Riittävän kivojen ihmisten löytymisestä

Esipuhe
Tiivistelmä piti laittamani. Kun tulee pohdittua asioita ensin jo toisella foorumilla, niin ei tule kirjoitettua tänne, kun asiat on sitten sanottu jo. McJones totesi sitten erään pulinan lomassa, että no jos laitat tiivistelmän. Totesin että no voisihan sitä laittaakin. Niin laitan nyt sit ainakin tiivistelmän. Tosin, kun nyt alkuun pääsen, niin yleensä se siitä sit laajenee omalla painollaan... No niin, asiaa kohti.

Johdanto
Kun sitä on tällainen ihminen, joka mielellään fiksautuu ihmisiin ja sitten näkee niitä samoja naamoja aina uudestaan, niin puoliskon etsiminenkin on mennyt sitä rataa, että koetetaan etsiä sellainen, jonka kanssa sitten voisi elää maailman tappin asti - ja tietty mielellään, että sekin haluais elää mun kanssani maailman tappiin asti.

Kaikki eivät luonnollisestikaan kelpaa. Ensin katsotaan, onko sietämättömiä ominaisuuksia. Sen jälkeen, että kelpaako muuten, ja mitkä ovat oletettavat positiiviset avut. Ja tietty sekin, saako aikaan kivoja viboja. ;) Jos tämän karsinnan jälkeen joku jäi jäljelle, aletaan tutkia olisiko itsellä jotain mahdollisuuksia. Näin siis karkeasti tapahtui parinvalintani, ja samoin se - tai näin kuvittelen - tapahtuisi edelleen, jos pari edelleen puuttuisi.

Tutkimuskysymys
Niin mistähän nyt sitten johtuu, että vaikuttaa siltä kuin potentiaalisen oloisia kandidaatteja olisi sittemmin näkynyt enemmänkin, sen jälkeen kun sen omansa lopulta löysi ja nappasi itselleen? Ja tästä päätyy miettimään, että miksi sen ensimmäisen kelvollisen löytämiseen meni niin kauan kuin meni?

Mistä tämä johtuu? Olenko minä muuttunut? Ovatko ne vastaan tulevat ihmiset muuttuneet? Ovatko muuttuneet olosuhteet muuttaneet arviointikriteerejä oleellisesti? Mitä on tapahtunut, vai kuvittelenko vain?

Pohdinta
Onko niin, että iän myötä sitä on oppinut asioita ja pehmentynyt? Ehkä oppinut sietämään enemmän erilaisuutta. Että pienet aiemmin ärsyttäneet asiat eivät enää nykyään ärsytäkään. Että toisenlaisia ajattelutapoja on ehkä helpompi ymmärtää, ehkä kertyneen elämänkokemuksen kautta. Ja että jos jotkin kriteerit eivät iän kartuttua enää olekaan relevantteja -> sihdissä isompia reikiä joista mahtua läpi.

Mutta kun. Usea sorsa on väittänyt aikojen kuluessa, että vanhemmiten sitä entistä enemmän fiksautuu niihin omiin tapoihinsa, uskomuksiinsa, olemiseensa. Muuttuu enemmän jääräksi, jos ei aiemmin ole vielä ollut. Eikös se enemmänkin tarkoittaisi sitä, että yhä vähemmän niiden eri tavalla ajattelevien ja toimivien sietäisi puuttuvan omaan elämäänsä, vaikka sinänsä heitä paremmin ymmärtäisikin.
Jotkin asiat toki ovat muuttuneet. Esimerkiksi nykyään sellainen "sopivan ikäinen" on löysempi määritelmä kuin aiemmin. Siinä kahdenkympin paikkeilla muutaman vuoden ikäero tuntui yleensä - joskaan ei tosin aina - vielä merkittävältä, nykyään alkaa olla että jos menee viiden vuoden sisään niin ollaan ihan saman ikäisiä, ja kymmenen vuoden sisään, niin melkein saman ikäisiä -> iän puolesta kelpaisi.

