Talouden on vallannut uusi nainen. Tulokkaan ulosannillinen toiminnallisuus rajoittuu lähinnä sinapin tykittämiseen, joten talouden miespuoliselle vanhemmistolle on luvassa persuksen pesemistä ja vaipanvaihtoa. 2+2 -tilanne ei tunnu oikein tasajakoiselta, kun naarakset tuntuvat liittoutuneen keskenään ja tuo parivuotias esikoispoika tahtoo tehdä kaiken nykyään itse. Saako tässä enää olla rauhassa kotonaan... no ei saa.
Autotallit ovat kautta aikojen (aina siitä lähtien kun ne syrjäyttivät hevostallit?) olleet miehisiä leposijoja, joissa äiti eikä vaimo tule nalkuttamaan epäjärjestykseltä näyttävästä tavaroiden lajittelumenetelmästä eikä mistään muustakaan. Esikoisen kanssa aamupäivän ulkoilua suoritettaessa ei voinut kuin haaveilla siitä, että olisi oma ja pyhä luola, missä vallitsee miehinen harmonia. Mutta kun sellaista ei ole.
Oma kysymyksensä on toki se, että mitähän se aikuinen mies tarvitsee. Tottahan nyt aikuisella miehellä on hyvä olla tekniikan vimpainta, kuten työkaluja ja koneita, laitteita ja härveleitä, voimavirtaa ja paineilmaa. Kaikki tämä on tietenkin tarkoin ulkomaailmalta tai vähintäänkin talouden naisilta ja lapsilta eristettynä omaan bunkkeriinsa, eli luolaan. Iso kysymys toki on myös luolan sisustus.
Karkeasti ottaen miesluolat voisi jakaa myös teemaltaan erilaisiin. Kaikkia miehiä(kään) ei kiinnosta kädet rasvassa ropaaminen kaljaa juoden, vaan osalle riittää se pelkkä kaljakin. Kaljanjuonnin piristämiseksi luola voidaan sisustaa esim. kotiteatterilaittein, biljardipöydin, humidorein ja niin edelleen, jolloin kyseessä on tavallaan pyhitetty olohuone. Miehinen tarve "korjata" tavaroita toisaalta taas edellyttää klassisen autotallityypin varustelua, jotta mies voi oikeuttaa kaljoittelunsa "asentamisella". Ylväämmän luokan versiossa taas luola voidaan sisustaa esim. humidorilla ja viski-/konjakkikaapilla sekä lukuisilla kirjahyllyillä. Kirjoja ollaan sitten lukevinaan, jolloin voi helposti ja uskottavasti näytellä olevinaan kirjaan syventyneenä, mikäli joku tulee häiritsemään sikarin pössyttelyä ja ruskean tisleen siemailua.
Itsellänihän on tuo parin neliön ulkovarasto ihan vaimon luvalla nyt omassa käytössä. Käyttöä haittaa se, että siellä on talvella kylmää ja märkää, valoa eikä lämpöä ole, eikä tavaroiden lisäksi sinne oikein mahdu sisällekään.
Mitenhän tässä on taas näin käynytkään.
perjantai 2. lokakuuta 2009
maanantai 28. syyskuuta 2009
Kakaran rakastamisesta
Reilu viikko sitten syntyi esikoinen, tästedes kakarana tunnettu hemmo. Kun mietittiin kakaran hommaamista ja raskauden aikanakin suurin mietinnän aihe oli se, että jaksaako tuommoista sitten rakastaa, kun se kuitenkin lähinnä rääkyy ja paskoo. Ja on ärsyttävä. Useammankin ihmisen kanssa tästä juteltiinkin ja vastaus oli lähinnä, että kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa. Varmaan totta useimmilla, mutta sen verran löytyy niitäkin, jotka kertovat lasten olleen elämän suurin virhe, ettei se lopulta lämmitä.
Reilu viikko isyyttä on antanut perspektiiviä tähän kysymykseen jo vähän. Saattaa olla, että joskus vielä tulee joku hieno isyyden kokemus tai jotain, mutta vaikka tuota tyyppiä katsoessa nyt tulee lähinnä mieleen, että kuka tuo on, miksi se on täällä ja koska se menee pois, niin kyllä se hoidettua tulee silti. Se kai kuitenkin on olennaista. Että vaikka ei koskaan mitään suurta sielujen säkenöintiä olisikaan, niin on valmis hoitamaan homman kotiin. Läheisyyden, seuran, puhtaan vaipan ja kuivien vaatteiden antamiseen kakaralle ei tarvita suuria tunteita, lähinnä sen hyväksymistä, että tuo tarvitsee ne ja halua sen verran joustaa oman perseen tuijottelusta. Ehkä joskus lähiaikoina voin sanoa, että rakastan tuota. Nyt voin sanoa, että olen valmis huolehtimaan siitä.
Reilu viikko isyyttä on antanut perspektiiviä tähän kysymykseen jo vähän. Saattaa olla, että joskus vielä tulee joku hieno isyyden kokemus tai jotain, mutta vaikka tuota tyyppiä katsoessa nyt tulee lähinnä mieleen, että kuka tuo on, miksi se on täällä ja koska se menee pois, niin kyllä se hoidettua tulee silti. Se kai kuitenkin on olennaista. Että vaikka ei koskaan mitään suurta sielujen säkenöintiä olisikaan, niin on valmis hoitamaan homman kotiin. Läheisyyden, seuran, puhtaan vaipan ja kuivien vaatteiden antamiseen kakaralle ei tarvita suuria tunteita, lähinnä sen hyväksymistä, että tuo tarvitsee ne ja halua sen verran joustaa oman perseen tuijottelusta. Ehkä joskus lähiaikoina voin sanoa, että rakastan tuota. Nyt voin sanoa, että olen valmis huolehtimaan siitä.
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Romeo ja Julia
Pitkästä aikaa on yö, uni ei tule ja joku asia ärsyttää. Blogittamiseen ei parempaa tilaisuutta tule varmaan koskaan.
