sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Masennus ja sen hoito

Alkuun disclaimeri (onkohan se suomeksi vastuuvapauslause tjsp.) En ole lääkäri tai mikään muukaan sellainen, jolla olisi mitään asiaa kirjoittaa tälläisestä asiasta. Kirjoitan silti. Älä perusta mitään itsehoitoasi siihen, mitä täältä luet. Nämä ovat satunnaisen ihmisen fiilistelyjä. Tätä blogia lukevat lääkärit saavat mieluusti paikata, jos menee pieleen. Tässäkään jutussa ei ole lähteitä, koska en panosta näihin juttuihin niin paljon, että sellaisia kaivaisin. Olen muutenkin saanut varmaan ison osan käsityksistäni vähemmän kuin autoritäärisistä lähteistä.

Nonih, asiaan. Masennuksesta ja sen hoidosta näkee paljon valitusta. Tajusin tässä, että jotkut "epäkohdat" ovat siinä hoidossa ihan syystä, mutta näitä syitä ei julkituoda ollenkaan samalla vimmalla, kuin lääkärikammoa esmes netissä lietsotaan. Tässä siis muutama valitus, joita näkee ja käsitykseni siitä, miksi näin on.

"Lääkäri löi vaan pilleripurkin kouraan, eikä jaksanut kovasti kiinnostua." Varmaan yleisin valitus. Lääkäreillä ei ole vastaanotolla kovin paljon aikaa per potilas. Siinä ei ihan kauheasti ehdi selvitellä asioita. Pilleripurkki lyödään kuitenkin kouraan kahdesta eri syystä. Vähemmän tärkeä, mutta helpommin selitettävä ensin. Lievässä masennuksessa plasebo-vaikutus on merkittävämpi kuin sen lääkkeen "oikea" vaikutus. Ongelma siis saattaa oikeasti ratketa sillä, että lyödään käteen ihan mitä vaan.

Sitten se tärkeämpi. Vakavasti masentunut ihminen ei yleensä tapa itseään. Sillä ei vaan ole virtaa siihen. Henki poistetaan siinä vaiheessa, kun paraneminen alkaa. Silloin on vielä paha olo, mutta myös virtaa. Silloin on myös virtaa mennä lääkäriin. Pillerit siis lyödään kouraan heti, koska yksi yleinen aika tulla lääkäriin on myös yleinen aika tappaa itsensä. Ei siis välttämättä kannata odottaa sinne, että tietää mistä on kyse ennen reseptiä, koska silloin sitä aikaa ei välttämättä tule. Ja sitten on vielä toinen samansukuinen syy. Kun masentunut päättää tappaa itsensä, niin siitä tulee hyvä olo. Sellainen olo että vihdoinkin tämä ratkeaa. Siinä hyvän olon puuskassa voi intoutua lääkäriinkin. Ja sitten olla kahden päivän päästä vainaa. Eli pillerit kouraan heti eikä kohta. Eli tiivistäen: masentuneella, joka tulee lääkäriin on virtaa. Masentunut, jolla on virtaa saattaa tappaa itsensä. Siksi masentuneelle joka tulee lääkäriin lyödään äkkiä lääkitys.

"Ne lääkkeet on hirveitä addiktoivia myrkkyjä." Niin on. Ainakin osa niistä. Ihan vaikka jo ylläolevista jutuista voinee päätellä, että vakava masennus on hiukan keskivertonuhaa pahempi sairaus. Siksi lääkkeiksikin kelpuutetaan sellaisia asioita, joita ei suuhunsa kannata huvikseen pistää. Suurin ongelma on se, että masennusta ymmärretään hyvin huonosti, joten lääkitys on tuuripeliä, samoin kuin monet sivuvaikutukset. Ensin kokeillaan yhtä ja sitten toista ja toivotaan, että lopulta löytyy lääke joka auttaa, eikä tuota pahoja sivuvaikutuksia. Loppuviimeksi tässä on kyseessä ajatus siitä, että lääke on tautia pahempi. Mikä johtuu luultavasti siitä, että ei ymmärretä kuinka vakavasta taudista on kyse. Olen elämässäni ollut kaksissa hautajaisissa, joissa se kuollut ei ole ollut "vanha". 100% näistä on ollut itsemurhan tehneiden masentuneiden hautajaisia. Siksi onkin hienoa lukea, kun ihmiset kertovat kuinka kyseessä on vaan virallistettu lorvikatarri.


"Masennuslääkkeistä ei pääse eroon." Jotkut pääsevät, toiset eivät. Omastani lääkäri sanoi suoraan, että kyseessä on enemmän ominaisuus kuin sairaus, eikä sellaista voi parantaa sanan perinteisessä merkityksessä. Lääkkeet ovat sitä varten, että selviää vaikeista kausista, muuten on tarkoitus olla ilman. Ihan oikeasti sairaista en voi sanoa muuta kuin että jotkut pääsevät. Tämän voin sanoa, koska tunnen sellaisia ihmisiä. Siitä en tiedä, että kuinka iso osa. Google voisi kertoa, mutta en nyt jaksa.

Että näin.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Kauhun tasapaino

Jatkomietiskelin tuota kylmää sotaa. Kahden valtion välillä se oli mielestäni harvinaisen pätevä tapa ratkoa kahden valtion välit jos verrataan siihen normaalimpaan tapaan. Se ei pitkän päälle ole kuitenkaan kauhean hyvä tapa tehdä valtion sisäistä politiikkaa. Silti tuntuu siltä, että poliittista keskustelua käydään lähinnä vastakkaisten uhkakuvien kauhun tasapainon perspektiivistä. Jos nuo saavat päättää, niin käy tämä kamala asia ja jos nuo saavat päättää, niin sitten käy tällä kamalalla tavalla ja lopulta ollaan siellä missä nyt ollaan. Maailma on turvallisempi kuin koskaan ja samaan aikaan ihmiset pelkäävät enemmän kuin koskaan.

Samaan aikaan arvot kärjistyvät. Sanat kovenevat. Vastakkainasettelut kovenevat. Koko keskustelu kärjistyy niin pitkälle, että lopulta mitään keskustelua ei enää ole. Ja kun kompromissejä lakataan tekemästä, lakataan tekemästä yhtään mitään. En tiedä oletteko huomanneet, mutta edellisissä vaaleissa äänestysprosentti oli 70.4. Se tarkoittaa sitä, että yksikään puolue niissä vaaleissa ei voi kehua, että sen takana on kansasta yli 15%. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kuvittelevat, että puolueet voisivat ajaa agendojaan tekemättä kompromissejä, "politikoimatta". Ja sitten kun realiteetit luetaan lehdestä, niin ollaan ihan tosi pettyneitä ja vihaisia, kun taas ne petti kaikki vaalilupaukset. Ja oikeasti ei tarvitsisi kuin vetää syvään henkeä, laskea rauhassa kymmeneen ja katsoa ikkunasta ulos ja todeta, että aika hyvin meillä vielä menee. Asioihin voi koittaa vaikuttaa panikoimatta, kirkumatta ja riehumatta. Yoda sanoi sen parhaiten: "Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Syvään henkeä, rauhassa järki käteen ja kiihkottomasti siihen suuntaan, mikä näyttää parhaalta. Jonkun toisen mielestä se suunta on päinvastainen. Sitä ei tarvitse pelästyä. Harva meistä silti haluaa, että meidän asiat menevät päin vittua. Siitä alkaa keskustelu, ja valtiotasolla siitä alkaa politiikka. Lunkisti vaan. Jos mennäänkin päin persettä, niin sinnekin on kivempi mennä rennosti kuin riehuen.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Kylmää sotaa

Ihmisen tyhmyyttä ja lyhytnäköisyyttä pidetään usein jotenkin rajattomana. Aiheesta on monia hienoja lausahduksiakin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kylmää sotaa pidetään jonkinlaisena ihmiskunnan idiotian multihuipentumana. Kaksi valtiota kerää itselleen niin paljon tulivoimaa, että ne voisivat laittaa koko maailman päreiksi. Kumpikin ilmeisesti monta kertaa. Mikä voisi olla kuvaavampaa?

