Yllättävän vähän on liikaa. Näköjään. Eli kun Toivo on alkanut nukkua öitä paremmin, niin minä olen alkanut olemaan saamatta unta. Aika siis ottaa taas yölliset mietteet käyttöön.
Vaimon kanssa oli puhetta, että jos saan painon alle 95 kg:n tammikuun loppuun mennessä, niin mennään juoksemaan Berliinin maraton. Ei taidettu ihan vielä lopullista päätöstä tehdä, mutta päätin silti ottaa tämän blogin seurantakäyttöön. Aikaa kolme kuukautta ja painoa pitäisi siis lähteä se 9kg.
Painonpudotuksen fyysisistä ja filosofisistakin piirteistä voisi paljon kirjoittaa, mutta jäin miettimään ihmisen motivoimisen mystiikkaa. Tavoitteena on siis päästä juoksemaan maraton. Eikä siinä mitään, se tuo intoa lähteä vääntämään. Kyseessä oli kuitenkin helposti tuskallisin kokemus elämässäni. 15 km:n kohdalla jalka alkoi vihoitella ja jo heti kolmen tunnin päästä voi juoksemisen lopettaa. Joten mikä on se vika päässä, joka saa tavoitteena olevan maratonin tuntuvan innostavasta asialta?
"Ei sen vian tarvitse iso olla kun se on päässä" sanoisi Hauhto.
Mutta suunnittelin, että päivittelen tänne vaa-an lukemia parin päivän välein, niin on sitten vanhanakin todisteet siitä, kuinka ei nuorna ollut selkärankaa. Nyt siis 104 kg.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti