Riittävän kivojen ihmisten löytymisestä

Esipuhe
Tiivistelmä piti laittamani. Kun tulee pohdittua asioita ensin jo toisella foorumilla, niin ei tule kirjoitettua tänne, kun asiat on sitten sanottu jo. McJones totesi sitten erään pulinan lomassa, että no jos laitat tiivistelmän. Totesin että no voisihan sitä laittaakin. Niin laitan nyt sit ainakin tiivistelmän. Tosin, kun nyt alkuun pääsen, niin yleensä se siitä sit laajenee omalla painollaan... No niin, asiaa kohti.

Johdanto
Kun sitä on tällainen ihminen, joka mielellään fiksautuu ihmisiin ja sitten näkee niitä samoja naamoja aina uudestaan, niin puoliskon etsiminenkin on mennyt sitä rataa, että koetetaan etsiä sellainen, jonka kanssa sitten voisi elää maailman tappin asti - ja tietty mielellään, että sekin haluais elää mun kanssani maailman tappiin asti.

Kaikki eivät luonnollisestikaan kelpaa. Ensin katsotaan, onko sietämättömiä ominaisuuksia. Sen jälkeen, että kelpaako muuten, ja mitkä ovat oletettavat positiiviset avut. Ja tietty sekin, saako aikaan kivoja viboja. ;) Jos tämän karsinnan jälkeen joku jäi jäljelle, aletaan tutkia olisiko itsellä jotain mahdollisuuksia. Näin siis karkeasti tapahtui parinvalintani, ja samoin se - tai näin kuvittelen - tapahtuisi edelleen, jos pari edelleen puuttuisi.

Tutkimuskysymys
Niin mistähän nyt sitten johtuu, että vaikuttaa siltä kuin potentiaalisen oloisia kandidaatteja olisi sittemmin näkynyt enemmänkin, sen jälkeen kun sen omansa lopulta löysi ja nappasi itselleen? Ja tästä päätyy miettimään, että miksi sen ensimmäisen kelvollisen löytämiseen meni niin kauan kuin meni?

Mistä tämä johtuu? Olenko minä muuttunut? Ovatko ne vastaan tulevat ihmiset muuttuneet? Ovatko muuttuneet olosuhteet muuttaneet arviointikriteerejä oleellisesti? Mitä on tapahtunut, vai kuvittelenko vain?

Pohdinta
Onko niin, että iän myötä sitä on oppinut asioita ja pehmentynyt? Ehkä oppinut sietämään enemmän erilaisuutta. Että pienet aiemmin ärsyttäneet asiat eivät enää nykyään ärsytäkään. Että toisenlaisia ajattelutapoja on ehkä helpompi ymmärtää, ehkä kertyneen elämänkokemuksen kautta. Ja että jos jotkin kriteerit eivät iän kartuttua enää olekaan relevantteja -> sihdissä isompia reikiä joista mahtua läpi.

Mutta kun. Usea sorsa on väittänyt aikojen kuluessa, että vanhemmiten sitä entistä enemmän fiksautuu niihin omiin tapoihinsa, uskomuksiinsa, olemiseensa. Muuttuu enemmän jääräksi, jos ei aiemmin ole vielä ollut. Eikös se enemmänkin tarkoittaisi sitä, että yhä vähemmän niiden eri tavalla ajattelevien ja toimivien sietäisi puuttuvan omaan elämäänsä, vaikka sinänsä heitä paremmin ymmärtäisikin.
Jotkin asiat toki ovat muuttuneet. Esimerkiksi nykyään sellainen "sopivan ikäinen" on löysempi määritelmä kuin aiemmin. Siinä kahdenkympin paikkeilla muutaman vuoden ikäero tuntui yleensä - joskaan ei tosin aina - vielä merkittävältä, nykyään alkaa olla että jos menee viiden vuoden sisään niin ollaan ihan saman ikäisiä, ja kymmenen vuoden sisään, niin melkein saman ikäisiä -> iän puolesta kelpaisi.

