97.5

Nyt ei paino juuri tipu, kun ei parinkymmenen asteen pakkasessa jaksa pyöräillä.

Nokiakriisi on nyt uutisissa ja kaikenmaailman artikkeleissa ja blogituksissa kertoillaan, että miksi tässä nyt näin kävi. Yksi blogitus jota en tosin tähän hätään onnistu löytämään jäi kuitenkin mietityttämään. Siinä sanottiin, että Nokia kohteli koodaajiaan lähinnä karjana, josta yritettiin konstilla jos toisella puristaa pihalle mahdollisimman halvalla maksimaalinen hyöty. Tämä ei sinällään yllätä. Niin kauan kuin olen alalla ollut, on Nokiasta puhuttu paikkana johon voi mennä jos muuta ei saa, mutta tyydytystä ei työstä kannata laskea saavansa. Jutut on tietenkin juttuja, mutta jäin miettimään, että minkälainen ihminen jää tuollaiseen työpaikkaan.

Onko maailma oikeasti täynnä insinöörejä, joita voi kohdella vähän miten vaan kunhan palkka juoksee? Kuitenkin kuvittelisin että työkokemus Nokialla on ihan hyvä referenssi, jolla pääsisi muuallekin töihin. Ennen kaikkea mietin kuitenkin, että huomaisinko itse jos olisin jumissa jossain hommassa jota tekisin lähinnä tottumuksesta?

On hiukan ahdistavaa ajatella, että voisi jäädä tekemään jotain perseestä olevaa juttua vain siksi, ettei älyä että jotain muutakin voi tehdä.

97.5

Pikkuhiljaa hiipii paino alas. Se tosin on kai se paras tapa. Kiva kuitenkin että sujuu.

Kaveri alkoi blogittamaan ja sillä on niin paljon hienoja ajatuksia että joutuu itsekin mietiskelemään elämäänsä. Se oli sikäli valaisevaa että tajusin olevani varsin tyytyväinen elämääni. En sitten tiedä, että mitä se minusta kertoo.

Huomasin myös, että on yllättävän vaikea erottaa toisistaan sitä, että on tyytymätön siihen mitä tekee ja sitä että on tyytymätön siihen miten tekee sitä. Kuitenkin olen huomannut, että ne asiat jotka nykyisessä työssä häiritsevät ovat samoja jotka häiritsivät edellisissäkin. Johtopäätös on, että vika ei ole työssä vaan tekijässä. Tämän hiffaaminen auttoi myös tekemään muutoksia siihen, miten teen nykyistä työtä. Suurin ongelma on, kuten elämässä yleensäkin, asenne. Kun on vakuuttunut siitä, että on iso ongelma, niin kyllä semmoinen on. Jos taas keskittyy hyviin puoliin, niin yhtäkkiä niitäkin piisaa.

100 kg

Pari päivää jo vaaka näyttänyt alle 100 kg, tänä aamuna 99.4. Syntymäpäivälahjaksi sain sykemittarin, jossa on semmoinen kuntotestiominaisuus. Tein sen testin silloin heti ja nyt taas ja tulos oli aika paljon parempi. Tosin en tiedä, että kuinka paljon tuossa on varianssia. Kokemus varmaan opettaa.

Itsensä kehittämisessä numerot ovat usein hyödyllisiä. Elämään vaikuttavat muutokset ovat hyvin hitaita. Elopainon putoaminen viidella kilolla ei ole aiheuttanut sellaisia muutoksia, jotka huomaisin itse. Vaaka kertoo kuitenkin, että eteenpäin mennään joten motivaatio säilyy.

Ehkä tuosta kuntomittarista saa samanlaisen motivaationkasvatustyökalun.

102.2 kg

Ensimmäinen viikko takana ja periaatteessa tulos on ihan hyvä. Käytännössä taas tuosta tippuneesta melkein kahdesta kilosta lie 90% eilen sählyssä irronnutta nestettä. Sairastelu sotki polkemissuunnitelmat, mutta nyt on sekin saatu käyntiin.

Äiti juoksi juuri maratonin n. 4:15, joten siinä tavoitetta. Ei kai nyt tässä iässä enää sovi äidille hävitä.

Nukkuminen on elämän pasha

Yllättävän vähän on liikaa. Näköjään. Eli kun Toivo on alkanut nukkua öitä paremmin, niin minä olen alkanut olemaan saamatta unta. Aika siis ottaa taas yölliset mietteet käyttöön.

Vaimon kanssa oli puhetta, että jos saan painon alle 95 kg:n tammikuun loppuun mennessä, niin mennään juoksemaan Berliinin maraton. Ei taidettu ihan vielä lopullista päätöstä tehdä, mutta päätin silti ottaa tämän blogin seurantakäyttöön. Aikaa kolme kuukautta ja painoa pitäisi siis lähteä se 9kg.

Painonpudotuksen fyysisistä ja filosofisistakin piirteistä voisi paljon kirjoittaa, mutta jäin miettimään ihmisen motivoimisen mystiikkaa. Tavoitteena on siis päästä juoksemaan maraton. Eikä siinä mitään, se tuo intoa lähteä vääntämään. Kyseessä oli kuitenkin helposti tuskallisin kokemus elämässäni. 15 km:n kohdalla jalka alkoi vihoitella ja jo heti kolmen tunnin päästä voi juoksemisen lopettaa. Joten mikä on se vika päässä, joka saa tavoitteena olevan maratonin tuntuvan innostavasta asialta?

