Reilu viikko sitten syntyi esikoinen, tästedes kakarana tunnettu hemmo. Kun mietittiin kakaran hommaamista ja raskauden aikanakin suurin mietinnän aihe oli se, että jaksaako tuommoista sitten rakastaa, kun se kuitenkin lähinnä rääkyy ja paskoo. Ja on ärsyttävä. Useammankin ihmisen kanssa tästä juteltiinkin ja vastaus oli lähinnä, että kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa. Varmaan totta useimmilla, mutta sen verran löytyy niitäkin, jotka kertovat lasten olleen elämän suurin virhe, ettei se lopulta lämmitä.
Reilu viikko isyyttä on antanut perspektiiviä tähän kysymykseen jo vähän. Saattaa olla, että joskus vielä tulee joku hieno isyyden kokemus tai jotain, mutta vaikka tuota tyyppiä katsoessa nyt tulee lähinnä mieleen, että kuka tuo on, miksi se on täällä ja koska se menee pois, niin kyllä se hoidettua tulee silti. Se kai kuitenkin on olennaista. Että vaikka ei koskaan mitään suurta sielujen säkenöintiä olisikaan, niin on valmis hoitamaan homman kotiin. Läheisyyden, seuran, puhtaan vaipan ja kuivien vaatteiden antamiseen kakaralle ei tarvita suuria tunteita, lähinnä sen hyväksymistä, että tuo tarvitsee ne ja halua sen verran joustaa oman perseen tuijottelusta. Ehkä joskus lähiaikoina voin sanoa, että rakastan tuota. Nyt voin sanoa, että olen valmis huolehtimaan siitä.
