Opetusharrastus

Vesan oppikirjamaratonjuttuja lukiessa tuli mieleen, että johonkin vastaavaan oppimisenedistämisjuttuun olisi itsekin kiva osallistua, mutta aika, into eikä osaaminenkaan ole sillä tasolla, että esimerkiksi oppikirjamaratoniin alkaisin vääntäytyä. Vaan löysinpä tavan harrastaa oppimisen tukemista kotisohvalta rennosti.

Khan Academyssä on nimittäin tehty tekstitysten kääntäminen sikäli helpoksi, että niitä voi muutaman tyhjän minuutin iskiessä käydä naputtelemassa huvikseen. Ainakin, kun tekee helppoja videoita, niin aivoja vaaditaan saman verran kuin surffaamiseenkin. Aikaa menee videoon suurinpiirtein 4 kertaa videon pituus. Tähän mennessä valmiiksi on tullut Yhteenlasku 3 ja Vähennyslasku 3.

Perverssejä aikakäsityksiä

Olen kohta 36 eli melkein 40. Se tarkoittaa sitä, että jos elän toisen mokoman, niin olen vähän päälle 70 vuotta. Eliniänodote miehillä on hiukan päälle 77.2. Eli siis todennäköisesti elän vielä selvästi enemmän kuin olen elänyt tähän mennessä. Jos lähden vielä olettamaan, että terveydentilani on vanhentuessani samanlainen kuin vanhemmillani, niin toimintakykyni on vielä eläkeiässä varsin bueno. Oli itseasiassa aika shokki miettiä kuinka paljon sitä aikaa saattaa olla jäljellä. Varsinkin kun kuulee välillä, mitä jotkut lähes/päälle satavuotiaat tekevät. Ei ihan kolme kertaa minun ikäiset, mutta melkein. Aikaa ei välttämättä ole jäljellä kuin sekunteja, mutta joskus tuntuu siltä, että sitäkin tajuaa hyvin hatarasti kuinka paljon sitä saattaa olla.

Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki aikakäsityksen perverssiydestä on tuo edellinen kirjoitteluni oppimiseen tarvittavasta ajasta. Implisiittinen ajatushan on, että jos koulun aloittamisen myöhästyttäminen kuudella vuodella myöhästyttää valmistumista vähänkin, niin myöhästyttäminen ei ole perusteltua tai ainakin perusteltavuus on asetettava kyseenalaiseksi. Oletetaanpa, että kuuden vuoden viivästyttäminen tarkoittaisi sitä, että lukiota tarvitsisi käydä vuosi lisää. Kenen mielestä tämä olisi huono idea? Ja kuitenkin asiaa piti oikein erikseen ryhtyä pohtimaan, että sen ilmeisen totuuden tajuaa. Mikä on erityisen jännää kun ottaa huomioon, että olin lukiossa vuoden vaihdossa. Hassua muuten, että vaihtarivuosista ei syyllistetä ollenkaan niin aktiivisesti kuin melkein mistä tahansa muusta opiskelua viivästyttävästä. Vuosi menee opiskelullisesti varsin hukkaan. Kaikkein hassuinta kuitenkin on se, että ei meinaa edes huomata sitä, että neljää kymppiä lähestyessä ei oikein näe merkitystä sillä, että tuleeko joku lukiosta vuotta aikaisemin vai myöhemmin.

Karuimmillaan tämä ilmiö näkyy urheilussa. Huippu-urheilijat alkavat olla minun iässäni jo entisiä, vähän lajista riippuen. Menestyksen eteen uhrataan suunnattomasti aikaa ja vaivaa, mikä asiaan kuuluukin, mutta sen eteen uhrataan myös ihan tolkuttomasti tulevaisuutta. Jos vaikkapa jääkiekkoilija kärsii loppuikänsä uran aiheuttamista vammoista, niin on vaikea uskoa, että vaikkapa kolmekymmentä vuotta myöhemmin paljon lämmittää, että silloin joskus voitin jotain. Ehkä lämmittääkin. Huomattakoon, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin ollaan vanhempieni ikäisiä, jotka juoksentelevat maratoneja ja tekevät satojen kilometrien patikkareissuja. Jossain kyselyssä, jota en nyt löydä, oli kysytty joltain määrältä urheilijoita ottaisivatko he jotain ainetta, joka lyhentäisi elämää n vuotta, jos se takaisi heille sen yhden suuren voiton. Massiivinen enemmistö ottaisi. Parikymppinen ei ymmärrä mitä tarkoittaa elää vielä neljäkymmentä vuotta. Ei sitä ymmärrä melkein neljäkymppinenkään. Paitsi että tuntuu kuitenkin siltä, että olen elänyt jo aika pitkään. Vaikka en oikeasti edes ole. Jos niikseen tulee, niin edessä saattaa olla paljon paljon paljon lisää.

