Olen kohta 36 eli melkein 40. Se tarkoittaa sitä, että jos elän toisen mokoman, niin olen vähän päälle 70 vuotta. Eliniänodote miehillä on hiukan päälle 77.2. Eli siis todennäköisesti elän vielä selvästi enemmän kuin olen elänyt tähän mennessä. Jos lähden vielä olettamaan, että terveydentilani on vanhentuessani samanlainen kuin vanhemmillani, niin toimintakykyni on vielä eläkeiässä varsin bueno. Oli itseasiassa aika shokki miettiä kuinka paljon sitä aikaa saattaa olla jäljellä. Varsinkin kun kuulee välillä, mitä jotkut lähes/päälle satavuotiaat tekevät. Ei ihan kolme kertaa minun ikäiset, mutta melkein. Aikaa ei välttämättä ole jäljellä kuin sekunteja, mutta joskus tuntuu siltä, että sitäkin tajuaa hyvin hatarasti kuinka paljon sitä saattaa olla.
Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki aikakäsityksen perverssiydestä on tuo edellinen kirjoitteluni oppimiseen tarvittavasta ajasta. Implisiittinen ajatushan on, että jos koulun aloittamisen myöhästyttäminen kuudella vuodella myöhästyttää valmistumista vähänkin, niin myöhästyttäminen ei ole perusteltua tai ainakin perusteltavuus on asetettava kyseenalaiseksi. Oletetaanpa, että kuuden vuoden viivästyttäminen tarkoittaisi sitä, että lukiota tarvitsisi käydä vuosi lisää. Kenen mielestä tämä olisi huono idea? Ja kuitenkin asiaa piti oikein erikseen ryhtyä pohtimaan, että sen ilmeisen totuuden tajuaa. Mikä on erityisen jännää kun ottaa huomioon, että olin lukiossa vuoden vaihdossa. Hassua muuten, että vaihtarivuosista ei syyllistetä ollenkaan niin aktiivisesti kuin melkein mistä tahansa muusta opiskelua viivästyttävästä. Vuosi menee opiskelullisesti varsin hukkaan. Kaikkein hassuinta kuitenkin on se, että ei meinaa edes huomata sitä, että neljää kymppiä lähestyessä ei oikein näe merkitystä sillä, että tuleeko joku lukiosta vuotta aikaisemin vai myöhemmin.
Karuimmillaan tämä ilmiö näkyy urheilussa. Huippu-urheilijat alkavat olla minun iässäni jo entisiä, vähän lajista riippuen. Menestyksen eteen uhrataan suunnattomasti aikaa ja vaivaa, mikä asiaan kuuluukin, mutta sen eteen uhrataan myös ihan tolkuttomasti tulevaisuutta. Jos vaikkapa jääkiekkoilija kärsii loppuikänsä uran aiheuttamista vammoista, niin on vaikea uskoa, että vaikkapa kolmekymmentä vuotta myöhemmin paljon lämmittää, että silloin joskus voitin jotain. Ehkä lämmittääkin. Huomattakoon, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin ollaan vanhempieni ikäisiä, jotka juoksentelevat maratoneja ja tekevät satojen kilometrien patikkareissuja. Jossain kyselyssä, jota en nyt löydä, oli kysytty joltain määrältä urheilijoita ottaisivatko he jotain ainetta, joka lyhentäisi elämää n vuotta, jos se takaisi heille sen yhden suuren voiton. Massiivinen enemmistö ottaisi. Parikymppinen ei ymmärrä mitä tarkoittaa elää vielä neljäkymmentä vuotta. Ei sitä ymmärrä melkein neljäkymppinenkään. Paitsi että tuntuu kuitenkin siltä, että olen elänyt jo aika pitkään. Vaikka en oikeasti edes ole. Jos niikseen tulee, niin edessä saattaa olla paljon paljon paljon lisää.