Jostain satunnaisesta syystä mieleeni saapui Romeo ja Julia. Kertomus miehestä, joka ajatteli lähinnä munallaan ja jonka päässä napsahteli säännöllisesti ja aina kun niin kävi, joku kuoli. Kertomus myös tytöstä, joka rakastui kyseiseen mieheen. Juliaa tosin voi puolustaa sillä, että hän ei tainnut vuorokautta enempää ehtiä Romeota tuntea, joten älkäämme tuomitko. Joku voisi tietenkin kysyä, että kannattaako mennä naimisiin ihmisen kanssa, jonka on tuntenut vuorokauden verran. Jos tarinan nimihenkilöt olisivat jääneet henkiin, olisi näytelmän nimi epäilemättä Matti ja Mervi, mutta ihan iskevä tuo nykyinenkin nimi on.
Olen miettinyt, että mikä on Romeon ja Julian opetus. Päälimmäinen lienee se, että verenhimoisten tappajien kanssa ei oikeastaan kannata olla tekemisissä. Tarinan jippohan on se, että kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit haluavat tappaa toisensa ja paikallinen ruhtinas koittaa estää sitä, koska satunnainen murhaaminen ei ilmeisesti ole Veronassa toivottavaa. Loppujenlopuksi kuolleina on kaksi Montagueta, kaksi Capuletia ja kaksi ruhtinaan sukulaista, joten tasan meni. Toisaalta Romeon äiti kuolee ilmeisesti ihan itsekseen, joten oikeastaan Montaguet taisivat voittaa. Semminkin, kun Romeo saa kasaan värisuoran ja tappaa yhden ihmisen jokaiselta puolelta. Teoria tarinan opetuksesta tulee lähinnä siitä, että ruhtinaan sukulaiset kuolevat toinen siksi, että on Romeon kaveri ja lyhytpinnainen tappaja. Toinen siksi, että on Julian kihlattu, eikä Parista tarvitse edes kiusata ilkeillä titteleillä, toisin olisi ollut vähän vaikea toimia. Oleellista huomata, että kumpikin olisi jäänyt henkiin, jos eivät olisi kaveeranneet tappajien kanssa. Tässäkin kohtaa tosin täytyy todeta, että Paris lienee olosuhteisiinsa varsin syytön, vaikka kai se olisi voinut sanoa isälleen, että naita johonkin sukuun, jonka jäsenet eivät ole murhaavia paskapäitä.
Toinen opetus on varmaan se, että ei kannata mennä naimisiin miehen kanssa, jonka on tuntenut päivän verran. Jonkun olisi vissiin pitänyt kertoa Julialle, että eilen Romeo oli täysin rakastunut neitoon nimeltä Rosaline (joka jää henkiin epäilemättä siksi, että älyää olla sekaantumatta mielipuoliin). Nykyään tätä tarinaa pidetään varmaan siksi suurena rakkaustarinana, että nykyään ymmärretään, että jos eilen illalla on rakastunut, niin kyllä nyt jo seuraavana päivänä on munaa saatava. Vähemmän valistuneet voisivat pitää hommaa käsistä karanneena yhden illan juttuna.
Joka tapauksessa minua ärsyttää aina, kun Romeo ja Julia mainitaan jossain suurena rakkaustarinana. Niin suuria rakkaustarinoita syntyy nykyään joka lauantai aika liuta.
Jostain satunnaisesta syystä mieleeni saapui Romeo ja Julia. Kertomus miehestä, joka ajatteli lähinnä munallaan ja jonka päässä napsahteli säännöllisesti ja aina kun niin kävi, joku kuoli. Kertomus myös tytöstä, joka rakastui kyseiseen mieheen. Juliaa tosin voi puolustaa sillä, että hän ei tainnut vuorokautta enempää ehtiä Romeota tuntea, joten älkäämme tuomitko. Joku voisi tietenkin kysyä, että kannattaako mennä naimisiin ihmisen kanssa, jonka on tuntenut vuorokauden verran. Jos tarinan nimihenkilöt olisivat jääneet henkiin, olisi näytelmän nimi epäilemättä Matti ja Mervi, mutta ihan iskevä tuo nykyinenkin nimi on.
Olen miettinyt, että mikä on Romeon ja Julian opetus. Päälimmäinen lienee se, että verenhimoisten tappajien kanssa ei oikeastaan kannata olla tekemisissä. Tarinan jippohan on se, että kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit haluavat tappaa toisensa ja paikallinen ruhtinas koittaa estää sitä, koska satunnainen murhaaminen ei ilmeisesti ole Veronassa toivottavaa. Loppujenlopuksi kuolleina on kaksi Montagueta, kaksi Capuletia ja kaksi ruhtinaan sukulaista, joten tasan meni. Toisaalta Romeon äiti kuolee ilmeisesti ihan itsekseen, joten oikeastaan Montaguet taisivat voittaa. Semminkin, kun Romeo saa kasaan värisuoran ja tappaa yhden ihmisen jokaiselta puolelta. Teoria tarinan opetuksesta tulee lähinnä siitä, että ruhtinaan sukulaiset kuolevat toinen siksi, että on Romeon kaveri ja lyhytpinnainen tappaja. Toinen siksi, että on Julian kihlattu, eikä Parista tarvitse edes kiusata ilkeillä titteleillä, toisin olisi ollut vähän vaikea toimia. Oleellista huomata, että kumpikin olisi jäänyt henkiin, jos eivät olisi kaveeranneet tappajien kanssa. Tässäkin kohtaa tosin täytyy todeta, että Paris lienee olosuhteisiinsa varsin syytön, vaikka kai se olisi voinut sanoa isälleen, että naita johonkin sukuun, jonka jäsenet eivät ole murhaavia paskapäitä.
Toinen opetus on varmaan se, että ei kannata mennä naimisiin miehen kanssa, jonka on tuntenut päivän verran. Jonkun olisi vissiin pitänyt kertoa Julialle, että eilen Romeo oli täysin rakastunut neitoon nimeltä Rosaline (joka jää henkiin epäilemättä siksi, että älyää olla sekaantumatta mielipuoliin). Nykyään tätä tarinaa pidetään varmaan siksi suurena rakkaustarinana, että nykyään ymmärretään, että jos eilen illalla on rakastunut, niin kyllä nyt jo seuraavana päivänä on munaa saatava. Vähemmän valistuneet voisivat pitää hommaa käsistä karanneena yhden illan juttuna.
Joka tapauksessa minua ärsyttää aina, kun Romeo ja Julia mainitaan jossain suurena rakkaustarinana. Niin suuria rakkaustarinoita syntyy nykyään joka lauantai aika liuta.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
Riittävän kivojen ihmisten löytymisestä
Esipuhe
Tiivistelmä piti laittamani. Kun tulee pohdittua asioita ensin jo toisella foorumilla, niin ei tule kirjoitettua tänne, kun asiat on sitten sanottu jo. McJones totesi sitten erään pulinan lomassa, että no jos laitat tiivistelmän. Totesin että no voisihan sitä laittaakin. Niin laitan nyt sit ainakin tiivistelmän. Tosin, kun nyt alkuun pääsen, niin yleensä se siitä sit laajenee omalla painollaan... No niin, asiaa kohti.
Johdanto
Kun sitä on tällainen ihminen, joka mielellään fiksautuu ihmisiin ja sitten näkee niitä samoja naamoja aina uudestaan, niin puoliskon etsiminenkin on mennyt sitä rataa, että koetetaan etsiä sellainen, jonka kanssa sitten voisi elää maailman tappin asti - ja tietty mielellään, että sekin haluais elää mun kanssani maailman tappiin asti.
Kaikki eivät luonnollisestikaan kelpaa. Ensin katsotaan, onko sietämättömiä ominaisuuksia. Sen jälkeen, että kelpaako muuten, ja mitkä ovat oletettavat positiiviset avut. Ja tietty sekin, saako aikaan kivoja viboja. ;) Jos tämän karsinnan jälkeen joku jäi jäljelle, aletaan tutkia olisiko itsellä jotain mahdollisuuksia. Näin siis karkeasti tapahtui parinvalintani, ja samoin se - tai näin kuvittelen - tapahtuisi edelleen, jos pari edelleen puuttuisi.
Tutkimuskysymys
Niin mistähän nyt sitten johtuu, että vaikuttaa siltä kuin potentiaalisen oloisia kandidaatteja olisi sittemmin näkynyt enemmänkin, sen jälkeen kun sen omansa lopulta löysi ja nappasi itselleen? Ja tästä päätyy miettimään, että miksi sen ensimmäisen kelvollisen löytämiseen meni niin kauan kuin meni?
Mistä tämä johtuu? Olenko minä muuttunut? Ovatko ne vastaan tulevat ihmiset muuttuneet? Ovatko muuttuneet olosuhteet muuttaneet arviointikriteerejä oleellisesti? Mitä on tapahtunut, vai kuvittelenko vain?
Pohdinta
Onko niin, että iän myötä sitä on oppinut asioita ja pehmentynyt? Ehkä oppinut sietämään enemmän erilaisuutta. Että pienet aiemmin ärsyttäneet asiat eivät enää nykyään ärsytäkään. Että toisenlaisia ajattelutapoja on ehkä helpompi ymmärtää, ehkä kertyneen elämänkokemuksen kautta. Ja että jos jotkin kriteerit eivät iän kartuttua enää olekaan relevantteja -> sihdissä isompia reikiä joista mahtua läpi.
Mutta kun. Usea sorsa on väittänyt aikojen kuluessa, että vanhemmiten sitä entistä enemmän fiksautuu niihin omiin tapoihinsa, uskomuksiinsa, olemiseensa. Muuttuu enemmän jääräksi, jos ei aiemmin ole vielä ollut. Eikös se enemmänkin tarkoittaisi sitä, että yhä vähemmän niiden eri tavalla ajattelevien ja toimivien sietäisi puuttuvan omaan elämäänsä, vaikka sinänsä heitä paremmin ymmärtäisikin.
Jotkin asiat toki ovat muuttuneet. Esimerkiksi nykyään sellainen "sopivan ikäinen" on löysempi määritelmä kuin aiemmin. Siinä kahdenkympin paikkeilla muutaman vuoden ikäero tuntui yleensä - joskaan ei tosin aina - vielä merkittävältä, nykyään alkaa olla että jos menee viiden vuoden sisään niin ollaan ihan saman ikäisiä, ja kymmenen vuoden sisään, niin melkein saman ikäisiä -> iän puolesta kelpaisi.
Vai ovatko ne muut iän myötä viisastuneet? Niin että kun sitä nyt suurinpiirtein itsensä ikäisiä katselee, niin... He ovat, kolmenkymmenen eri puolille jo ehtineinä, ehtineet tehdä pahimmat töppäilynsä, ehtineet oppia käytöstapoja, ehtineet hieman rauhoittua, ehtineet kerätä kokemuksia ja ajatuksia päähänsä, muustakin kuin jääkiekosta, jalkapallosta ja mopoista, ja siitä, kuinka piiitkiä he ovat [varsinkin minuun verrattuna], *huoh*.
Niin, ja useimmat ovat kai ehtineet oppia myös edes hieman siitä, että asioihin voi olla erilaisia näkökulmia ilman että ne välttämättä olisivat heti mustavalkoisen "vääriä". Keskusteluun osallisujat ja keskustelun ylläpitäjät saattavat jopa alkaa vaikuttaa järjellisiltä olennoilta, jos heistä saa irti jotain järjellisiä ajatusrakennelmia.
Tätä muidenviisastumisargumenttia voisin kannattaakin, ehkä jopa melko varauksetta. ;)
Kun nykyään oman ikäiset näyttävät osaavan jopa tehdä jotain järjellisiäkin päätöksiä, koskien vähän kaikenlaisia asioita. Toisaalta keskusteluissa saatetaan jopa päätyä käsittelemään joitain mielenkiintoisia asioita, jopa heidän aloitteestaan. Ihminen vaikuttaa heti mukavemmalta ja potentiaalisemmalta kun sen kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja/tai jos se näyttää tekevän elämällään jotain järjellistä.