Vai ovatko ne muut iän myötä viisastuneet? Niin että kun sitä nyt suurinpiirtein itsensä ikäisiä katselee, niin... He ovat, kolmenkymmenen eri puolille jo ehtineinä, ehtineet tehdä pahimmat töppäilynsä, ehtineet oppia käytöstapoja, ehtineet hieman rauhoittua, ehtineet kerätä kokemuksia ja ajatuksia päähänsä, muustakin kuin jääkiekosta, jalkapallosta ja mopoista, ja siitä, kuinka piiitkiä he ovat [varsinkin minuun verrattuna], *huoh*.
Niin, ja useimmat ovat kai ehtineet oppia myös edes hieman siitä, että asioihin voi olla erilaisia näkökulmia ilman että ne välttämättä olisivat heti mustavalkoisen "vääriä". Keskusteluun osallisujat ja keskustelun ylläpitäjät saattavat jopa alkaa vaikuttaa järjellisiltä olennoilta, jos heistä saa irti jotain järjellisiä ajatusrakennelmia.

Tätä muidenviisastumisargumenttia voisin kannattaakin, ehkä jopa melko varauksetta. ;)
Kun nykyään oman ikäiset näyttävät osaavan jopa tehdä jotain järjellisiäkin päätöksiä, koskien vähän kaikenlaisia asioita. Toisaalta keskusteluissa saatetaan jopa päätyä käsittelemään joitain mielenkiintoisia asioita, jopa heidän aloitteestaan. Ihminen vaikuttaa heti mukavemmalta ja potentiaalisemmalta kun sen kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja/tai jos se näyttää tekevän elämällään jotain järjellistä.

Niin, kyllä puoliskon tarttee mun mielestäni olla sellainen että hänen kanssaan voi aidosti vaihtaa ajatuksia. Ja niitä myös _pitää_ vaihtaa jotta pysytään kärryillä toisistamme, ettei tartte kohta sanoa kohta että "kasvettiin erillemme".

Myös jo olemassaolevan parisuhteen tuomaa realismia esitettiin mahdolliseksi syyksi keskustelun lomassa. Olenko siis oppinut näkemään jotain siitä, mitä on realistista saavuttaa ja mitä ei, ja siten useampi yksilö voi vaikuttaa potentiaalisemmalta kuin ennen?
Niin no, parisuhteen olemassaolo tuskin voi olla vaikuttamatta ylipäänsä siihen, miten suhtautuu ihmisiin. Ylipäänsä ihmissuhteet vaikuttavat muihin ihmissuhteisiin. Ehkä ihmisiltä ei täältä olemassaolevasta parisuhteesta käsin katsoessa tarvitse enää kaikkea sitä mitä tarvitsi silloin kun eleli vielä itsekseen. Vähempiä toiveita, tarpeita ja unelmia, mitälie, täyttämään sopisi yleensä useampikin ihminen kuin silloin, jos niitä olisi vielä toinen mokoma lisää. Nykyisessä kahden ihmisen ydinperheeseen perustuvassa systeemissä puoliso kun saa helposti leikkiä joidenkin muiden systeemien kyläyhteisöä tai muuta isompaa referenssijoukkoa. Ei ole helppoa ei.

Vai onko tämä sitä, että nimenomaan vaan tuntuu siltä? Että ympärille osuu sellaisia perusmukavia ja perusjänniä ihmisiä, joilla ei ole niitä sietämättömämpiä vikoja. Ja kun sitten ei ole tarvetta syvemmin pohtia, sietäisikö kyseisetä henkilöä tarvittaessa joka päivä useita tunteja sinne maailman tappiin, eikä ehkä lopulta kuitenkaan edes mahdollisuutta tutustua niin kovin perinpohjaisesti, niin sitä sitten vaan kuvittelee, että joku ihminen saattaisi mennäkin omasta sihdistä läpi, vaikka tarkempi tarkastelu paljastaisi, ettei ole toivoakaan, tälläkään.

