Jumala ei siedä syntiä(?)

"Syntiset eivät pääse taivaasen, koska Jumala ei siedä syntiä". Yksi perinteisimmistä kristinuskon ongelmakohdista on, että miksi kaikki eivät pelastu. Miten hyvä Jumala voi tuomita kadotukseen? Ja perusvirhe joka annetaan lähes kaikissa vastauksissa on se, että "koska Jumala". Jumala voisi kyllä, mutku ei se haluu. Se ei vaan pysty sietämään syntiä, niin ei se käy.

Tässä selityksessä on kaksi heikkoutta. Ensinnäkin se opettaa meille, että Jumala on jossain kaukana. Siellä sfääreissään taivaksissa ja me täällä kaukana muualla. Sen takia sitä ei ahista, vaikka täällä kaikki on syntisiä. Se on mennyt poispois niin kauas, ettei enää ahista. Toisekseen se antaa ymmärtää, että taivaaseen mennään fiilispohjalta. Kuka vaan voisi mennä taivaaseen, mutta Jumala ei tykkää tyhmistä, niin tyhmät ihmiset ei pääse. Koska ne on tyhmiä. Ni. Ne voisi kyllä, mutta kun Jumala ei tykkää.

Jumala ei ole hauras, heikko, herkkä eikä allerginen. Taivas on. "Jos olet taivaassa ja joku tulee vetämään lättyyn, niin oletko taivaassa?" Kysyin tuon pyhäkoululaisilta kerran ja olivat yksimielisiä, että kun lättyynvetäminen alkaa, niin ei olla enää taivaassa. Kun toiselle tehdään pahaa, niin ei olla enää taivaassa. Kun pahastutaan, vaikka toinen ei edes pahaa tarkoittanut, ei olla enää taivaassa. Kun jätetään auttamatta, huomioimatta, tekemättä hyvää, ei olla enää taivaassa. Taivas lakkaa olemasta äärettömän helposti. Siksi Jumala ei päästä syntistä taivaaseen. Ei "koska Jumala". Vaan siksi, että jos Jumala päästää, niin sitä taivasta ei sitten enää ole.

Syntinen taivaassa ei ole moraalinen ristiriita vaan looginen. Se on vähän niinkuin pyöreä neliö. Jos se on pyöreä, se ei ole neliö, jos se on neliö, se ei ole pyöreä. Ehkä kuvaavampana vertauksena, kuvittele laatikko, jossa ei ole vihreitä asioita. Jos sinne laitetaan vihreä pallo, niin se ei enää ole laatikko, jossa ei ole vihreitä asioita. Vihreä pallo ei voi koskaan olla laatikossa, jossa ei ole vihreitä asioita. Jos halutaan, että on laatikko, jossa ei ole vihreitä asioita, niin pitää pitää huolta, ettei yksikään vihreä asia pääse siihen laatikkoon.

Kaikki alkoi siitä...

Mihin minä uskon? Rontti 20 vuotta on siitä, kun tulin uskoon, menin seurakuntaan ja rupesin oikeasti opettelemaan tätä kristinuskojuttua. Ei ne Jumalan jäljet elämässä mitenkään siitä alkaneet, mutta siitä alkoi asioiden aktiivinen pohtiminen. Muutaman vuoden on jo tuntunut siltä, että pitäisi koittaa kirjoittaa niitä juttuja ylös. Ja kas, tämä ikivanha blogin on täällä vieläkin. Ja tässä saikulla lojuessa ei mitään niin olekaan kuin aikaa.

Uskon matkaa siis jo jonkun aikaa taitettu. Koko tällä matkalla kengässä on ollut hiertävä kivi. Olen halunnut oppia ja ymmärtää kristinuskoa ja lukenut ja kuullut monensorttista opetusta. Ja aika iso osa siitä on sontaa. Usein vielä tavalla, joka tuntuu sekä ilmeiseltä että perustavanlaatuiselta.

Esimerkki. "Kaikki rikoksemme kohdistuvat paitsi uhriin myös Jumalaan". Tätä olen kuullut eri muodoissa monta kertaa perusteluna sille, miksi Jumalalla on oikeus rankaista synnistä. Onneksi en ihan vähään aikaan. Jos raiskaan henkilön A uhrini on A. A ei ole ainoa joka kärsii. A:n lähipiiri kärsii. Lähialueen ihmiset kärsivät, koska on pelottavaa olla alueella jossa raiskataan. Ehkä monet muutkin. Yhteiskuntakin kärsii. Ja Jumala joka rakastaa A:ta (ja minua joka tämän pahan tein) kärsii myös. Suunnattomasti. Mutta vain yksi näistä voi sanoa olevansa rikokseni uhri.