Niin, kyllä puoliskon tarttee mun mielestäni olla sellainen että hänen kanssaan voi aidosti vaihtaa ajatuksia. Ja niitä myös _pitää_ vaihtaa jotta pysytään kärryillä toisistamme, ettei tartte kohta sanoa kohta että "kasvettiin erillemme".
Myös jo olemassaolevan parisuhteen tuomaa realismia esitettiin mahdolliseksi syyksi keskustelun lomassa. Olenko siis oppinut näkemään jotain siitä, mitä on realistista saavuttaa ja mitä ei, ja siten useampi yksilö voi vaikuttaa potentiaalisemmalta kuin ennen?
Niin no, parisuhteen olemassaolo tuskin voi olla vaikuttamatta ylipäänsä siihen, miten suhtautuu ihmisiin. Ylipäänsä ihmissuhteet vaikuttavat muihin ihmissuhteisiin. Ehkä ihmisiltä ei täältä olemassaolevasta parisuhteesta käsin katsoessa tarvitse enää kaikkea sitä mitä tarvitsi silloin kun eleli vielä itsekseen. Vähempiä toiveita, tarpeita ja unelmia, mitälie, täyttämään sopisi yleensä useampikin ihminen kuin silloin, jos niitä olisi vielä toinen mokoma lisää. Nykyisessä kahden ihmisen ydinperheeseen perustuvassa systeemissä puoliso kun saa helposti leikkiä joidenkin muiden systeemien kyläyhteisöä tai muuta isompaa referenssijoukkoa. Ei ole helppoa ei.
Vai onko tämä sitä, että nimenomaan vaan tuntuu siltä? Että ympärille osuu sellaisia perusmukavia ja perusjänniä ihmisiä, joilla ei ole niitä sietämättömämpiä vikoja. Ja kun sitten ei ole tarvetta syvemmin pohtia, sietäisikö kyseisetä henkilöä tarvittaessa joka päivä useita tunteja sinne maailman tappiin, eikä ehkä lopulta kuitenkaan edes mahdollisuutta tutustua niin kovin perinpohjaisesti, niin sitä sitten vaan kuvittelee, että joku ihminen saattaisi mennäkin omasta sihdistä läpi, vaikka tarkempi tarkastelu paljastaisi, ettei ole toivoakaan, tälläkään.
Olemassaoleva parisuhde... ...se tuo kyllä realismia peliin. Mutta se tekee sen kyllä molempiin suuntiin. Jokunen aikanaan tärkeän oloinen valintakriteeri on todettu turhakkeeksi ja heitetty romukoppaan - mutta toisaalta, tilalle on tullut joitain asioita, joita nykyään katsoisi tarkemmin kuin aikanaan. Puutteiksi kuvitellut asiat toisessa eivät välttämättä olekaan aina heikkouksia, ja toisaalta joidenkin asioiden tärkeyttä, tai joitain asioita ylipäänsä, ei sattunut tulemaan ajatelleeksi, ja niiden suuren arvon huomaa taas vasta sitten kun niitä ei tässä yksilössä ollutkaan.
Mutta kun. Silloin aikanaan ei oikein tuntunut oikein olevan edes sellaisia periaatteessa potentiaalisia. Muutamaan "liian hyvään" sitä törmäsi, ja muutamaan sellaiseen joiden sijainti maailman kolkissa olisi ollut minun makuuni liian kaukainen. Muut olivat kivoja kavereiksi, mutta kumppaniksi - eijjeijjei. Liian tyhmiä, liian viisaita, liian vanhoja, liian nuoria, liian lipeviä, liian ujoja, liian hitaita, liian nopeita, liian... ...liian jotain, mitä tahansa, muttei sopivia. Tai sitten siinä rajoilla, että periaatteessa voisikin kelvata, mutta kun ei nyt kuitenkaan ollut itse täysin vakuuttunut, niin ei ainakaan itse lähtenyt viemään asiaa eteenpäin.
johtopäätökset
Jätetään harjoitustehtäväksi.
Tiivistelmä piti laittamani. Kun tulee pohdittua asioita ensin jo toisella foorumilla, niin ei tule kirjoitettua tänne, kun asiat on sitten sanottu jo. McJones totesi sitten erään pulinan lomassa, että no jos laitat tiivistelmän. Totesin että no voisihan sitä laittaakin. Niin laitan nyt sit ainakin tiivistelmän. Tosin, kun nyt alkuun pääsen, niin yleensä se siitä sit laajenee omalla painollaan... No niin, asiaa kohti.
Johdanto
Kun sitä on tällainen ihminen, joka mielellään fiksautuu ihmisiin ja sitten näkee niitä samoja naamoja aina uudestaan, niin puoliskon etsiminenkin on mennyt sitä rataa, että koetetaan etsiä sellainen, jonka kanssa sitten voisi elää maailman tappin asti - ja tietty mielellään, että sekin haluais elää mun kanssani maailman tappiin asti.
Kaikki eivät luonnollisestikaan kelpaa. Ensin katsotaan, onko sietämättömiä ominaisuuksia. Sen jälkeen, että kelpaako muuten, ja mitkä ovat oletettavat positiiviset avut. Ja tietty sekin, saako aikaan kivoja viboja. ;) Jos tämän karsinnan jälkeen joku jäi jäljelle, aletaan tutkia olisiko itsellä jotain mahdollisuuksia. Näin siis karkeasti tapahtui parinvalintani, ja samoin se - tai näin kuvittelen - tapahtuisi edelleen, jos pari edelleen puuttuisi.
Tutkimuskysymys
Niin mistähän nyt sitten johtuu, että vaikuttaa siltä kuin potentiaalisen oloisia kandidaatteja olisi sittemmin näkynyt enemmänkin, sen jälkeen kun sen omansa lopulta löysi ja nappasi itselleen? Ja tästä päätyy miettimään, että miksi sen ensimmäisen kelvollisen löytämiseen meni niin kauan kuin meni?