Olemassaoleva parisuhde... ...se tuo kyllä realismia peliin. Mutta se tekee sen kyllä molempiin suuntiin. Jokunen aikanaan tärkeän oloinen valintakriteeri on todettu turhakkeeksi ja heitetty romukoppaan - mutta toisaalta, tilalle on tullut joitain asioita, joita nykyään katsoisi tarkemmin kuin aikanaan. Puutteiksi kuvitellut asiat toisessa eivät välttämättä olekaan aina heikkouksia, ja toisaalta joidenkin asioiden tärkeyttä, tai joitain asioita ylipäänsä, ei sattunut tulemaan ajatelleeksi, ja niiden suuren arvon huomaa taas vasta sitten kun niitä ei tässä yksilössä ollutkaan.

Mutta kun. Silloin aikanaan ei oikein tuntunut oikein olevan edes sellaisia periaatteessa potentiaalisia. Muutamaan "liian hyvään" sitä törmäsi, ja muutamaan sellaiseen joiden sijainti maailman kolkissa olisi ollut minun makuuni liian kaukainen. Muut olivat kivoja kavereiksi, mutta kumppaniksi - eijjeijjei. Liian tyhmiä, liian viisaita, liian vanhoja, liian nuoria, liian lipeviä, liian ujoja, liian hitaita, liian nopeita, liian... ...liian jotain, mitä tahansa, muttei sopivia. Tai sitten siinä rajoilla, että periaatteessa voisikin kelvata, mutta kun ei nyt kuitenkaan ollut itse täysin vakuuttunut, niin ei ainakaan itse lähtenyt viemään asiaa eteenpäin.

johtopäätökset
Jätetään harjoitustehtäväksi.

Tosielämä on oikeasti

Hesari kertoi, että Johanna Korhosen potkut olivat käräjäoikeuden mielestä oikein annetut. Asia ei muuten ole kommentoimisen arvoinen, mutta se antaa tilaisuuden todeta, että olin oikeassa ja joku muu oli väärässä. Ja koska kukaan järkevä ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuutta mollata tyhmempiään, niin täältä pesee.

Nimittäin. Luin jostain blogista aikanaan kommenttia siitä, kuinka ihmisillä on tapana uskoa auktoriteettien erehtymättömyyteen. Esimerkkinä tästä annettiin tämä nimenomainen tapaus, josta blogin kirjoittaja oli kuullut monen esittävän näkemyksen, että on vaikea uskoa sanomalehden johdon olevan niin tyhmä, että sanoisi päätoimittajalleen erottamisen syyksi lesbouden vaikka se se syy olisikin. Miksi pomot eivät voisi olla niin tyhmiä?

Pomothan voivat olla niin tyhmiä helpostikin, mutta koko ajatus jättää asian toisen puolen käsittelemättä. Voisiko tapahtuneelle olla muuta, uskottavampaa, syytä kuin se, että pomo on ammattitaidoton tolvana? Ja ennen kaikkea miten tuo tilanne olisi oikeasti tapahtunut? Leffoissa potkut annetaan huutamalla "YOU ARE FIRED!", mutta oikeassa elämässä joku, esimerkiksi vaikkapa tämä potkut saava, huomauttaa, ettei niitä potkuja noin vain anneta. Kannattaa miettiä, että jos pomo tyhmyyttään antaa nämä potkut, niin kuinka tyhmä sen pomon oikeasti täytyy olla. Äkkipikainen ei meinaan riitä. Se vaatii jatkettua ja hyvin päättäväistä tyhmyyttä ja muiden kuuntelematta jättämistä. Ja yllättäen pomo ei sitten ollutkaan ihan niin tyhmä, vaan kykeni esittämään ainakin oikeuden vakuuttaneita perusteluja potkuille. Oli se oikea syy mikä hyvänsä.