Jos A:n isä tulee sanomaan minulle "Miksi teit minulle näin?", niin kyseessä on itsekeskeinen mulkku. Vaikka hän kärsii, hän ei ole uhri. Uhriksi asettuminen on loukkaus sitä ihmistä kohtaan, joka on uhri. Sama pätee naapuriin. Ja yhteiskuntaan. Vaikka se on säätänyt lakeja, joita rikottiin. Ja näiden lakien pohjalta rankaisee minua, tekijää. Se ei siltikään ole uhri. Eikä Jumala. Vaikka Jumala rankaisee, niin se rangaistus ei perustu Jumalan kokemaan vääryyteen. Vaan uhrin. Jumalan edessä joudun vastaamaan siitä, mitä tein A:lle, en siitä, kuinka paljon pahaa mieltä tuotin Jumalalle, kun A:ta noin pahasti kohtelin.

Tämä on nähdäkseni paitsi perustavanlaatuista, myös aika itsestäänselvää. Mutta sitä opetusta joka opettaa toisin on tullut sen verran vastaan, että tämä tuli ensimmäisenä mieleen, kun piti kivelle saada vähän konkreettista muotoa. Ja se hiertää, koska siitä seuraa hiipivä epäluulo. Onko sittenkin totta, että tässä touhussa ei ole järkeä? Koska jos siinä on, niin miksi ihmisiä kuljeskelee ympäriinsä juttelemassa tuollaisia älyttömyyksiä? Jos kristinuskossa on järkeä, miksi sitä aktiivisesti ja johdonmukaisesti kieltäydytään käyttämästä?

"Jos tuo on totta, niin Jumala on <EI YHTÄÄN MAIRITTELEVA ASIA>". Tämän asian kanssa olen paininut paljon ja varmaan painin jatkossakin. Mutta siitä painiskelusta on hyötyä. Opetus tai asia vaihtelee, mutta vastauksia löytyy kun vaan jaksaa painia. Hyväksyy sen, että hiertää. Hyväksyy sen, että se haittaa matkantekoa. Tyytyy siihen, että hiertämiseen löytyy aikanaan vastaus. Eikä lopeta kulkemista. Koska niitä vastauksia kyllä löytyy, mutta usein asioiden pitää saada poukkoilla päässä ties kuinka pitkään, ennen kuin se ratkaiseva pala löytyy palapeliin.

Vapaasta tahdosta

Pitääpä taas kirjoitella ajatuksia ylös, kun päädyttiin vaimon Willian Lane Craigin (jatkossa WLC) kuuntelun seurauksena ruvettiin ihmettelemään, että mikä se vapaa tahto oikein on. Tässä kysymyksessä WLC hahmottelee sitä, että mitä vapaa tahto on. En tiivistä sitä tähän koska en osaa. Joka tapauksessa tuntui siltä, että tuo vastaus nimenomaan näppärästi väistää sen koko ongelman ytimen.

Eli jos minun vapaa tahtoni on se, mitä minä itse omista syistäni päätän, niin mikä on tässä kohtaa nyt se minä? Minä en ole ollut olemassa aina, joten kaikki, mitä minussa on on tullut minuun jostain minun ulkopuoleltani. Joten mikä se vapaa asia minussa on, mikä siitä tekee erityisen vapaan? Miksi se riippuu jotenkin erityisen vapaalla tavalla vain minusta, kun nähdäkseni sen lähde on pakostakin jossain minun ulkopuolellani?

Erityisen hämmentäväksi homma tulee kun siihen sotketaan determinismiä. Tai sen epäistä versiota. WLC:n mukaan deterministisyys tarkoittaisi sitä, että vapaata tahtoa ei ole. Epädeterministisessä systeemissä vapaa tahto voi olla olemassa. Kuvittelen tietäväni, että ero deterministisen ja epädeterministisen maailmankaikkeuden välillä on satunnaisuus. Jos näin ei ole, niin korjatkoon joku tietävämpi minua. Epädeterministisessä systeemissä on satunnaisuutta. Satunnaisuus taas on käsittääkseni sitä, että joku asia voi olla yhdellä tai toisella tavalla, eikä sille, miksi nyt meni näin eikä noin ole syytä. Tuleeko robotille vapaa tahto, jos siihen lisää aitoa satunnaisuutta? Jos ei tule, niin miksi minulle tulee? Varsinkin kun se satunnaisuus nähdäkseni tarkoittaa juuri sitä, että se ei riipu enää minusta. Vapaa se epäilemättä jossain mielessä on, siitä en ole ollenkaan vakuuttunut, että onko se tahtomista, enkä varsinkaan siitä, että onko se minun tahtomistani.