Ja kuitenkin tässä vielä ollaan. Massiivinen asevarustelu ei kulminoitunutkaan siihen sotaan ja sen sijaan meillä on tuon kilpavarustelun jäljiltä suunnaton tekninen kehitys. Olen aina pitänyt kylmää sotaa enemmänkin optimismiin kuin pessimismiin kannustavana asiana. Se osoitti, että jopa ihmisen hulluudella on rajansa. Kylmässä sodassa kaksi valtiota kävi totaalisen sodan toisen kuolemaan asti, mutta tähän nähden laukauksia ammuttiin aika vähän. Varsinkin kun otetaan huomioon osapuolien tulivoima. Harva asia on niin paljon toivoa herättävä kuin se tieto, että kaksi valtiota keksi tavan selvittää välinsä ilman avointa sotaa, vaikka kumpikin puoli oli sotaan valmis.

Ensimmäisestä maailmansodasta sanotaan, että se käytiin siksi, että oli helpompi sotia kuin olla sotimatta. Kolmatta maailmansotaa ei vielä tullut, vaikka olosuhteet siihen ovat monessa kohtaa olleet enemmän kuin otolliset. Kylmä sota oli se tapa jolla se sota vältettiin. Se kannattaisi nähdä ennemmin positiivisena kuin negatiivisena asiana. Maailma olisi parempi paikka, jos sodat jatkossa käytäisiin useamminkin talouden ja teknisen kehityksen taistelukentillä eikä niillä kirjaimellisilla.

Riskiaversio ja naisen asema

Aloin taas jostain syystä mietiskellä riskinottamista ja yhtäkkiä ymmärsin lutkamarsseja. Kyseinen "mielenosoitus" on aina ollut minusta tosi omituinen, koska sen viesti tuntuu olevan "älä kerro meille niistä riskeistä, joita tekemisiimme liittyy". Joku mies jossain sanoo, että paljastava pukeutuminen lisää raiskatuksi tulemisen riskiä ja taas ollaan kirkumassa että ihan törkeää sovinismia ja muutenkin kamalaa on se. Sanoi, että oli ihan oikein tulla raiskatuksi, jos joku vähäpukeinen nainen tuli raiskatuksi.

Asia avautui kun ihan muuta asiaa miettiessäni mieleeni tuli joku nettikeskustelu, jossa erinäinen määrä ihmisiä kertoi että eihän siinä ole mitään surullista, kun joku BASE-hyppääjä kuoli. Ihan oikein se sille oli, kun lähti sellaista hullua tekemään ja elämällään leikkimään. Koska jos ottaa riskin, niin ansaitsee sen, että se kosahtaa naamalle. Tästä sitten tulivatkin lutkat mieleen. Marssijat ovat nimittäin todennäköisesti ihan oikeassa siinä, että on paljon paljon miehiä jotka ajattelevat oikeasti niin, että jos pukeutuu paljastavasti, niin ansaitsee tulla raiskatuksi. Tai jos lähtee vieraan miehen mukaan baarista. Tästä olenkin päätynyt kannattamaan lutkamarssien ideaa. Puoliksi. Koska on paljon miehiä, jotka noin yleensä ajattelevat niin melkein mistä tahansa akuuteista riskeistä, mutta luultavasti erityisesti naisten tekemisistä. Erityisesti tässä asiassa. Luultavasti on niin, että melkein kaikki ajattelevat niin riskeistä, joita itselle ei tulisi mieleenkään ottaa.