Lukiossa fysiikanopettaja opetti meitä tarkastamaan koetuloksia miettimällä, että onko tämä vastaus järkevä. Ja kirjoitti punakynällä "tämä ei ole järkevää", kun väitin, että kolikko painaa linkoavan pesukoneen runkoa kymmenien tuhansien newtoneiden voimalla. Samaa periaatetta kannattaa soveltaa elämässä yleensäkin. Onko tämä järkevää? Käytännössä, konkreettisesti jossain ihan oikeassa tilanteessa, jossa minä voisin esimerkiksi itse kuvitella olevani paikalla. Onko se järkevää tässä ihan oikeasssa elämässä eikä pelkästään jossain hienossa päänsisäisessä teoreettisessa abstraktiossa? Pomot voivat olla tyhmiä, mutta kuinka tyhmä tämän pomon tässä nimenomaisessa tilanteessa täytyy olla?

Suorituksen ja hauskuuden vaikea suhde

Lähdettiin kaverin kanssa toteuttamaan hiukan isompaa kävelyprojektia, josta on tarkoitus matkakertomusta ja muuta asiaa kirjoitella Äärimmäistä Suomea-blogiin.

Oltiin tuossa viikonloppuna ensimmäistä pätkää kävelemässä ja meille avautui jotain varsin olennaista hauskanpidosta. Tammisaaren kohdalla kävellessä todettiin nimittäin, ettei kummallakaan ole kivaa. Asiaa hetken tuumailtuamme totesimme, että kaksi äijää kavelemässä jalat rakoilla ja hampaat irvessä kilometrejä pois ei nyt ehkä noin lähtökohtaisesti ole hauskaa.

Alunperin tuota projektia ideoidessa se ei myöskään ollut se pointti. Pointti oli se, että olemme parhaita kavereita olleet jo vuosia ja ajan kuluttua ja perheen kerryttyä ei sitä yhteistä aikaa niin tullut aina järjestettyä ja tämmöinen projekti saa helpommin järjestämään sitä aikaa siihen kävelyyn. Se, että mistä kävellään mihin ja millä vauhdilla oli hyvin toissijaista. Parhaat kaverit nauttimassa yhdessäolosta oli se juttu. Sille sitten kontekstin ja ylimääräistä äijäaspektia antamaan kehitettiin tuo aika mittava kävelyprojekti. Suoritus oli osa hauskuutta. Ei kovin olennainen, mutta kuitenkin aika olennainen sikäli, että käveleminen vaikkapa ympyrää kotitalon ympäri tuskin olisi lähtenyt toteutumaan. Suoritus oli itsessään hyvin toissijainen asia. Homma joka toteutuu viidessä tai kymmenessä tai viidessäkymmenessä vuodessa ja vie sen ajan kuin vie.

Jossain vaiheessa jotain muuttui. Suunnitelmissa ruvettiin laskemaan kilometrejä ja maksimimatkoja. Optimoimaan taukoja ja lähtöjä aamulla. Vauhtikin alkoi suunnitelmissa kasvaa. Kysymättä jäi se, että onko tämä hauskaa jos sen tekee näin. Eikä se ollut. Siinä sitten tauolla todettiin, että arska paistaa niin kivasti, että tässähän makoilee ihan mielikseen pidempäänkin ja vauhti kävellessäkin hiipui vahvasti. Mutta juttua ja tarinaa alkoi taas piisata, kuitti lensi ja yleisesti meininki oli semmoista kuin kahden vanhan ja hyvän kaverin touhuissa kuuluu ollakin. Ja intoa jatkamiseen oli, kun tultiin pois.