Paljonko koulussa opitaan?

Törmäsin intternetsin syövereissä ajatukseen, että matematiikan opetus pitäisi aloittaa vasta yläasteiässä. Perusteluna oli jotakuinkin se, että kun aloitetaan tarpeeksi myöhään, niin kaikki tajuavat noin suurinpiirtein mistä on kyse, jolloin oppiminen sujuu ryhmältä niin paljon nopeammin, että samat asiat ehditään opetella kuitenkin.

Tästä riemastuneena rupesin miettimään, että kuinka paljon koulussa oikeasti opitaan. Siis siitä perspektiivistä, että oletetaan hypoteettinen lukioonmenijä, joka on vaikkapa kasin oppilas muuten, mutta ei ole päivääkään opiskellut matematiikkaa. Kauanko menee ottaa muu porukka kiinni? Itsestä tuntuu, että ei kauan, mutta minä olenkin tehnyt matematiikkaa hetkisen jopa työkseni, joten se ehkä tuntuu helpommalta kuin on. Hypoteettinen tilanne menee vielä kiharammaksi, jos otetaan huomioon se, että jos lukioikäiselle ei ole matematiikkaa opetettu, osaa kyseinen tyyppi sitä jollain todennäköisyydellä varmaan kuitenkin. Ainakin itse olen isäni kertoman mukaan opetellut laskemaan, että voisin pelata muun perheen kanssa tikkiä. Ikää ei tainnut mainita.

Vielä kierommaksi homma menee jos ajatellaan lukuaineita. Kuinka paljon pitää lukea vaikkapa biologiaa, että tietää saman verran biologiasta kuin muut, ottaen huomioon, että muut ovat suurimman osan opettelemastaan unohtaneet? Ja muistaen, että hyvällä lukijalla ei kauaa nokka tuhise jonkun ala-asteen bilsankirjan kanssa.

Oma lukunsa on tietenkin lukeminen. Jos ei opettele lukemaan, on koulunkäynti vaikeaa. Toisaalta on vaikea kuvitella, että lukioikäiseltä menee kauan opetella lukemaan. Sen sijaan nopeasti ei kai opi lukemaan kuin lukemalla paljon. Lukemiseen vaan pätee varmaan kaikkea muuta äärimmäisemmin se, että monet opettelevat sen itse. Fiilispohjalta väittäisin myös, että ne, jotka sen itse opiskelevat ovat varmaan kiinnostuneempia lukemisesta, joten lukevat enemmän ja siksi oppivat paremmin lukemaan. Seuraako tästä, että lukemisen opettelua kannattaisi viivästyttää, että mahdolisimman moni opettelisi sen itse?

Summa summarum: Osaisiko keskivertolukiolainen lukion jälkeen enemmän, jos yläasteella opeteltaisiin lukemaan ja kaikki muut lukuaineet aloitettaisiin lukiossa? (Unohdamme amiksen, koska halusin kärjistää tilannetta). En tiedä, mutta en ainakaan välittömästi uskalla sitä mahdottomaksikaan väittää. Olennaisesti se varmaan riippuisi siitä, että miten myöhäinen aloittaminen vaikuttaisi motivaatioon.

Kiire!

Kakara täytti kolme tässä taannoin. Sattumalta pääsin hakemaan sen tarhasta ja päätin, että kävellään kotiin, koska hemmo yleensäkin tykkää luonnossa kulkemisesta ja asioiden ihmettelemisestä. Kello oli kolmen maissa ja matkaa kotiin kolmisen kilometriä. Viiden maissa on yleensä nälkä niin kova, että raivarit alkavat. Joten jo aika aikaisessa vaiheessa oli kiire. Ja silloin tajusin, että varmaan tärkein yhteistä aikaa lapseni kanssa määrittävä asia on kiire. Ja se on perseestä.

Kiireen voi tietenkin helposti välttää. Ei tarvitse kuin pysyä kotona. Suurin ongelma siinä ratkaisussa on se, että se on vähän kuten kiirekin. Perseestä. Lapsen kanssa on kotona ihan kivaa pienissä annoksissa, mutta lapsen kanssa luonnon ihmetteleminen ja leikkien kaksiminen kaikesta vastaantulevasta on hauskaa ihan eri tavalla. Rupesinkin pohdiskelemaan, että olisiko tarjolla parempia vaihtoehtoja ja keksinkin pari hitusen luovaa ratkaisua.