Kannatan siis lutkamarssin ideaa puoliksi. Se toinen puoli asiasta on se, että ovatkohan arvon marssijat pysähtyneet miettimään sitä, että miksi täytyy mennä kaduille marssimaan vain siksi, että joku mies tai varmaan varsin montakin miestä on idiootti? Motoristit eivät lähde osoittamaan mieltä vaikka joku sanoisi rumasti heistä. Eivätkä BASE-hyppääjät. Luulen nimittäin, että yksi merkittävä syy on se, että arvon marssijoista suuri osa itse on näitä riskinottajia halveksivia tyyppejä. He eivät halua, että heille kerrotaan toimintansa riskeistä, koska he haluavat jatkaa riskinottajien halveksimista ja oman järkevyytensä kehumista ja se onnistuu nihkeästi jos he kokevat ottavansa jonkunlaisen riskin. Silloinhan he joutuvat samaan laariin niiden kaikkien muiden hullujen kanssa.

Kannattaisin lutkamarssien ideaa 100% jos uskoisin, että he osoittavat viestinsä myös itselleen. Paljastava vaatetus saattaa lisätä raiskatuksi tulemisen riskiä, mutta se ei tarkoita sitä, että pukeutuja haluaa tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja on jotenkin luopunut oikeudesta koskemattomuuteensa. Tai että pukeutuja ansaitsisi tulla raiskatuksi. Tai että pukeutuja olisi millään tavalla osasyyllinen siihen, että hänet raiskattiin. Raiskaaja on syyllinen raiskaukseen. 100%, ei 99.9999999999999999999999999%. Mutta samalla. Motoristi ei ansaitse tulla vammautuneeksi. BASE-hyppääjä ei ansaitse kuolla. Riehuva kakara ei ansaitse sitä, että kolahtaa. Juoppo ei ansaitse sitä, että hänet ryöstetään. Tai että muuten käy huonosti. Jos lutkamarssit edistävät tämän ymmärtämistä, ne ovat hyvä juttu. Toivottavasti ne edistävät sitä myös marssijoiden keskuudessa.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Tanssia, viskiä ja siivousta

Vaimo otti lapsen ja lähti hurvittelemaan. Tämä tarjoaa ihan mielenkiintoisen tilaisuuden tutkia itseään. Olen nimittäin huomannut, että ollessani pidempään kuin pari tuntia yksin kotona, teen aina kolme asiaa. Tanssin, siivoan ja juon viskiä. Muutakin toki, mutta vaikka ohjelmassa muuten olisi mitä, niin nuo kolme tapahtuvat.

Viski on sinällään selkeä. Viskillä aloitetaan luksuksellinen oleminen. Kun haluan pääni parhaiten tajuamaan, että nyt on minä-aikaa, se tapahtuu hakemalla se lasillinen viskiä. Sen jälkeen en ajattele sitä, mitä pitäisi tehdä vaan sitä, mitä haluan tehdä. Aika erikoista on se, että yleensä rupean siivoamaan. En tiedä johtuuko se siitä, että sekä siivottu koti että aikaa siivota rauhassa omaan tahtiin ovat harvinaista herkkua, mutta yleensä noin yhden päivän kotonaolo tarkoittaa sitä, että kämppä on aika suorassa ja pölytön. Sitä vaan tekee yhden asian ja sitten surffaa hetken tai jotain siinä välissä ja sitten taas tekee toisen pätkän. Pienen kämpän etu on se, että mikään yksittäinen siivousoperaatio ei ole kovin iso. Ja lopputuloksesta tulee hyvä olo. On myös kiva järjestää vaimolle mukava kotiinpaluu reissusta. Siivottuun kotiin palaaminen on lopulta varsin massiivinen luksus joka on helpohkosti järjestettävissä.

Tanssi on aika selkeä asia myös. Kun on yksin kotona voi kuunnella musiikkia rauhassa. Olen huomannut itsessäni jännän ominaisuuden musiikin suhteen. Jos en voi reagoida musiikkiin fyysisesti, en oikeasti kuuntele sitä. Voin kuulla musiikkia liikkumatta, mutta jos kuuntelen musiikkia, niin minä liikun, laulan ja/tai soitan messissä. Olen siitä miettinytkin joskus, että minulle on aika luontaista ilmaista itseäni fyysisesti. Ja elää fyysisesti. Jos teen jotain tosi kivaa, niin siihen kuuluu yleensä joko kaverit tai liikunta. Usein molemmat. Mistä tuleekin seuraavaksi mieleen, että onkohan ollut järkevin mahdollinen veto järjestää elämä niin, että työhön kuuluu lähinnä sormien liikuttamista. Olisinko lopulta onnellisempi tekemässä jotain fyysistä?

