Herkkua, naminami!

Tulipa tehtyä niin herkullisen näköistä tavaraa, että piti oikein laittaa jakoon. Noin 70 g tätä lämmitetään sen verran, että on helppo sekoittaa ja noin 20 g tätä ja vehnäjauhoa sen verran, että irtoaa kattilasta.

Paljastetaan sen verran, että tuote on siis "kotitekoinen" salmiakki. Piti laittaa jakoon, kun vaimolla oli niin voimakas näkemys siitä miltä se näyttää.

Opetusharrastus

Vesan oppikirjamaratonjuttuja lukiessa tuli mieleen, että johonkin vastaavaan oppimisenedistämisjuttuun olisi itsekin kiva osallistua, mutta aika, into eikä osaaminenkaan ole sillä tasolla, että esimerkiksi oppikirjamaratoniin alkaisin vääntäytyä. Vaan löysinpä tavan harrastaa oppimisen tukemista kotisohvalta rennosti.

Khan Academyssä on nimittäin tehty tekstitysten kääntäminen sikäli helpoksi, että niitä voi muutaman tyhjän minuutin iskiessä käydä naputtelemassa huvikseen. Ainakin, kun tekee helppoja videoita, niin aivoja vaaditaan saman verran kuin surffaamiseenkin. Aikaa menee videoon suurinpiirtein 4 kertaa videon pituus. Tähän mennessä valmiiksi on tullut Yhteenlasku 3 ja Vähennyslasku 3.

Perverssejä aikakäsityksiä

Olen kohta 36 eli melkein 40. Se tarkoittaa sitä, että jos elän toisen mokoman, niin olen vähän päälle 70 vuotta. Eliniänodote miehillä on hiukan päälle 77.2. Eli siis todennäköisesti elän vielä selvästi enemmän kuin olen elänyt tähän mennessä. Jos lähden vielä olettamaan, että terveydentilani on vanhentuessani samanlainen kuin vanhemmillani, niin toimintakykyni on vielä eläkeiässä varsin bueno. Oli itseasiassa aika shokki miettiä kuinka paljon sitä aikaa saattaa olla jäljellä. Varsinkin kun kuulee välillä, mitä jotkut lähes/päälle satavuotiaat tekevät. Ei ihan kolme kertaa minun ikäiset, mutta melkein. Aikaa ei välttämättä ole jäljellä kuin sekunteja, mutta joskus tuntuu siltä, että sitäkin tajuaa hyvin hatarasti kuinka paljon sitä saattaa olla.

Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki aikakäsityksen perverssiydestä on tuo edellinen kirjoitteluni oppimiseen tarvittavasta ajasta. Implisiittinen ajatushan on, että jos koulun aloittamisen myöhästyttäminen kuudella vuodella myöhästyttää valmistumista vähänkin, niin myöhästyttäminen ei ole perusteltua tai ainakin perusteltavuus on asetettava kyseenalaiseksi. Oletetaanpa, että kuuden vuoden viivästyttäminen tarkoittaisi sitä, että lukiota tarvitsisi käydä vuosi lisää. Kenen mielestä tämä olisi huono idea? Ja kuitenkin asiaa piti oikein erikseen ryhtyä pohtimaan, että sen ilmeisen totuuden tajuaa. Mikä on erityisen jännää kun ottaa huomioon, että olin lukiossa vuoden vaihdossa. Hassua muuten, että vaihtarivuosista ei syyllistetä ollenkaan niin aktiivisesti kuin melkein mistä tahansa muusta opiskelua viivästyttävästä. Vuosi menee opiskelullisesti varsin hukkaan. Kaikkein hassuinta kuitenkin on se, että ei meinaa edes huomata sitä, että neljää kymppiä lähestyessä ei oikein näe merkitystä sillä, että tuleeko joku lukiosta vuotta aikaisemin vai myöhemmin.