Mutta siellä reissussakin mietittiin ja ihmeteltiin sitä, että kuinka tässä nyt näin kävi. Ja niinhän se on, että moni hauska asia on mennyt pilalle, kun homma on mennyt liian totiseksi. Pitkällisen vuodatuksen päälle totean siis vaan, että jos on tarkoitus pitää hauskaa, niin kannattaa miettiä, että mikä tästä nyt tekee hauskaa ja sitten aina välillä tarkistaa, että toissijaiset asiat eivät ole päässeet hiipimään ensisijaisten edelle. Yllättävän paljon on meinaan auringossa makoilu ja läpän heitto hauskempaa kuin rakkoisilla jaloilla hampaat irvessä kävely. Ja kyllä niitä kilometrejäkin silti jokunen tuli käveltyä.

Vapaudesta tuli eleganssia

Internet ja ATK on pitänyt minua kurimuksessaan pari edellistä iltaa. Sikäli asiassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä ihmeellisessä IT-maailmassa tuntuu vierähtävä tovi jos toinenkin käytännössä päivittäin. Tämän illan epistolaan on kuulunut pari käyttöjärjestelmän asennusta, mikä kirvoittaa kirjoittamaankin, kun illan fraasi on ollut "From Freedon Came Elegance".

Vapaus tuntuu harvinaislaatuiselta asialta tänä päivänä. Toki vapauttakin on erilaista ja varmasti jollakin asteikolla minäkin olen hyvinkin vapaa, mutta oma mieli ja joskus kehokin asettaa usein rajoja vapaudelle. Tarpeettomiakin rajoja.

Jos mietin kulunutta päivää, olin aamulla (mahdollisesti muiden valintojeni johdosta) velvoitettu viemään poikani päiväkotiin ja siitä jatkamaan työmaalle. Olen velvoitettu tekemään töitä. Olin myös töistä velvoitettu tulemaan kotiin, ainakin jossain määrin. Näissä asioissa ehkä olennaista on, että olen (vapauteni sallimana) lupautunut ja sitoutunut tietyllä tavalla muihin ihmisiin. Muut ihmiset, olivat ne sitten amerikkalaisia osakkeenomistajia, oma esimies tai perhe, ovat yksi hyvä esimerkki vapauden vähentäjästä. Olen vaihtanut vapauteni ehkä eleganssiinkin, koska työn myötä minulla on "omaisuutta", jonka voin ehkä vaihtaa tähän paljon puhuttuun "elenganssiin". Ainakin, jos kyse on vapaasta pääomasta...

Kotona aika kului, kuten jo mainitsinkin, siellä ihmeellisessä IT-maailmassa. Mikään pakkohan minun ei olisi ollut ehjätä ohjelmistoja tai mitään muutakin, mutta olen ollut vapaa koukuttautumaan. Ilta illan jälkeen on helppo todeta viettäneensä aikaa milloin joutupiissa, milloin jossain muualla. Irkki erityisesti on päivittäin käytössä. Traagista on, että toisinaan sitä huomaa käyttäneen "vapaa-aikansa" intiimisti IT-maailmassa, vaikka olisi ollut "vapaus" tehdä mitä haluaa. Toisinaan jopa ajanhaaskuu kaduttakin.

Onneksi minulla on sentään nyt sitä vapauden tuomaa eleganssia, eli ehdin kirjoittaa blogiin.

Liityinpä blogiin kirjoittajaksi

Blogissa on (taas!) yksi kirjoittaja enemmän. En tiedä milloin tähän ehtii kirjoittamaan (paitsi töistä tai työmatkalta), sillä onneksi nykyään öisin nukuttaa riittävästi, kiitos perheen.

Yöllisiä ärsytyksiä

Enpä saa nukuttua, joten on aika kirjoittaa jotain tänne. Sovin nimittäin itseni kanssa, että kirjoitan tänne aina kun en saa unta.