Kiireenhän aiheuttaa kaksi asiaa, kakka ja nälkä. Kakka on triviaalihko varustautumiskysymys. Vaippoja ja perseenpyyhintälappuja mukaan, niin homma hoituu missä vaan. Ruoka onkin oma kysymyksensä. Vaan rupesin miettimään, että eihän ruoka nyt mitään kovin erikoista varustautumista vaadi. Vettä, astioita, ainekset, trangia. Ja istuinalustaa. Melkein joutuu kokeilemaan.

Talven haasteet

Talvi on jäänyt vaihteeksi taakse ja ainakin jälkeenpäin kun miettii, niin oli kyllä raskas talvi. Iso osa on tietysti sairastelulla, pari flunssa ja mahatautia taisi olla. Kuitenkin jos miettii niitä aikoja, jolloin tuntui hyvältä, niin yhteisenä nimittäjänä voi edelleen pitää ulkoilua ja liikuntaa. Pitäisi vaan keksiä hyvää tekemistä ulkona (lapsen kanssa). Silloinkin, kuin sää on huono. Hyvälle säälle ongelma on pitkälti ratkaistu, aina voi mennä luistelemaan. Ensi talvena kokeillaan, että saisiko valikoimiin myös laskettelun. Ja uimaanhan voi tietty mennä.
Suurin virhe taisi kuitenkin olla HCR-ilmoittautuminen. Tästähän seurasi työmatkajuokseminen, joka oli muuten ihan hyvä juttu, mutta pyöräillessä olisi ollut paljon enemmän ulkona. No, teloinpa jalkaani niin, ettei tarvitse kyseiseen juoksuun osallistua mutta pyöräily on sallittua. Onhan se ihan jännä seurata, että onko kunto jo niin hyvä, että voi joka päivä polkea. Mutta täytyy koittaa takoa vaan päähän, että ei se laatu vaan määrä.

Oikealla kädellä

Motivaation ylläpitäminen on usein vaikeaa. Varsinkin, kun on tarkoitus tehdä jotain asiaa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Käy helposti niin, että jossain vaiheessa juttua alkaa tehdä vähän vasemmalla kädellä ja sitten se alkaa tuntua turhalta ja sitten sitä ei enää jaksakaan tehdä. Venyttelylle kävi aikalailla näin. Pitäisi vaan muistaa se, että jos homma ei tunnu järkevältä, niin joko sitä pitää muuttaa tai sitten pitää lopettaa.

Venyttelemisen ongelmahan on se, että se ei ole hauskaa. Toinen ongelma on se, että edistymistä on vaikea yleensä mitata. Joten sitä pitäisi tehdä sillä tavalla, että tulee sellainen olo, että siitä on jotain hyötyä. Joten kaivelin netistä vähän juttua siitä, että miten venytellään kun tavoitteena on liikkuvuuden parantaminen. Seuraamme jännityksellä, mutta ainakin nyt alussa tuntuu paljon järkevämmältä.

Minä ja kauluri

Neuloin kaulurin. Sopivasti tuli valmiiksi kevättä varten. Ohjeen nappasin tuolta mutta en mitään nappeja tai muita juttuja ruvennut siihen laittamaan, koska ei sellaiset hippitouhut kunnolliseen kauluriin millään tavala kuulu. Hyvä perinteinen umpikauluri tuli. Ja komia, kato vaikka ite:

Jonkunmoisena haaveena on ollut muutenkin opetella tekemään vaatteita itse. On tämä ainakin pieni alku siihen suuntaan. Voi sitten katsoa, että jos vaikka ensi vuonna irtoaisi ompelukurssille.

Beef jerky

Olen tällä reseptillä tehnyt menestyksekkäästi beef jerkyä, mutta se sijaitsee vain satunnaisella keskustelupastalla, joten laitan sen tänne. Löytyy sitten jatkossakin.

Nikoyaki-marinadi, annostus per 500-700g lihaa

1.25 dl teriyakikastiketta
1 tl suolaa
1 tl valkosipulijauheutta
1 rkl siirappia
1 tl nestesavua
1 tl Tabascoa
1 tl mustapippuria

Kuukausi lähestyy loppuaan, mitä jäi käteen?

