei eroa ikuisesta penninlaskemisesta muutoin kuin näkökulmaltaan.
Minulle parhaiten avarsi järkevää suhdetta rahaan äitini, joka taannoin toi kylään tullessaan meille paketin jotain pyykinpesuainetta. Oli sen naapurin tytöltä ostanut ja kun ei sillä mitään tehnyt niin toi meille. Pesuainetta taas piti ostaa, koska pitäähän naapurin tyttöä jeesata. Ehkä pitäisi kehittää vähemmän tarkka rahayksikkö, että ihmisten olisi helpompaa olla pingottamatta. Joku Neverwhere-tyylinen pieni palvelus, palvelus, iso palvelus-asteikko.
Pohdiskelin rahaa tässä taannoin. Rahastahan paljon puhutaan ja siitä, mitä ongelmia se aiheuttaa. Raha on arvon mitta ja vaihdon väline sanoi jo robotti Ruttunen aikoinaan Röllille. Vaihdon välineenä se onkin varsin kätevä asia. Kaupassa on paljon helpompi käydä, kun voi vaan maksaa rahalla, eikä tarvitse koodata kauppiaalle aina muutamaa riviä, kun haluaa maitoa.
Rahaan arvon mittana onkin vähän vaikeampi suhtautua. Rupesin miettimään koko juttua, kun luin Juhanin blogista Olli Postin kommentteja, joissa koko ajan puhuttiin "valuesta". Pitäisi varmaan penkoa lisää, että pääsisi selville siitä, että mitä se value tässä kontekstissa nyt on, mutta rahaa se ei ilmeisestikään ollut. Ilmeisesti jonkunlaista hyvää kumminkin. Pointti näytti kuitenkin olevan se, että kannattaa jakaa valueta ja toisaalta keskittyä asioihin, joilla on itselle maksimaalinen value. Rahaa tässä valuen liikkeessä ei liiku, ilmeisesti on niin, että rahan liikkuessa value liikkuu huonommin. Ehkä valuen paikalle voisi vaan laittaa yleisesti että hyvä.
Perusajatus siis ilmeisesti on, että jeesataan kaveria ja tehdään sellaisia asioita mitkä tuntuvat itselle mielekkäiltä ja kehittäviltä. Tältä pohjaltahan mikä tahansa yhteisö poinnistaa, mutta jäin miettimään sitä, että miksi ajatus on (ja se tosiaan aika usein on, kun vastaavanlaisia ajatuksia on), että ihmisten välillä voi liikkua joko rahaa tai hyvää tahtoa, mutta ei molempia.
Tätä pohtiessani aloin miettimään, että rahafiksaatio menee yllättävän syvällä ihmisissä. Jos kaveri tuo sämpylän, niin se on usein helpommin ok, kuin jos kaveri tuo rahaa, että saa ostaa sämpylän. Jos raha on niin tärkeää, että sen liike määrittelee suhteet ja ystävyydet, niin kannattanee ehkä käyttää vähän aikaa oman rahasuhteensa miettimiseen, koska rahan välttely ei eroa ikuisesta penninlaskemisesta muutoin kuin näkökulmaltaan.
Minulle parhaiten avarsi järkevää suhdetta rahaan äitini, joka taannoin toi kylään tullessaan meille paketin jotain pyykinpesuainetta. Oli sen naapurin tytöltä ostanut ja kun ei sillä mitään tehnyt niin toi meille. Pesuainetta taas piti ostaa, koska pitäähän naapurin tyttöä jeesata. Ehkä pitäisi kehittää vähemmän tarkka rahayksikkö, että ihmisten olisi helpompaa olla pingottamatta. Joku Neverwhere-tyylinen pieni palvelus, palvelus, iso palvelus-asteikko.
Published with Blogger-droid v1.6.7
tiistai 15. helmikuuta 2011
97.5
Nyt ei paino juuri tipu, kun ei parinkymmenen asteen pakkasessa jaksa pyöräillä.
Nokiakriisi on nyt uutisissa ja kaikenmaailman artikkeleissa ja blogituksissa kertoillaan, että miksi tässä nyt näin kävi. Yksi blogitus jota en tosin tähän hätään onnistu löytämään jäi kuitenkin mietityttämään. Siinä sanottiin, että Nokia kohteli koodaajiaan lähinnä karjana, josta yritettiin konstilla jos toisella puristaa pihalle mahdollisimman halvalla maksimaalinen hyöty. Tämä ei sinällään yllätä. Niin kauan kuin olen alalla ollut, on Nokiasta puhuttu paikkana johon voi mennä jos muuta ei saa, mutta tyydytystä ei työstä kannata laskea saavansa. Jutut on tietenkin juttuja, mutta jäin miettimään, että minkälainen ihminen jää tuollaiseen työpaikkaan.