Mistä tämä johtuu? Olenko minä muuttunut? Ovatko ne vastaan tulevat ihmiset muuttuneet? Ovatko muuttuneet olosuhteet muuttaneet arviointikriteerejä oleellisesti? Mitä on tapahtunut, vai kuvittelenko vain?
Pohdinta
Onko niin, että iän myötä sitä on oppinut asioita ja pehmentynyt? Ehkä oppinut sietämään enemmän erilaisuutta. Että pienet aiemmin ärsyttäneet asiat eivät enää nykyään ärsytäkään. Että toisenlaisia ajattelutapoja on ehkä helpompi ymmärtää, ehkä kertyneen elämänkokemuksen kautta. Ja että jos jotkin kriteerit eivät iän kartuttua enää olekaan relevantteja -> sihdissä isompia reikiä joista mahtua läpi.
Mutta kun. Usea sorsa on väittänyt aikojen kuluessa, että vanhemmiten sitä entistä enemmän fiksautuu niihin omiin tapoihinsa, uskomuksiinsa, olemiseensa. Muuttuu enemmän jääräksi, jos ei aiemmin ole vielä ollut. Eikös se enemmänkin tarkoittaisi sitä, että yhä vähemmän niiden eri tavalla ajattelevien ja toimivien sietäisi puuttuvan omaan elämäänsä, vaikka sinänsä heitä paremmin ymmärtäisikin.
Jotkin asiat toki ovat muuttuneet. Esimerkiksi nykyään sellainen "sopivan ikäinen" on löysempi määritelmä kuin aiemmin. Siinä kahdenkympin paikkeilla muutaman vuoden ikäero tuntui yleensä - joskaan ei tosin aina - vielä merkittävältä, nykyään alkaa olla että jos menee viiden vuoden sisään niin ollaan ihan saman ikäisiä, ja kymmenen vuoden sisään, niin melkein saman ikäisiä -> iän puolesta kelpaisi.
Vai ovatko ne muut iän myötä viisastuneet? Niin että kun sitä nyt suurinpiirtein itsensä ikäisiä katselee, niin... He ovat, kolmenkymmenen eri puolille jo ehtineinä, ehtineet tehdä pahimmat töppäilynsä, ehtineet oppia käytöstapoja, ehtineet hieman rauhoittua, ehtineet kerätä kokemuksia ja ajatuksia päähänsä, muustakin kuin jääkiekosta, jalkapallosta ja mopoista, ja siitä, kuinka piiitkiä he ovat [varsinkin minuun verrattuna], *huoh*.
Niin, ja useimmat ovat kai ehtineet oppia myös edes hieman siitä, että asioihin voi olla erilaisia näkökulmia ilman että ne välttämättä olisivat heti mustavalkoisen "vääriä". Keskusteluun osallisujat ja keskustelun ylläpitäjät saattavat jopa alkaa vaikuttaa järjellisiltä olennoilta, jos heistä saa irti jotain järjellisiä ajatusrakennelmia.
Tätä muidenviisastumisargumenttia voisin kannattaakin, ehkä jopa melko varauksetta. ;)
Kun nykyään oman ikäiset näyttävät osaavan jopa tehdä jotain järjellisiäkin päätöksiä, koskien vähän kaikenlaisia asioita. Toisaalta keskusteluissa saatetaan jopa päätyä käsittelemään joitain mielenkiintoisia asioita, jopa heidän aloitteestaan. Ihminen vaikuttaa heti mukavemmalta ja potentiaalisemmalta kun sen kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja/tai jos se näyttää tekevän elämällään jotain järjellistä.
Niin, kyllä puoliskon tarttee mun mielestäni olla sellainen että hänen kanssaan voi aidosti vaihtaa ajatuksia. Ja niitä myös _pitää_ vaihtaa jotta pysytään kärryillä toisistamme, ettei tartte kohta sanoa kohta että "kasvettiin erillemme".
Myös jo olemassaolevan parisuhteen tuomaa realismia esitettiin mahdolliseksi syyksi keskustelun lomassa. Olenko siis oppinut näkemään jotain siitä, mitä on realistista saavuttaa ja mitä ei, ja siten useampi yksilö voi vaikuttaa potentiaalisemmalta kuin ennen?
Niin no, parisuhteen olemassaolo tuskin voi olla vaikuttamatta ylipäänsä siihen, miten suhtautuu ihmisiin. Ylipäänsä ihmissuhteet vaikuttavat muihin ihmissuhteisiin. Ehkä ihmisiltä ei täältä olemassaolevasta parisuhteesta käsin katsoessa tarvitse enää kaikkea sitä mitä tarvitsi silloin kun eleli vielä itsekseen. Vähempiä toiveita, tarpeita ja unelmia, mitälie, täyttämään sopisi yleensä useampikin ihminen kuin silloin, jos niitä olisi vielä toinen mokoma lisää. Nykyisessä kahden ihmisen ydinperheeseen perustuvassa systeemissä puoliso kun saa helposti leikkiä joidenkin muiden systeemien kyläyhteisöä tai muuta isompaa referenssijoukkoa. Ei ole helppoa ei.
Vai onko tämä sitä, että nimenomaan vaan tuntuu siltä? Että ympärille osuu sellaisia perusmukavia ja perusjänniä ihmisiä, joilla ei ole niitä sietämättömämpiä vikoja. Ja kun sitten ei ole tarvetta syvemmin pohtia, sietäisikö kyseisetä henkilöä tarvittaessa joka päivä useita tunteja sinne maailman tappiin, eikä ehkä lopulta kuitenkaan edes mahdollisuutta tutustua niin kovin perinpohjaisesti, niin sitä sitten vaan kuvittelee, että joku ihminen saattaisi mennäkin omasta sihdistä läpi, vaikka tarkempi tarkastelu paljastaisi, ettei ole toivoakaan, tälläkään.