Olen katsellut Britain’s got talent-pätkiä youtubesta ja jäin miettimään, että mikä noissa pätkissä on niin hypnoottista, että niitä katsoo kerta toisensa jälkeen. Katsoessani vuoden 2008 voittajan julkistamista kolmannen kerran tajusin, että se johtuu siitä, että kerrankin hyvät jätkät voittavat. Tietenkään tästä suunnasta on paha sanoa mitään siitä, että millaisia tyyppejä nämä kilpailijat oikeasti ovat, mutta tuosta finaalista kaikki esiintyjät, jotka olen nähnyt olivat loistavia. Ja kaikki ovat myös antaneet itsestään kuvan täysipäisinä ihmisinä joilla on jalat maassa ja järki päässä. Jäin miettimään, että voiko viihdettä tehdä ilman pahiksia laajemminkin.

Noin muutenkin vuosien karttuessa olen huomannut, että monet asiat, joista kautta aikain on draamaa tehty ottavat lähinnä päähän, vaikka junnuna tuntuivat jotenkin hienoilta, tai ainakaan niiden loputtomaan rasittavuuteen ei osannut kiinnittää huomiota. Tässä siis top kolme ärsyttävää juonikuviota viihteessä, jos et vihaa niitä jo, niin opettele. Maailmasta tulee parempi paikka.

1) Onneton rakkaus. Naimisissa olevat ovat onnettomia. Sitoutuneessa suhteessa olevat ovat onnettomia. Pettäminen, jättäminen ja noin yleensä vaan se, että elämä on onnellisempaa, kun ei sitoudu kehenkään eikä tee työtä sen eteen, että suhde toimisi. Jos toimiva suhde ei tipu taivaasta, niin vaihtoon vaan. Arvostin Mr & Mrs Smithiä siitä, että siinä puolisot tekevät töitä avioliittonsa pelastamiseksi. Arvostin Firefly:ta siitä, että siinä oli aviopari, joka on naimisissa, sitoutunut toisiinsa ja jotka jopa nauttivat seksistään. No, sitten tuli Serenity. Että haistappa Joss vaan paska. Se, että jotkut leffat ja sarjat voivat kiinnittää huomion pelkästään sillä, että joku osaa olla naimisissa kertoo aika paljon jostain. Lisäksi se muistuttaa siitä, että kuinka säälittävän puuduttavan toistuva klisee se hajoava avioliitto onkaan. Ehkä kaikkein kuvaavinta on se, että 60-luvun Addams Familyissä on ainoa välittömästi mieleentuleva aviopari, jolla on lapsia ja jossa vanhemmat silti rakastavat toisiaan intohimoisesti. Nekin epäilemättä siksi, että ovat alkupiisinkin mukaan creepy ja kooky. Saan siitä sarjasta hämmentävän määrän huvitusta, kun ottaa huomioon, että kyseessä on kuitenkin sarja jossa on tasan yksi vitsi. Jos haluan nähdä hajoavia avioliittoja katson ympärilleni.

2) Onneton loppu. Ok, joskus sillä on paikkansa. Ja sitten joskus keksitään näitä loppukuvioita kuten Pirates of the Caribbeanissa. “Ja he elivät elämänsä lopuun onnellisina” on ehkä klisee, mutta se ei tarkoita sitä, että “ja he elivät elämänsä onnettomina loppuun asti” ei olisi yhtä paha klisee ja sitäpaitsi yleensä itsetarkoituksellista kriitikkojen perseennuolentaa. Lisäksi siihen voi laittaa saman loppukaneetin kuin edelliseenkin kohtaan. Jos haluan nähdä ihmisille käyvän paskasti avaan silmäni.