Karuimmillaan tämä ilmiö näkyy urheilussa. Huippu-urheilijat alkavat olla minun iässäni jo entisiä, vähän lajista riippuen. Menestyksen eteen uhrataan suunnattomasti aikaa ja vaivaa, mikä asiaan kuuluukin, mutta sen eteen uhrataan myös ihan tolkuttomasti tulevaisuutta. Jos vaikkapa jääkiekkoilija kärsii loppuikänsä uran aiheuttamista vammoista, niin on vaikea uskoa, että vaikkapa kolmekymmentä vuotta myöhemmin paljon lämmittää, että silloin joskus voitin jotain. Ehkä lämmittääkin. Huomattakoon, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin ollaan vanhempieni ikäisiä, jotka juoksentelevat maratoneja ja tekevät satojen kilometrien patikkareissuja. Jossain kyselyssä, jota en nyt löydä, oli kysytty joltain määrältä urheilijoita ottaisivatko he jotain ainetta, joka lyhentäisi elämää n vuotta, jos se takaisi heille sen yhden suuren voiton. Massiivinen enemmistö ottaisi. Parikymppinen ei ymmärrä mitä tarkoittaa elää vielä neljäkymmentä vuotta. Ei sitä ymmärrä melkein neljäkymppinenkään. Paitsi että tuntuu kuitenkin siltä, että olen elänyt jo aika pitkään. Vaikka en oikeasti edes ole. Jos niikseen tulee, niin edessä saattaa olla paljon paljon paljon lisää.

Paljonko koulussa opitaan?

Törmäsin intternetsin syövereissä ajatukseen, että matematiikan opetus pitäisi aloittaa vasta yläasteiässä. Perusteluna oli jotakuinkin se, että kun aloitetaan tarpeeksi myöhään, niin kaikki tajuavat noin suurinpiirtein mistä on kyse, jolloin oppiminen sujuu ryhmältä niin paljon nopeammin, että samat asiat ehditään opetella kuitenkin.

Tästä riemastuneena rupesin miettimään, että kuinka paljon koulussa oikeasti opitaan. Siis siitä perspektiivistä, että oletetaan hypoteettinen lukioonmenijä, joka on vaikkapa kasin oppilas muuten, mutta ei ole päivääkään opiskellut matematiikkaa. Kauanko menee ottaa muu porukka kiinni? Itsestä tuntuu, että ei kauan, mutta minä olenkin tehnyt matematiikkaa hetkisen jopa työkseni, joten se ehkä tuntuu helpommalta kuin on. Hypoteettinen tilanne menee vielä kiharammaksi, jos otetaan huomioon se, että jos lukioikäiselle ei ole matematiikkaa opetettu, osaa kyseinen tyyppi sitä jollain todennäköisyydellä varmaan kuitenkin. Ainakin itse olen isäni kertoman mukaan opetellut laskemaan, että voisin pelata muun perheen kanssa tikkiä. Ikää ei tainnut mainita.

Vielä kierommaksi homma menee jos ajatellaan lukuaineita. Kuinka paljon pitää lukea vaikkapa biologiaa, että tietää saman verran biologiasta kuin muut, ottaen huomioon, että muut ovat suurimman osan opettelemastaan unohtaneet? Ja muistaen, että hyvällä lukijalla ei kauaa nokka tuhise jonkun ala-asteen bilsankirjan kanssa.

Oma lukunsa on tietenkin lukeminen. Jos ei opettele lukemaan, on koulunkäynti vaikeaa. Toisaalta on vaikea kuvitella, että lukioikäiseltä menee kauan opetella lukemaan. Sen sijaan nopeasti ei kai opi lukemaan kuin lukemalla paljon. Lukemiseen vaan pätee varmaan kaikkea muuta äärimmäisemmin se, että monet opettelevat sen itse. Fiilispohjalta väittäisin myös, että ne, jotka sen itse opiskelevat ovat varmaan kiinnostuneempia lukemisesta, joten lukevat enemmän ja siksi oppivat paremmin lukemaan. Seuraako tästä, että lukemisen opettelua kannattaisi viivästyttää, että mahdolisimman moni opettelisi sen itse?

Summa summarum: Osaisiko keskivertolukiolainen lukion jälkeen enemmän, jos yläasteella opeteltaisiin lukemaan ja kaikki muut lukuaineet aloitettaisiin lukiossa? (Unohdamme amiksen, koska halusin kärjistää tilannetta). En tiedä, mutta en ainakaan välittömästi uskalla sitä mahdottomaksikaan väittää. Olennaisesti se varmaan riippuisi siitä, että miten myöhäinen aloittaminen vaikuttaisi motivaatioon.