Läppäritön tammikuu piti pitää, mutta aika isosti se homma räjähti sairasteluun. Sellaiseen itseruoskintaan ei sentään lähdetty, että olisi pitänyt jaksaa tehdä jotain kunnollista, kun elämän tarkoitus on lähinnä selvitä pari päivää hengissä, että voi sitten taas jatkaa elämää. Eli läppäritön kuukausi oli kyllä enemmänkin läppäritön kaksiviikkoinen. Vaan ei siinä mitään, hyviä juttuja tuli silti.

Ehkä selkein saavutus on se, että tarve surffata meni pois. Surffaamaan voi päätyä, jos ei nyt ole muutakaan tekemistä, eikä ole jaksua keksiä tekemistä, mutta enää ei tule esimerkiksi tuunattua lasta pois kun on ihan pakko lukea Facebookista, että kaikki on perseellään paitsi se joka koitti istua. Samalla meni kyllä suurin into kirjoitell blogituksia, mutta ehkä se pitää hyväksyä ns. reiluna vaihtokauppana. Suosittelen siis ehdottomasti.

Läppärin ääressä vietetty aika ei silti vähentynyt niin paljoa kuin olisi voinut luulla, koska ilmeni, että yllättävän paljon sitä ihan tarpeellistakin tekemistä on, jossa tietoa erinäisistä asioista pitää kaivella tietoa esille. Esimerkiksi siitä, että mitä kautta Suomea kannattaa kulkea läpi. Painokin on lähtenyt taas laskemaan, vaikka siitä onkin vaikea sanoa että onko kyseessä vain ajoituksellinen yhteensattuma vai onko sitä virtaa oikeastikin enemmän. Hyvä juttu siis vaikka lyhyeksi jäikin. Sitä saakin sitten miettiä, että miten tästä eteenpäin.

Paracord-kompassi

Nonih, nyt on ensimmäinen konkreettinen tulos surffamattomuudesta esittelykunnossa. Nokkelat otsikosta sen jo hiffasivatkin. Kyseessä on siis kompassi. Itse kompassi on Suunnon M-9 rannekompassi. Jonka siis hommasin siksi, että ehkä kompassi tulee otettua mukaan jos uskoo sitä myös käyttävänsä. Lueskelin vähän arvosteluja tuosta vehkeestä ja yksimielinen näkemys oli, että kompassi hyvä, ranneke ei. Törmäsin myös tyyppiin, joka oli paracordista (naru, joka on naruille sitä, mitä jesse on teipeille) väkertänyt rannekkeen M-9:llensä. Varusteleka kertoilee sivuillaan, miten kyseisenlainen ranneke tehdään (ilman kompassia). Ja tässä se nyt on: kompassi ja kolme metriä narua.

Komia kuin mikä!

Erheitä ja innostumisia

Parin huonon yön jälkeen voi todeta, että nukkuminen on läppärittömyydessä hyvin tärkeää. Läppärin tärkein tehtävähän on antaa mahdollisuus olla tekemättä mitään kun väsyttää tai "väsyttää" ja olla silti menemättä nukkumaan. Aika hassua havaita, että mitä väsyneempi on, sitä myöhemmin menee nukkumaan. Sitä vähemmän tulee myös tehtyä mitään. Ei tämä läppärittömyys silti vielä pieleen ole mennyt, mutta kyllä se koko ajan tulee kirkkaammaksi, että miksi tämän koneen edessä meinaa aivottomana iltakaudet istua. Se vaan on se helpoin ratkaisu.

On tässä sitä tekemistä kuitenkin ruvennut jo löytymäänkin, joten ehkä niitä tuloksiakis alkaa tulla. Oleellisimpana innostuksena tällä hetkellä on reissuvarustuksen järkevöittäminen. Oikeastaan tämäkin menee sarjaan asiat, jotka olisi pitänyt laittaa kuntoon jo vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan jne. Eli siis riittävän turvavarustuksen hommaaminen metsäreissuille sellaisessa muodossa, että ne viitsii ottaa mukaankin. Mielenkiintoisin puute varustuksessa on kompassi. Omistanhan minä tietenkin kompassin, mutta asioiden kanniskelu kaulassa ottaa jostain syystä niin paljon päähän, että se kompassi on aina haudattuna rinkan syvimpään koloon ja vähänkään lyhyemmillä reissuilla se on kotona. Mikä nyt vaan ei oikeasti ole fiksua. Joten katselin pienen ja kätevän näköistä rannekompassia ja sellaisen tilasinkin. Modaussuunnitelmatkin ovat jo valmiina.