3) Kateus & katkeruus. Pahis on se mitä on, koska on niin kateellinen sankarille tai jollekkin muulle, koska tällä muulla on jotain sellaista, mitä pahis ei tule koskaan saamaan. Tai sitten pahis on menettänyt sen jonkin, joka hänelle oli tärkeää ja sen sijaan, että jatkaisi elämäänsä niinkuin me tavalliset kuolevaiset joudumme tekemään hän ryhtyykin superkonnaksi ja tappaa kaikki. Tai jotain. Käsi ylös joka on joskus kuullut seuraavanlaisesta tapahtumaketjusta Suomessa. Nainen jättää ja mies kännissä ampuu vaimon, lapset ja lopuksi itsensä. Antakaa minulle yksikin kirja tai leffa, jossa se pahis kaiken säätämisensä keskellä keksii, että uuden vaimon voi etsiä tappamatta vanhaa. Ja elämää voi jatkaa noin muutenkin tappamatta ketään ja tekemättä kenenkään elämästä helvettiä.

Miehistä

Luinpa Hesarin sivuilta Anu Silfverbergin blogituksen, jossa pehmomies on kova juttu ja tosimies on turha ja pelokas otus.

Tämä jätti miettimään, että mikä on tämä tosimies, äijäksikin kutsuttu olio, joka on kovin perspektiiviriippuvainen otus. Mietityttämään jäi myös äijän negaatio eli pehmomies. Molemmilla on kannattajansa. Nimeän heidät nyt äijäpuolueeksi ja pehmopuolueeksi. Ja äijien ja pehmojen sijaan jäinkin miettimään näitä kannattajia. Niitä juttuja nimittäin on tullut vastaan jokunenkin ja puolueen sisällä näkemykset ovat yhtenevähköjä.

Äijäpuolueen mielestä äijä kulkee oman tiensä, eikä paljon muiden mielipiteistä perusta. Hoitaa hommansa, eikä ruikuta. Eikä nuole persettä. Pehmo sensijaan noin yleensä tekee mitä muut haluavat eikä uskalla omaa mielipidettään tuoda esiin. Tuuliviiri, joka menee muodin mukana ja tekee niinkuin vaimo käskee.

Pehmopuolueen mielestä pehmo on rohkea yksilö joka äijien pilkkaa uhmaten uskaltaa olla oma itsensä ja laittaa sen pinkin paidan päälle jos huvittaa(pinkki paita tuli tuosta Silfverbergin blogista). Huomaavainen ja hellä on hän. Äijä on peräkylän juntti, pelokas ja epävarma yksilö joka riittämättömyyttään peittää ryyppäämiseen ja kovaan ulkokuoreen.

Noin karkeasti aika näillä linjoilla tunnutaan menevän. Karkeasti voidaan vetää myös niin, että äijäpuolueen äänenkannattajina on pelkästään miehiä kun taas pehmopuolueen puheenvuoroja pitävät kummankin sukupuolen edustajat. Ja ihan yhtä karkeasti voidaan todeta, että kummankin puolen mielestä se hyvänmallinen mies on se, joka kritiikkiä uhmaten tekee niinkuin hyväksi ja itselle sopivaksi näkee. Ja se joka ei uskalla, kun ympäristö vaatii muuta, on se turhake, joka saisi pian kuolla sukupuuttoon. Kaikkia on siis helppo tyyydyttää. Pitää vaan olla oma itsensä. Se oma itse ei tietenkään kaikille kelpaa, eikä silloin pelasta se, että on oma itsensä, koska oikeasti ei halua olla semmoinen vaan tekee sen vain siksi, ettei uskalla tehdä toisin kuin vallitseva ilmapiiri vaatii. Ongelma siis lopulta on se, että mies ei teekään niinkuin käsketään. Ainakaan kun eri puolilta annetaan samaan aikaan vastakkaiset käskyt. Paitsi että pitää olla oma itsensä. “Ole oma itsesi - siis tälläinen”

Lisäksi huomataan, että molemmat osapuolet ovat mielestään vähemmistössä ja uhattuina sen pahan ja suurilukuisen vastapuolen toimesta. Kapinallisia ja suuria vastarintataistelijoita ja sankareita ovat he.

Nokkela huomaa, että noiden juttujen lukemisesta ei tullut koskaan oikein hyvä olo.