Olemassaoleva parisuhde... ...se tuo kyllä realismia peliin. Mutta se tekee sen kyllä molempiin suuntiin. Jokunen aikanaan tärkeän oloinen valintakriteeri on todettu turhakkeeksi ja heitetty romukoppaan - mutta toisaalta, tilalle on tullut joitain asioita, joita nykyään katsoisi tarkemmin kuin aikanaan. Puutteiksi kuvitellut asiat toisessa eivät välttämättä olekaan aina heikkouksia, ja toisaalta joidenkin asioiden tärkeyttä, tai joitain asioita ylipäänsä, ei sattunut tulemaan ajatelleeksi, ja niiden suuren arvon huomaa taas vasta sitten kun niitä ei tässä yksilössä ollutkaan.
Mutta kun. Silloin aikanaan ei oikein tuntunut oikein olevan edes sellaisia periaatteessa potentiaalisia. Muutamaan "liian hyvään" sitä törmäsi, ja muutamaan sellaiseen joiden sijainti maailman kolkissa olisi ollut minun makuuni liian kaukainen. Muut olivat kivoja kavereiksi, mutta kumppaniksi - eijjeijjei. Liian tyhmiä, liian viisaita, liian vanhoja, liian nuoria, liian lipeviä, liian ujoja, liian hitaita, liian nopeita, liian... ...liian jotain, mitä tahansa, muttei sopivia. Tai sitten siinä rajoilla, että periaatteessa voisikin kelvata, mutta kun ei nyt kuitenkaan ollut itse täysin vakuuttunut, niin ei ainakaan itse lähtenyt viemään asiaa eteenpäin.
johtopäätökset
Jätetään harjoitustehtäväksi.
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Tosielämä on oikeasti
Hesari kertoi, että Johanna Korhosen potkut olivat käräjäoikeuden mielestä oikein annetut. Asia ei muuten ole kommentoimisen arvoinen, mutta se antaa tilaisuuden todeta, että olin oikeassa ja joku muu oli väärässä. Ja koska kukaan järkevä ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuutta mollata tyhmempiään, niin täältä pesee.
Nimittäin. Luin jostain blogista aikanaan kommenttia siitä, kuinka ihmisillä on tapana uskoa auktoriteettien erehtymättömyyteen. Esimerkkinä tästä annettiin tämä nimenomainen tapaus, josta blogin kirjoittaja oli kuullut monen esittävän näkemyksen, että on vaikea uskoa sanomalehden johdon olevan niin tyhmä, että sanoisi päätoimittajalleen erottamisen syyksi lesbouden vaikka se se syy olisikin. Miksi pomot eivät voisi olla niin tyhmiä?
Pomothan voivat olla niin tyhmiä helpostikin, mutta koko ajatus jättää asian toisen puolen käsittelemättä. Voisiko tapahtuneelle olla muuta, uskottavampaa, syytä kuin se, että pomo on ammattitaidoton tolvana? Ja ennen kaikkea miten tuo tilanne olisi oikeasti tapahtunut? Leffoissa potkut annetaan huutamalla "YOU ARE FIRED!", mutta oikeassa elämässä joku, esimerkiksi vaikkapa tämä potkut saava, huomauttaa, ettei niitä potkuja noin vain anneta. Kannattaa miettiä, että jos pomo tyhmyyttään antaa nämä potkut, niin kuinka tyhmä sen pomon oikeasti täytyy olla. Äkkipikainen ei meinaan riitä. Se vaatii jatkettua ja hyvin päättäväistä tyhmyyttä ja muiden kuuntelematta jättämistä. Ja yllättäen pomo ei sitten ollutkaan ihan niin tyhmä, vaan kykeni esittämään ainakin oikeuden vakuuttaneita perusteluja potkuille. Oli se oikea syy mikä hyvänsä.
Lukiossa fysiikanopettaja opetti meitä tarkastamaan koetuloksia miettimällä, että onko tämä vastaus järkevä. Ja kirjoitti punakynällä "tämä ei ole järkevää", kun väitin, että kolikko painaa linkoavan pesukoneen runkoa kymmenien tuhansien newtoneiden voimalla. Samaa periaatetta kannattaa soveltaa elämässä yleensäkin. Onko tämä järkevää? Käytännössä, konkreettisesti jossain ihan oikeassa tilanteessa, jossa minä voisin esimerkiksi itse kuvitella olevani paikalla. Onko se järkevää tässä ihan oikeasssa elämässä eikä pelkästään jossain hienossa päänsisäisessä teoreettisessa abstraktiossa? Pomot voivat olla tyhmiä, mutta kuinka tyhmä tämän pomon tässä nimenomaisessa tilanteessa täytyy olla?
Nimittäin. Luin jostain blogista aikanaan kommenttia siitä, kuinka ihmisillä on tapana uskoa auktoriteettien erehtymättömyyteen. Esimerkkinä tästä annettiin tämä nimenomainen tapaus, josta blogin kirjoittaja oli kuullut monen esittävän näkemyksen, että on vaikea uskoa sanomalehden johdon olevan niin tyhmä, että sanoisi päätoimittajalleen erottamisen syyksi lesbouden vaikka se se syy olisikin. Miksi pomot eivät voisi olla niin tyhmiä?
Pomothan voivat olla niin tyhmiä helpostikin, mutta koko ajatus jättää asian toisen puolen käsittelemättä. Voisiko tapahtuneelle olla muuta, uskottavampaa, syytä kuin se, että pomo on ammattitaidoton tolvana? Ja ennen kaikkea miten tuo tilanne olisi oikeasti tapahtunut? Leffoissa potkut annetaan huutamalla "YOU ARE FIRED!", mutta oikeassa elämässä joku, esimerkiksi vaikkapa tämä potkut saava, huomauttaa, ettei niitä potkuja noin vain anneta. Kannattaa miettiä, että jos pomo tyhmyyttään antaa nämä potkut, niin kuinka tyhmä sen pomon oikeasti täytyy olla. Äkkipikainen ei meinaan riitä. Se vaatii jatkettua ja hyvin päättäväistä tyhmyyttä ja muiden kuuntelematta jättämistä. Ja yllättäen pomo ei sitten ollutkaan ihan niin tyhmä, vaan kykeni esittämään ainakin oikeuden vakuuttaneita perusteluja potkuille. Oli se oikea syy mikä hyvänsä.