"Ei sen vian tarvitse iso olla kun se on päässä" sanoisi Hauhto.

Mutta suunnittelin, että päivittelen tänne vaa-an lukemia parin päivän välein, niin on sitten vanhanakin todisteet siitä, kuinka ei nuorna ollut selkärankaa. Nyt siis 104 kg.

Miesluola

Talouden on vallannut uusi nainen. Tulokkaan ulosannillinen toiminnallisuus rajoittuu lähinnä sinapin tykittämiseen, joten talouden miespuoliselle vanhemmistolle on luvassa persuksen pesemistä ja vaipanvaihtoa. 2+2 -tilanne ei tunnu oikein tasajakoiselta, kun naarakset tuntuvat liittoutuneen keskenään ja tuo parivuotias esikoispoika tahtoo tehdä kaiken nykyään itse. Saako tässä enää olla rauhassa kotonaan... no ei saa.

Autotallit ovat kautta aikojen (aina siitä lähtien kun ne syrjäyttivät hevostallit?) olleet miehisiä leposijoja, joissa äiti eikä vaimo tule nalkuttamaan epäjärjestykseltä näyttävästä tavaroiden lajittelumenetelmästä eikä mistään muustakaan. Esikoisen kanssa aamupäivän ulkoilua suoritettaessa ei voinut kuin haaveilla siitä, että olisi oma ja pyhä luola, missä vallitsee miehinen harmonia. Mutta kun sellaista ei ole.

Oma kysymyksensä on toki se, että mitähän se aikuinen mies tarvitsee. Tottahan nyt aikuisella miehellä on hyvä olla tekniikan vimpainta, kuten työkaluja ja koneita, laitteita ja härveleitä, voimavirtaa ja paineilmaa. Kaikki tämä on tietenkin tarkoin ulkomaailmalta tai vähintäänkin talouden naisilta ja lapsilta eristettynä omaan bunkkeriinsa, eli luolaan. Iso kysymys toki on myös luolan sisustus.

Karkeasti ottaen miesluolat voisi jakaa myös teemaltaan erilaisiin. Kaikkia miehiä(kään) ei kiinnosta kädet rasvassa ropaaminen kaljaa juoden, vaan osalle riittää se pelkkä kaljakin. Kaljanjuonnin piristämiseksi luola voidaan sisustaa esim. kotiteatterilaittein, biljardipöydin, humidorein ja niin edelleen, jolloin kyseessä on tavallaan pyhitetty olohuone. Miehinen tarve "korjata" tavaroita toisaalta taas edellyttää klassisen autotallityypin varustelua, jotta mies voi oikeuttaa kaljoittelunsa "asentamisella". Ylväämmän luokan versiossa taas luola voidaan sisustaa esim. humidorilla ja viski-/konjakkikaapilla sekä lukuisilla kirjahyllyillä. Kirjoja ollaan sitten lukevinaan, jolloin voi helposti ja uskottavasti näytellä olevinaan kirjaan syventyneenä, mikäli joku tulee häiritsemään sikarin pössyttelyä ja ruskean tisleen siemailua.

Itsellänihän on tuo parin neliön ulkovarasto ihan vaimon luvalla nyt omassa käytössä. Käyttöä haittaa se, että siellä on talvella kylmää ja märkää, valoa eikä lämpöä ole, eikä tavaroiden lisäksi sinne oikein mahdu sisällekään.

Mitenhän tässä on taas näin käynytkään.

Kakaran rakastamisesta

Reilu viikko sitten syntyi esikoinen, tästedes kakarana tunnettu hemmo. Kun mietittiin kakaran hommaamista ja raskauden aikanakin suurin mietinnän aihe oli se, että jaksaako tuommoista sitten rakastaa, kun se kuitenkin lähinnä rääkyy ja paskoo. Ja on ärsyttävä. Useammankin ihmisen kanssa tästä juteltiinkin ja vastaus oli lähinnä, että kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa. Varmaan totta useimmilla, mutta sen verran löytyy niitäkin, jotka kertovat lasten olleen elämän suurin virhe, ettei se lopulta lämmitä.

Reilu viikko isyyttä on antanut perspektiiviä tähän kysymykseen jo vähän. Saattaa olla, että joskus vielä tulee joku hieno isyyden kokemus tai jotain, mutta vaikka tuota tyyppiä katsoessa nyt tulee lähinnä mieleen, että kuka tuo on, miksi se on täällä ja koska se menee pois, niin kyllä se hoidettua tulee silti. Se kai kuitenkin on olennaista. Että vaikka ei koskaan mitään suurta sielujen säkenöintiä olisikaan, niin on valmis hoitamaan homman kotiin. Läheisyyden, seuran, puhtaan vaipan ja kuivien vaatteiden antamiseen kakaralle ei tarvita suuria tunteita, lähinnä sen hyväksymistä, että tuo tarvitsee ne ja halua sen verran joustaa oman perseen tuijottelusta. Ehkä joskus lähiaikoina voin sanoa, että rakastan tuota. Nyt voin sanoa, että olen valmis huolehtimaan siitä.