Toinen asia, mihin olen ruvennut vähän perehtymään on tulenteko. Enemmän kyllä huviksi kuin oikeasta uskosta sen tarpeeseen, mutta onhan se nyt tyylikästä, jos pystyy värkkäämään tulen ilman kaikenmaailman härveleitä. Seuraavan kerran kun menen johonkin soveliaaseen metsätilanteeseen, niin täytyy kokeilla saako valmistettua tuliporan. Tai valmistettua epäilemättä saa, mutta saako sillä tulenkin. Jos saa, niin voinkin kehua olevani jo tosi metsämies.

Viikko takana

Viikko läppärittömyyttä takana ja melko tuskattomasti on mennyt. Vieläkään ei tosin ole keksitty sitä korvaavaa tekemistä, mutta ei ole ollut tarvettakaan, kun ajan on saanut menemään arkitoimintaan. Kuvioihin on tullut muunmuassa perheen yhteinen iltapala. Eniten aikaa on kuitenkin käytetty erinäisiin kämpän uudelleenjärjestelyihin, joiden seurauksena asioille on enemmän ja järkevämpiä paikkoja. Järjestettävää piisaa vielä, mutta jos omasta kämpästä alkaa tila loppua, niin kuukauden läppärittömyys voi olla ratkaisu.

Yksi tärkeä asia, minkä tämä on jo opettanut on se, että kuinka paljon sellaisia asioita, joita oikeastaan pitäisi tehdä ja jotka jäävät aina tekemättä. Läppäristä otetaan nyt varmuuskopioita ja valokuvat on varmuuskopioitu jopa ihan muualle, joten valokuvat jäävät jäljelle tulipalostakin. Ei sekään mikään iso homma ollut, mutta ei sitä vaan tule tehtyä. Aika monta vastaavaa hommaa on vielä jäljellä, saattaa olla ettei kuukausi riitä. Sikäli voi olla, että täytyy pitää helmikuu perään, että tulee mietittyä tekemistäkin.

Siistiä elämää

Pari päivää läppärittömyyttä takana ja tekemisen puutteen huomaa eniten siitä, että kämppä on siistimpi kuin yleensä. Huoltotoimenpiteitä ei ole niin helppoa välttää, kun ei ole muuta tekemistä. Vielä ei oikein ole hyviä ideoita tullut siitä, että mihin sen lisääntyneen ajan sitten haluaa käyttää. Suurin hyötyjä tähän mennessä on kyllä kakara, huomiota irtoaa selvästi enemmän. Ihan hyvä asia varmaan sekin.

Luovuutta rajoittaa sekin, että tuntemattomasta syystä olen onnistunut unohtamaan lounaan kahtena päivänä peräkkäin. Tätä ei kyllä ole aikasemmin tapahtunut. Eikä kannattaisi tapahtua kyllä myöhemminkään, sikäli vie virtaa sellainen syömättömyys. Tähän mennessä kuitenkin varovaisen positiivisella fiiliksellä.

Julkisuuspainetta

Pitää taas vähän blogitella. Suorittaa jopa jonkunasteinen paluu juurille, eli blogin alkuperäiseen tarkoitukseen. Alunperin aloitin kirjoittelemisen luodakseni painetta laihdutuksen tukemiseksi. Painetta tarvitaan taas.

Olemme vaimon kanssa jo pitkään miettineet, että läppäri kotona itseasiassa laskee elämänlaatua, eikä suinkaan nosta sitä. Joten päätimme lähteä tipattoman tammikuun hengessä läppärittömään tammikuuhun. (Kirjoitan tätä kännykästä). Tavoitteena on, että läppäriä käytetään vain ja ainoastaan silloin kun sitä oikeasti tarvitaan eli ei juuri ollenkaan. Yksityiskohdat mietitään sitä mukaa, kun tarve tulee. Homma ei ole helppo. Läppäri on ollut niin kauan määräävässä roolissa, että tuntuu, ettei täällä ole oikein tekemistäkään ilman sitä. Mikä tietenkin kertoo vain karulla tavalla kuinka tarpeellista tämä on.

Tarkoitus on siis aluksi koittaa selvitä kuukausi ja sen jälkeen miettiä, että mitä hyvää ja huonoa tästä seurasi. Samalla tietysti tavoitteena on löytää niitä ajankäyttötapoja, jotka parantavat elämänlaatua suhteessa surffamiseen. Erityisesti toiveissa on, että kun lakkaa olemasta näennäissosiaalinen netissä, niin tulisi oltua oikeasti sosiaalinen. Saa nähdä. Saa myös nähdä, että kuinka ristiriidassa blogittaminen on näennäissosiaalisuuden karsimisen kanssa.