Vai ovatko ne muut iän myötä viisastuneet? Niin että kun sitä nyt suurinpiirtein itsensä ikäisiä katselee, niin... He ovat, kolmenkymmenen eri puolille jo ehtineinä, ehtineet tehdä pahimmat töppäilynsä, ehtineet oppia käytöstapoja, ehtineet hieman rauhoittua, ehtineet kerätä kokemuksia ja ajatuksia päähänsä, muustakin kuin jääkiekosta, jalkapallosta ja mopoista, ja siitä, kuinka piiitkiä he ovat [varsinkin minuun verrattuna], *huoh*.
Niin, ja useimmat ovat kai ehtineet oppia myös edes hieman siitä, että asioihin voi olla erilaisia näkökulmia ilman että ne välttämättä olisivat heti mustavalkoisen "vääriä". Keskusteluun osallisujat ja keskustelun ylläpitäjät saattavat jopa alkaa vaikuttaa järjellisiltä olennoilta, jos heistä saa irti jotain järjellisiä ajatusrakennelmia.

Tätä muidenviisastumisargumenttia voisin kannattaakin, ehkä jopa melko varauksetta. ;)
Kun nykyään oman ikäiset näyttävät osaavan jopa tehdä jotain järjellisiäkin päätöksiä, koskien vähän kaikenlaisia asioita. Toisaalta keskusteluissa saatetaan jopa päätyä käsittelemään joitain mielenkiintoisia asioita, jopa heidän aloitteestaan. Ihminen vaikuttaa heti mukavemmalta ja potentiaalisemmalta kun sen kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja/tai jos se näyttää tekevän elämällään jotain järjellistä.

Niin, kyllä puoliskon tarttee mun mielestäni olla sellainen että hänen kanssaan voi aidosti vaihtaa ajatuksia. Ja niitä myös _pitää_ vaihtaa jotta pysytään kärryillä toisistamme, ettei tartte kohta sanoa kohta että "kasvettiin erillemme".

Myös jo olemassaolevan parisuhteen tuomaa realismia esitettiin mahdolliseksi syyksi keskustelun lomassa. Olenko siis oppinut näkemään jotain siitä, mitä on realistista saavuttaa ja mitä ei, ja siten useampi yksilö voi vaikuttaa potentiaalisemmalta kuin ennen?
Niin no, parisuhteen olemassaolo tuskin voi olla vaikuttamatta ylipäänsä siihen, miten suhtautuu ihmisiin. Ylipäänsä ihmissuhteet vaikuttavat muihin ihmissuhteisiin. Ehkä ihmisiltä ei täältä olemassaolevasta parisuhteesta käsin katsoessa tarvitse enää kaikkea sitä mitä tarvitsi silloin kun eleli vielä itsekseen. Vähempiä toiveita, tarpeita ja unelmia, mitälie, täyttämään sopisi yleensä useampikin ihminen kuin silloin, jos niitä olisi vielä toinen mokoma lisää. Nykyisessä kahden ihmisen ydinperheeseen perustuvassa systeemissä puoliso kun saa helposti leikkiä joidenkin muiden systeemien kyläyhteisöä tai muuta isompaa referenssijoukkoa. Ei ole helppoa ei.

Vai onko tämä sitä, että nimenomaan vaan tuntuu siltä? Että ympärille osuu sellaisia perusmukavia ja perusjänniä ihmisiä, joilla ei ole niitä sietämättömämpiä vikoja. Ja kun sitten ei ole tarvetta syvemmin pohtia, sietäisikö kyseisetä henkilöä tarvittaessa joka päivä useita tunteja sinne maailman tappiin, eikä ehkä lopulta kuitenkaan edes mahdollisuutta tutustua niin kovin perinpohjaisesti, niin sitä sitten vaan kuvittelee, että joku ihminen saattaisi mennäkin omasta sihdistä läpi, vaikka tarkempi tarkastelu paljastaisi, ettei ole toivoakaan, tälläkään.

Olemassaoleva parisuhde... ...se tuo kyllä realismia peliin. Mutta se tekee sen kyllä molempiin suuntiin. Jokunen aikanaan tärkeän oloinen valintakriteeri on todettu turhakkeeksi ja heitetty romukoppaan - mutta toisaalta, tilalle on tullut joitain asioita, joita nykyään katsoisi tarkemmin kuin aikanaan. Puutteiksi kuvitellut asiat toisessa eivät välttämättä olekaan aina heikkouksia, ja toisaalta joidenkin asioiden tärkeyttä, tai joitain asioita ylipäänsä, ei sattunut tulemaan ajatelleeksi, ja niiden suuren arvon huomaa taas vasta sitten kun niitä ei tässä yksilössä ollutkaan.