Onko maailma oikeasti täynnä insinöörejä, joita voi kohdella vähän miten vaan kunhan palkka juoksee? Kuitenkin kuvittelisin että työkokemus Nokialla on ihan hyvä referenssi, jolla pääsisi muuallekin töihin. Ennen kaikkea mietin kuitenkin, että huomaisinko itse jos olisin jumissa jossain hommassa jota tekisin lähinnä tottumuksesta?
On hiukan ahdistavaa ajatella, että voisi jäädä tekemään jotain perseestä olevaa juttua vain siksi, ettei älyä että jotain muutakin voi tehdä.
Nokiakriisi on nyt uutisissa ja kaikenmaailman artikkeleissa ja blogituksissa kertoillaan, että miksi tässä nyt näin kävi. Yksi blogitus jota en tosin tähän hätään onnistu löytämään jäi kuitenkin mietityttämään. Siinä sanottiin, että Nokia kohteli koodaajiaan lähinnä karjana, josta yritettiin konstilla jos toisella puristaa pihalle mahdollisimman halvalla maksimaalinen hyöty. Tämä ei sinällään yllätä. Niin kauan kuin olen alalla ollut, on Nokiasta puhuttu paikkana johon voi mennä jos muuta ei saa, mutta tyydytystä ei työstä kannata laskea saavansa. Jutut on tietenkin juttuja, mutta jäin miettimään, että minkälainen ihminen jää tuollaiseen työpaikkaan.
Onko maailma oikeasti täynnä insinöörejä, joita voi kohdella vähän miten vaan kunhan palkka juoksee? Kuitenkin kuvittelisin että työkokemus Nokialla on ihan hyvä referenssi, jolla pääsisi muuallekin töihin. Ennen kaikkea mietin kuitenkin, että huomaisinko itse jos olisin jumissa jossain hommassa jota tekisin lähinnä tottumuksesta?
On hiukan ahdistavaa ajatella, että voisi jäädä tekemään jotain perseestä olevaa juttua vain siksi, ettei älyä että jotain muutakin voi tehdä.
torstai 10. helmikuuta 2011
97.5
Pikkuhiljaa hiipii paino alas. Se tosin on kai se paras tapa. Kiva kuitenkin että sujuu.
Kaveri alkoi blogittamaan ja sillä on niin paljon hienoja ajatuksia että joutuu itsekin mietiskelemään elämäänsä. Se oli sikäli valaisevaa että tajusin olevani varsin tyytyväinen elämääni. En sitten tiedä, että mitä se minusta kertoo.
Huomasin myös, että on yllättävän vaikea erottaa toisistaan sitä, että on tyytymätön siihen mitä tekee ja sitä että on tyytymätön siihen miten tekee sitä. Kuitenkin olen huomannut, että ne asiat jotka nykyisessä työssä häiritsevät ovat samoja jotka häiritsivät edellisissäkin. Johtopäätös on, että vika ei ole työssä vaan tekijässä. Tämän hiffaaminen auttoi myös tekemään muutoksia siihen, miten teen nykyistä työtä. Suurin ongelma on, kuten elämässä yleensäkin, asenne. Kun on vakuuttunut siitä, että on iso ongelma, niin kyllä semmoinen on. Jos taas keskittyy hyviin puoliin, niin yhtäkkiä niitäkin piisaa.
Kaveri alkoi blogittamaan ja sillä on niin paljon hienoja ajatuksia että joutuu itsekin mietiskelemään elämäänsä. Se oli sikäli valaisevaa että tajusin olevani varsin tyytyväinen elämääni. En sitten tiedä, että mitä se minusta kertoo.
Huomasin myös, että on yllättävän vaikea erottaa toisistaan sitä, että on tyytymätön siihen mitä tekee ja sitä että on tyytymätön siihen miten tekee sitä. Kuitenkin olen huomannut, että ne asiat jotka nykyisessä työssä häiritsevät ovat samoja jotka häiritsivät edellisissäkin. Johtopäätös on, että vika ei ole työssä vaan tekijässä. Tämän hiffaaminen auttoi myös tekemään muutoksia siihen, miten teen nykyistä työtä. Suurin ongelma on, kuten elämässä yleensäkin, asenne. Kun on vakuuttunut siitä, että on iso ongelma, niin kyllä semmoinen on. Jos taas keskittyy hyviin puoliin, niin yhtäkkiä niitäkin piisaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)