Lukiossa fysiikanopettaja opetti meitä tarkastamaan koetuloksia miettimällä, että onko tämä vastaus järkevä. Ja kirjoitti punakynällä "tämä ei ole järkevää", kun väitin, että kolikko painaa linkoavan pesukoneen runkoa kymmenien tuhansien newtoneiden voimalla. Samaa periaatetta kannattaa soveltaa elämässä yleensäkin. Onko tämä järkevää? Käytännössä, konkreettisesti jossain ihan oikeassa tilanteessa, jossa minä voisin esimerkiksi itse kuvitella olevani paikalla. Onko se järkevää tässä ihan oikeasssa elämässä eikä pelkästään jossain hienossa päänsisäisessä teoreettisessa abstraktiossa? Pomot voivat olla tyhmiä, mutta kuinka tyhmä tämän pomon tässä nimenomaisessa tilanteessa täytyy olla?
maanantai 18. toukokuuta 2009
Suorituksen ja hauskuuden vaikea suhde
Lähdettiin kaverin kanssa toteuttamaan hiukan isompaa kävelyprojektia, josta on tarkoitus matkakertomusta ja muuta asiaa kirjoitella Äärimmäistä Suomea-blogiin.
Oltiin tuossa viikonloppuna ensimmäistä pätkää kävelemässä ja meille avautui jotain varsin olennaista hauskanpidosta. Tammisaaren kohdalla kävellessä todettiin nimittäin, ettei kummallakaan ole kivaa. Asiaa hetken tuumailtuamme totesimme, että kaksi äijää kavelemässä jalat rakoilla ja hampaat irvessä kilometrejä pois ei nyt ehkä noin lähtökohtaisesti ole hauskaa.
Alunperin tuota projektia ideoidessa se ei myöskään ollut se pointti. Pointti oli se, että olemme parhaita kavereita olleet jo vuosia ja ajan kuluttua ja perheen kerryttyä ei sitä yhteistä aikaa niin tullut aina järjestettyä ja tämmöinen projekti saa helpommin järjestämään sitä aikaa siihen kävelyyn. Se, että mistä kävellään mihin ja millä vauhdilla oli hyvin toissijaista. Parhaat kaverit nauttimassa yhdessäolosta oli se juttu. Sille sitten kontekstin ja ylimääräistä äijäaspektia antamaan kehitettiin tuo aika mittava kävelyprojekti. Suoritus oli osa hauskuutta. Ei kovin olennainen, mutta kuitenkin aika olennainen sikäli, että käveleminen vaikkapa ympyrää kotitalon ympäri tuskin olisi lähtenyt toteutumaan. Suoritus oli itsessään hyvin toissijainen asia. Homma joka toteutuu viidessä tai kymmenessä tai viidessäkymmenessä vuodessa ja vie sen ajan kuin vie.
Jossain vaiheessa jotain muuttui. Suunnitelmissa ruvettiin laskemaan kilometrejä ja maksimimatkoja. Optimoimaan taukoja ja lähtöjä aamulla. Vauhtikin alkoi suunnitelmissa kasvaa. Kysymättä jäi se, että onko tämä hauskaa jos sen tekee näin. Eikä se ollut. Siinä sitten tauolla todettiin, että arska paistaa niin kivasti, että tässähän makoilee ihan mielikseen pidempäänkin ja vauhti kävellessäkin hiipui vahvasti. Mutta juttua ja tarinaa alkoi taas piisata, kuitti lensi ja yleisesti meininki oli semmoista kuin kahden vanhan ja hyvän kaverin touhuissa kuuluu ollakin. Ja intoa jatkamiseen oli, kun tultiin pois.
Mutta siellä reissussakin mietittiin ja ihmeteltiin sitä, että kuinka tässä nyt näin kävi. Ja niinhän se on, että moni hauska asia on mennyt pilalle, kun homma on mennyt liian totiseksi. Pitkällisen vuodatuksen päälle totean siis vaan, että jos on tarkoitus pitää hauskaa, niin kannattaa miettiä, että mikä tästä nyt tekee hauskaa ja sitten aina välillä tarkistaa, että toissijaiset asiat eivät ole päässeet hiipimään ensisijaisten edelle. Yllättävän paljon on meinaan auringossa makoilu ja läpän heitto hauskempaa kuin rakkoisilla jaloilla hampaat irvessä kävely. Ja kyllä niitä kilometrejäkin silti jokunen tuli käveltyä.
Oltiin tuossa viikonloppuna ensimmäistä pätkää kävelemässä ja meille avautui jotain varsin olennaista hauskanpidosta. Tammisaaren kohdalla kävellessä todettiin nimittäin, ettei kummallakaan ole kivaa. Asiaa hetken tuumailtuamme totesimme, että kaksi äijää kavelemässä jalat rakoilla ja hampaat irvessä kilometrejä pois ei nyt ehkä noin lähtökohtaisesti ole hauskaa.
Alunperin tuota projektia ideoidessa se ei myöskään ollut se pointti. Pointti oli se, että olemme parhaita kavereita olleet jo vuosia ja ajan kuluttua ja perheen kerryttyä ei sitä yhteistä aikaa niin tullut aina järjestettyä ja tämmöinen projekti saa helpommin järjestämään sitä aikaa siihen kävelyyn. Se, että mistä kävellään mihin ja millä vauhdilla oli hyvin toissijaista. Parhaat kaverit nauttimassa yhdessäolosta oli se juttu. Sille sitten kontekstin ja ylimääräistä äijäaspektia antamaan kehitettiin tuo aika mittava kävelyprojekti. Suoritus oli osa hauskuutta. Ei kovin olennainen, mutta kuitenkin aika olennainen sikäli, että käveleminen vaikkapa ympyrää kotitalon ympäri tuskin olisi lähtenyt toteutumaan. Suoritus oli itsessään hyvin toissijainen asia. Homma joka toteutuu viidessä tai kymmenessä tai viidessäkymmenessä vuodessa ja vie sen ajan kuin vie.
Jossain vaiheessa jotain muuttui. Suunnitelmissa ruvettiin laskemaan kilometrejä ja maksimimatkoja. Optimoimaan taukoja ja lähtöjä aamulla. Vauhtikin alkoi suunnitelmissa kasvaa. Kysymättä jäi se, että onko tämä hauskaa jos sen tekee näin. Eikä se ollut. Siinä sitten tauolla todettiin, että arska paistaa niin kivasti, että tässähän makoilee ihan mielikseen pidempäänkin ja vauhti kävellessäkin hiipui vahvasti. Mutta juttua ja tarinaa alkoi taas piisata, kuitti lensi ja yleisesti meininki oli semmoista kuin kahden vanhan ja hyvän kaverin touhuissa kuuluu ollakin. Ja intoa jatkamiseen oli, kun tultiin pois.
Mutta siellä reissussakin mietittiin ja ihmeteltiin sitä, että kuinka tässä nyt näin kävi. Ja niinhän se on, että moni hauska asia on mennyt pilalle, kun homma on mennyt liian totiseksi. Pitkällisen vuodatuksen päälle totean siis vaan, että jos on tarkoitus pitää hauskaa, niin kannattaa miettiä, että mikä tästä nyt tekee hauskaa ja sitten aina välillä tarkistaa, että toissijaiset asiat eivät ole päässeet hiipimään ensisijaisten edelle. Yllättävän paljon on meinaan auringossa makoilu ja läpän heitto hauskempaa kuin rakkoisilla jaloilla hampaat irvessä kävely. Ja kyllä niitä kilometrejäkin silti jokunen tuli käveltyä.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Vapaudesta tuli eleganssia
Internet ja ATK on pitänyt minua kurimuksessaan pari edellistä iltaa. Sikäli asiassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä ihmeellisessä IT-maailmassa tuntuu vierähtävä tovi jos toinenkin käytännössä päivittäin. Tämän illan epistolaan on kuulunut pari käyttöjärjestelmän asennusta, mikä kirvoittaa kirjoittamaankin, kun illan fraasi on ollut "From Freedon Came Elegance".
Vapaus tuntuu harvinaislaatuiselta asialta tänä päivänä. Toki vapauttakin on erilaista ja varmasti jollakin asteikolla minäkin olen hyvinkin vapaa, mutta oma mieli ja joskus kehokin asettaa usein rajoja vapaudelle. Tarpeettomiakin rajoja.
Jos mietin kulunutta päivää, olin aamulla (mahdollisesti muiden valintojeni johdosta) velvoitettu viemään poikani päiväkotiin ja siitä jatkamaan työmaalle. Olen velvoitettu tekemään töitä. Olin myös töistä velvoitettu tulemaan kotiin, ainakin jossain määrin. Näissä asioissa ehkä olennaista on, että olen (vapauteni sallimana) lupautunut ja sitoutunut tietyllä tavalla muihin ihmisiin. Muut ihmiset, olivat ne sitten amerikkalaisia osakkeenomistajia, oma esimies tai perhe, ovat yksi hyvä esimerkki vapauden vähentäjästä. Olen vaihtanut vapauteni ehkä eleganssiinkin, koska työn myötä minulla on "omaisuutta", jonka voin ehkä vaihtaa tähän paljon puhuttuun "elenganssiin". Ainakin, jos kyse on vapaasta pääomasta...
Kotona aika kului, kuten jo mainitsinkin, siellä ihmeellisessä IT-maailmassa. Mikään pakkohan minun ei olisi ollut ehjätä ohjelmistoja tai mitään muutakin, mutta olen ollut vapaa koukuttautumaan. Ilta illan jälkeen on helppo todeta viettäneensä aikaa milloin joutupiissa, milloin jossain muualla. Irkki erityisesti on päivittäin käytössä. Traagista on, että toisinaan sitä huomaa käyttäneen "vapaa-aikansa" intiimisti IT-maailmassa, vaikka olisi ollut "vapaus" tehdä mitä haluaa. Toisinaan jopa ajanhaaskuu kaduttakin.
Onneksi minulla on sentään nyt sitä vapauden tuomaa eleganssia, eli ehdin kirjoittaa blogiin.
Vapaus tuntuu harvinaislaatuiselta asialta tänä päivänä. Toki vapauttakin on erilaista ja varmasti jollakin asteikolla minäkin olen hyvinkin vapaa, mutta oma mieli ja joskus kehokin asettaa usein rajoja vapaudelle. Tarpeettomiakin rajoja.
Jos mietin kulunutta päivää, olin aamulla (mahdollisesti muiden valintojeni johdosta) velvoitettu viemään poikani päiväkotiin ja siitä jatkamaan työmaalle. Olen velvoitettu tekemään töitä. Olin myös töistä velvoitettu tulemaan kotiin, ainakin jossain määrin. Näissä asioissa ehkä olennaista on, että olen (vapauteni sallimana) lupautunut ja sitoutunut tietyllä tavalla muihin ihmisiin. Muut ihmiset, olivat ne sitten amerikkalaisia osakkeenomistajia, oma esimies tai perhe, ovat yksi hyvä esimerkki vapauden vähentäjästä. Olen vaihtanut vapauteni ehkä eleganssiinkin, koska työn myötä minulla on "omaisuutta", jonka voin ehkä vaihtaa tähän paljon puhuttuun "elenganssiin". Ainakin, jos kyse on vapaasta pääomasta...
Kotona aika kului, kuten jo mainitsinkin, siellä ihmeellisessä IT-maailmassa. Mikään pakkohan minun ei olisi ollut ehjätä ohjelmistoja tai mitään muutakin, mutta olen ollut vapaa koukuttautumaan. Ilta illan jälkeen on helppo todeta viettäneensä aikaa milloin joutupiissa, milloin jossain muualla. Irkki erityisesti on päivittäin käytössä. Traagista on, että toisinaan sitä huomaa käyttäneen "vapaa-aikansa" intiimisti IT-maailmassa, vaikka olisi ollut "vapaus" tehdä mitä haluaa. Toisinaan jopa ajanhaaskuu kaduttakin.
Onneksi minulla on sentään nyt sitä vapauden tuomaa eleganssia, eli ehdin kirjoittaa blogiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)