Mutta kun. Silloin aikanaan ei oikein tuntunut oikein olevan edes sellaisia periaatteessa potentiaalisia. Muutamaan "liian hyvään" sitä törmäsi, ja muutamaan sellaiseen joiden sijainti maailman kolkissa olisi ollut minun makuuni liian kaukainen. Muut olivat kivoja kavereiksi, mutta kumppaniksi - eijjeijjei. Liian tyhmiä, liian viisaita, liian vanhoja, liian nuoria, liian lipeviä, liian ujoja, liian hitaita, liian nopeita, liian... ...liian jotain, mitä tahansa, muttei sopivia. Tai sitten siinä rajoilla, että periaatteessa voisikin kelvata, mutta kun ei nyt kuitenkaan ollut itse täysin vakuuttunut, niin ei ainakaan itse lähtenyt viemään asiaa eteenpäin.

johtopäätökset
Jätetään harjoitustehtäväksi.

Tosielämä on oikeasti

Hesari kertoi, että Johanna Korhosen potkut olivat käräjäoikeuden mielestä oikein annetut. Asia ei muuten ole kommentoimisen arvoinen, mutta se antaa tilaisuuden todeta, että olin oikeassa ja joku muu oli väärässä. Ja koska kukaan järkevä ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuutta mollata tyhmempiään, niin täältä pesee.

Nimittäin. Luin jostain blogista aikanaan kommenttia siitä, kuinka ihmisillä on tapana uskoa auktoriteettien erehtymättömyyteen. Esimerkkinä tästä annettiin tämä nimenomainen tapaus, josta blogin kirjoittaja oli kuullut monen esittävän näkemyksen, että on vaikea uskoa sanomalehden johdon olevan niin tyhmä, että sanoisi päätoimittajalleen erottamisen syyksi lesbouden vaikka se se syy olisikin. Miksi pomot eivät voisi olla niin tyhmiä?

Pomothan voivat olla niin tyhmiä helpostikin, mutta koko ajatus jättää asian toisen puolen käsittelemättä. Voisiko tapahtuneelle olla muuta, uskottavampaa, syytä kuin se, että pomo on ammattitaidoton tolvana? Ja ennen kaikkea miten tuo tilanne olisi oikeasti tapahtunut? Leffoissa potkut annetaan huutamalla "YOU ARE FIRED!", mutta oikeassa elämässä joku, esimerkiksi vaikkapa tämä potkut saava, huomauttaa, ettei niitä potkuja noin vain anneta. Kannattaa miettiä, että jos pomo tyhmyyttään antaa nämä potkut, niin kuinka tyhmä sen pomon oikeasti täytyy olla. Äkkipikainen ei meinaan riitä. Se vaatii jatkettua ja hyvin päättäväistä tyhmyyttä ja muiden kuuntelematta jättämistä. Ja yllättäen pomo ei sitten ollutkaan ihan niin tyhmä, vaan kykeni esittämään ainakin oikeuden vakuuttaneita perusteluja potkuille. Oli se oikea syy mikä hyvänsä.

Lukiossa fysiikanopettaja opetti meitä tarkastamaan koetuloksia miettimällä, että onko tämä vastaus järkevä. Ja kirjoitti punakynällä "tämä ei ole järkevää", kun väitin, että kolikko painaa linkoavan pesukoneen runkoa kymmenien tuhansien newtoneiden voimalla. Samaa periaatetta kannattaa soveltaa elämässä yleensäkin. Onko tämä järkevää? Käytännössä, konkreettisesti jossain ihan oikeassa tilanteessa, jossa minä voisin esimerkiksi itse kuvitella olevani paikalla. Onko se järkevää tässä ihan oikeasssa elämässä eikä pelkästään jossain hienossa päänsisäisessä teoreettisessa abstraktiossa? Pomot voivat olla tyhmiä, mutta kuinka tyhmä tämän pomon tässä nimenomaisessa tilanteessa täytyy olla?