Yöllisiä ärsytyksiä

Enpä saa nukuttua, joten on aika kirjoittaa jotain tänne. Sovin nimittäin itseni kanssa, että kirjoitan tänne aina kun en saa unta.

Olen katsellut Britain’s got talent-pätkiä youtubesta ja jäin miettimään, että mikä noissa pätkissä on niin hypnoottista, että niitä katsoo kerta toisensa jälkeen. Katsoessani vuoden 2008 voittajan julkistamista kolmannen kerran tajusin, että se johtuu siitä, että kerrankin hyvät jätkät voittavat. Tietenkään tästä suunnasta on paha sanoa mitään siitä, että millaisia tyyppejä nämä kilpailijat oikeasti ovat, mutta tuosta finaalista kaikki esiintyjät, jotka olen nähnyt olivat loistavia. Ja kaikki ovat myös antaneet itsestään kuvan täysipäisinä ihmisinä joilla on jalat maassa ja järki päässä. Jäin miettimään, että voiko viihdettä tehdä ilman pahiksia laajemminkin.

Noin muutenkin vuosien karttuessa olen huomannut, että monet asiat, joista kautta aikain on draamaa tehty ottavat lähinnä päähän, vaikka junnuna tuntuivat jotenkin hienoilta, tai ainakaan niiden loputtomaan rasittavuuteen ei osannut kiinnittää huomiota. Tässä siis top kolme ärsyttävää juonikuviota viihteessä, jos et vihaa niitä jo, niin opettele. Maailmasta tulee parempi paikka.

1) Onneton rakkaus. Naimisissa olevat ovat onnettomia. Sitoutuneessa suhteessa olevat ovat onnettomia. Pettäminen, jättäminen ja noin yleensä vaan se, että elämä on onnellisempaa, kun ei sitoudu kehenkään eikä tee työtä sen eteen, että suhde toimisi. Jos toimiva suhde ei tipu taivaasta, niin vaihtoon vaan. Arvostin Mr & Mrs Smithiä siitä, että siinä puolisot tekevät töitä avioliittonsa pelastamiseksi. Arvostin Firefly:ta siitä, että siinä oli aviopari, joka on naimisissa, sitoutunut toisiinsa ja jotka jopa nauttivat seksistään. No, sitten tuli Serenity. Että haistappa Joss vaan paska. Se, että jotkut leffat ja sarjat voivat kiinnittää huomion pelkästään sillä, että joku osaa olla naimisissa kertoo aika paljon jostain. Lisäksi se muistuttaa siitä, että kuinka säälittävän puuduttavan toistuva klisee se hajoava avioliitto onkaan. Ehkä kaikkein kuvaavinta on se, että 60-luvun Addams Familyissä on ainoa välittömästi mieleentuleva aviopari, jolla on lapsia ja jossa vanhemmat silti rakastavat toisiaan intohimoisesti. Nekin epäilemättä siksi, että ovat alkupiisinkin mukaan creepy ja kooky. Saan siitä sarjasta hämmentävän määrän huvitusta, kun ottaa huomioon, että kyseessä on kuitenkin sarja jossa on tasan yksi vitsi. Jos haluan nähdä hajoavia avioliittoja katson ympärilleni.

2) Onneton loppu. Ok, joskus sillä on paikkansa. Ja sitten joskus keksitään näitä loppukuvioita kuten Pirates of the Caribbeanissa. “Ja he elivät elämänsä lopuun onnellisina” on ehkä klisee, mutta se ei tarkoita sitä, että “ja he elivät elämänsä onnettomina loppuun asti” ei olisi yhtä paha klisee ja sitäpaitsi yleensä itsetarkoituksellista kriitikkojen perseennuolentaa. Lisäksi siihen voi laittaa saman loppukaneetin kuin edelliseenkin kohtaan. Jos haluan nähdä ihmisille käyvän paskasti avaan silmäni.

3) Kateus & katkeruus. Pahis on se mitä on, koska on niin kateellinen sankarille tai jollekkin muulle, koska tällä muulla on jotain sellaista, mitä pahis ei tule koskaan saamaan. Tai sitten pahis on menettänyt sen jonkin, joka hänelle oli tärkeää ja sen sijaan, että jatkaisi elämäänsä niinkuin me tavalliset kuolevaiset joudumme tekemään hän ryhtyykin superkonnaksi ja tappaa kaikki. Tai jotain. Käsi ylös joka on joskus kuullut seuraavanlaisesta tapahtumaketjusta Suomessa. Nainen jättää ja mies kännissä ampuu vaimon, lapset ja lopuksi itsensä. Antakaa minulle yksikin kirja tai leffa, jossa se pahis kaiken säätämisensä keskellä keksii, että uuden vaimon voi etsiä tappamatta vanhaa. Ja elämää voi jatkaa noin muutenkin tappamatta ketään ja tekemättä kenenkään elämästä helvettiä.