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Tänään itkin

Aika kirjoitella vaihteeksi masennusaiheista tekstiä, kun aletaan ilmeisesti taas saavuttaa niitä olotilankierron alempia kohtia. Itkemisessähän ei ole mitään vikaa, oikein hyvä tapa purkaa itseään kun on paha olo. Varsinkin jos on joku hyvä kaveri, jolle voi asioitaan itkeä. Hitusen häiritseväksi homma menee siinä kohtaa, kun on vaan ja itkee, mutta ei osaa yhtään sanoa että miksi. Toisaalta se oli myös valaisevaa. Tajusin esimerkiksi, että naaman lihakset tekevät itkiessä jänniä asioita. Muutenkin oli ihan mielenkiintoista pohdiskella itkemisen fysiologiaa. Normaalisti sellaista ei tule itkiessä tehtyä, kun on jotain muuta ajateltavaa just silloin.

Lupaava downswing siis menossa, ei siinä mitään. Ahdistukset ovat vaan sen verran irti todellisuudesta, että on se vähän hassuakin. Toisaalta on kai positiivinen merkki, kun ei onnistu edes uskottelemaan itselleen, että on tähän joku ulkopuolinen syy. Kuvioon kuuluu, että nukkuilu on ongelmallista, mutta lomassa on se kiva puoli, että unta tulee ihan kivasti, vaikka ei unta heti saisikaan. Suunnittelin silti koukkaavani huomenissa itselleni jostain kamomillateetä. Jos vaikka nukahtaisi ajoissa sitten. Koska itselääkintä on edelleen se fiksuin lääkintä. Plasebona ainakin luulis toimivan, kun lääkäri on niin uskottava.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Veren perintö

Lapsissa yksi vaikeimmista asioista on se, että ne ovat ihmisiä siinä missä mekin. Toisen puolesta on helppo ajatella, että kyllä nyt pitäisi olla tyytyväinen, kun sait uuden polkupyörän, vaikka se polkupyörä on itseasiassa siskon vanha ja siskolle taas haettiin brännäri kaupasta. Mutta lapsi ymmärtää ihan siinä missä aikuinenkin sen, että jos toiselle haetaan tavarat kaupasta ja toiselle kirppailta, niin ei se nyt ihan tasan mennyt. Ja toisaalta sitten se, että kun on saanut lahjaksi hienon lelun ja ei saakaan päättää, että tuo toinen ei saa leikkiä sillä. Yhteisellä ja omalla on vissi ero. Ero, jonka yllättävän pienet lapset ymmärtävät.

Onneksi ei ole ajankohtaista että miten tälläisiä tilanteita hanskaa, koska sellaisten asioiden ratkaiseminen ei ole ihan helppoa. Kuinka paljon näistä asioista edes pitäisi välittää? Lapsen pitäisi oppia kuitenkin sekin, että tavaran määrällä ei mitata rakkauden määrää. Eikä toisaalta voittaja ole se, jolla on kuollessaan enemmän leluja. Käytännössäkään ei ole mahdollista, että aina hommattaisiin kakaroille uudet asiat ja omat lelut. Ehkä se siskon pyörä olisi hienompi, jos se maalattaisiin uudestaan tai jotain. Saisi omat värit ainakin siihen. Omistusjutussa mietin sellaista, että lapsi saisi valita leluistaan pari, jotka olisivat ihan omia eli jolla muut eivät saisi lupaa kysymättä leikkiä. Muut olisivat sitten yhteisiä. Saattaisi toimia tai sitten ei.