Kiire!

Kakara täytti kolme tässä taannoin. Sattumalta pääsin hakemaan sen tarhasta ja päätin, että kävellään kotiin, koska hemmo yleensäkin tykkää luonnossa kulkemisesta ja asioiden ihmettelemisestä. Kello oli kolmen maissa ja matkaa kotiin kolmisen kilometriä. Viiden maissa on yleensä nälkä niin kova, että raivarit alkavat. Joten jo aika aikaisessa vaiheessa oli kiire. Ja silloin tajusin, että varmaan tärkein yhteistä aikaa lapseni kanssa määrittävä asia on kiire. Ja se on perseestä.

Kiireen voi tietenkin helposti välttää. Ei tarvitse kuin pysyä kotona. Suurin ongelma siinä ratkaisussa on se, että se on vähän kuten kiirekin. Perseestä. Lapsen kanssa on kotona ihan kivaa pienissä annoksissa, mutta lapsen kanssa luonnon ihmetteleminen ja leikkien kaksiminen kaikesta vastaantulevasta on hauskaa ihan eri tavalla. Rupesinkin pohdiskelemaan, että olisiko tarjolla parempia vaihtoehtoja ja keksinkin pari hitusen luovaa ratkaisua.

Kiireenhän aiheuttaa kaksi asiaa, kakka ja nälkä. Kakka on triviaalihko varustautumiskysymys. Vaippoja ja perseenpyyhintälappuja mukaan, niin homma hoituu missä vaan. Ruoka onkin oma kysymyksensä. Vaan rupesin miettimään, että eihän ruoka nyt mitään kovin erikoista varustautumista vaadi. Vettä, astioita, ainekset, trangia. Ja istuinalustaa. Melkein joutuu kokeilemaan.

Talven haasteet

Talvi on jäänyt vaihteeksi taakse ja ainakin jälkeenpäin kun miettii, niin oli kyllä raskas talvi. Iso osa on tietysti sairastelulla, pari flunssa ja mahatautia taisi olla. Kuitenkin jos miettii niitä aikoja, jolloin tuntui hyvältä, niin yhteisenä nimittäjänä voi edelleen pitää ulkoilua ja liikuntaa. Pitäisi vaan keksiä hyvää tekemistä ulkona (lapsen kanssa). Silloinkin, kuin sää on huono. Hyvälle säälle ongelma on pitkälti ratkaistu, aina voi mennä luistelemaan. Ensi talvena kokeillaan, että saisiko valikoimiin myös laskettelun. Ja uimaanhan voi tietty mennä.
Suurin virhe taisi kuitenkin olla HCR-ilmoittautuminen. Tästähän seurasi työmatkajuokseminen, joka oli muuten ihan hyvä juttu, mutta pyöräillessä olisi ollut paljon enemmän ulkona. No, teloinpa jalkaani niin, ettei tarvitse kyseiseen juoksuun osallistua mutta pyöräily on sallittua. Onhan se ihan jännä seurata, että onko kunto jo niin hyvä, että voi joka päivä polkea. Mutta täytyy koittaa takoa vaan päähän, että ei se laatu vaan määrä.

Oikealla kädellä

Motivaation ylläpitäminen on usein vaikeaa. Varsinkin, kun on tarkoitus tehdä jotain asiaa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Käy helposti niin, että jossain vaiheessa juttua alkaa tehdä vähän vasemmalla kädellä ja sitten se alkaa tuntua turhalta ja sitten sitä ei enää jaksakaan tehdä. Venyttelylle kävi aikalailla näin. Pitäisi vaan muistaa se, että jos homma ei tunnu järkevältä, niin joko sitä pitää muuttaa tai sitten pitää lopettaa.

Venyttelemisen ongelmahan on se, että se ei ole hauskaa. Toinen ongelma on se, että edistymistä on vaikea yleensä mitata. Joten sitä pitäisi tehdä sillä tavalla, että tulee sellainen olo, että siitä on jotain hyötyä. Joten kaivelin netistä vähän juttua siitä, että miten venytellään kun tavoitteena on liikkuvuuden parantaminen. Seuraamme jännityksellä, mutta ainakin nyt alussa tuntuu paljon järkevämmältä.