Johtopäätöksenä tuntuu siis tähän mennessä olevan, että jos vapaata tahtoa ei voi olla deterministisessä maailmankaikkeudessa, niin sitä ei ole. Heh, koitanpa vetää homman WLC-mäiseksi premissit-johtopäätös-kombinaatioksi.
(1) Vapaa tahto on jotain, mikä riippuu tahtojasta itsestään
(2) Epädeterministisyys ei tuo maailmankaikkeuteen mitään tahtojasta riippuvaa
(3) Epädeterministisyys ei voi selittää vapaata tahtoa, jos sitä ei deterministisessä maailmankaikkeudessa voi olla.
Ei tullut kovin napakoita, mutta en nyt jaksa niitä hinkata

Loppukaneettina todettakoon, että missään nimessä tätä juttua ei pidä ottaa niin, etten arvostaisi WLC:n työtä. Arvostan sitä suuresti ja siksi yllätti, että tuo yksi vastaus kunnostautui lähinnä uusien kysymysten herättämisessä

-------------------------
Jälkeenpäin lisätty huomautus: nyt tekivät tietotekniikanopinnot tepposet vanhalle miehelle. Kun hinkataan tilakoneita paperille, niin epädeterministisyys on satunnaisuutta. Kun mietitään Jumalaa ja muuta sellaista, niin epädeterministisyys on pelkästään sitä, että asioita voi tapahtua ilman, että sille pystytään osoittamaan syytä. Eli tuo determinismijuttu meni nyt päin prinkkalaa mutta rapatessa roiskuu

Sirveli

Elämän satunnaisten mutkien jälkeen päädyin Tuupovaaraan. Siellä päädyin ravintolaan lounaalle. Ainoa ruokalaji tarjolla oli sirveli. Ihan tolkuttoman hyvää tavaraa. Tässä tulee siis ohje.

Tarvitaan rasvaista sian kylkeä siivuina, sipulia, suolaa ja pippuria.

Leikkasin sian parin sentin siivuiksi ja paistoin kahdessa ja erän jälkeen aina sipulia renkaina siasta jääneessä rasvassa. Lopputulemaa haudutetaan jonkun aikaa ja maustetaan suolalla ja pippurilla. Syödään perunan kanssa.

Herkkua, naminami!

Tulipa tehtyä niin herkullisen näköistä tavaraa, että piti oikein laittaa jakoon. Noin 70 g tätä lämmitetään sen verran, että on helppo sekoittaa ja noin 20 g tätä ja vehnäjauhoa sen verran, että irtoaa kattilasta.

Paljastetaan sen verran, että tuote on siis "kotitekoinen" salmiakki. Piti laittaa jakoon, kun vaimolla oli niin voimakas näkemys siitä miltä se näyttää.

Opetusharrastus

Vesan oppikirjamaratonjuttuja lukiessa tuli mieleen, että johonkin vastaavaan oppimisenedistämisjuttuun olisi itsekin kiva osallistua, mutta aika, into eikä osaaminenkaan ole sillä tasolla, että esimerkiksi oppikirjamaratoniin alkaisin vääntäytyä. Vaan löysinpä tavan harrastaa oppimisen tukemista kotisohvalta rennosti.

Khan Academyssä on nimittäin tehty tekstitysten kääntäminen sikäli helpoksi, että niitä voi muutaman tyhjän minuutin iskiessä käydä naputtelemassa huvikseen. Ainakin, kun tekee helppoja videoita, niin aivoja vaaditaan saman verran kuin surffaamiseenkin. Aikaa menee videoon suurinpiirtein 4 kertaa videon pituus. Tähän mennessä valmiiksi on tullut Yhteenlasku 3 ja Vähennyslasku 3.

Perverssejä aikakäsityksiä

Olen kohta 36 eli melkein 40. Se tarkoittaa sitä, että jos elän toisen mokoman, niin olen vähän päälle 70 vuotta. Eliniänodote miehillä on hiukan päälle 77.2. Eli siis todennäköisesti elän vielä selvästi enemmän kuin olen elänyt tähän mennessä. Jos lähden vielä olettamaan, että terveydentilani on vanhentuessani samanlainen kuin vanhemmillani, niin toimintakykyni on vielä eläkeiässä varsin bueno. Oli itseasiassa aika shokki miettiä kuinka paljon sitä aikaa saattaa olla jäljellä. Varsinkin kun kuulee välillä, mitä jotkut lähes/päälle satavuotiaat tekevät. Ei ihan kolme kertaa minun ikäiset, mutta melkein. Aikaa ei välttämättä ole jäljellä kuin sekunteja, mutta joskus tuntuu siltä, että sitäkin tajuaa hyvin hatarasti kuinka paljon sitä saattaa olla.

Tietyllä tavalla äärimmäinen esimerkki aikakäsityksen perverssiydestä on tuo edellinen kirjoitteluni oppimiseen tarvittavasta ajasta. Implisiittinen ajatushan on, että jos koulun aloittamisen myöhästyttäminen kuudella vuodella myöhästyttää valmistumista vähänkin, niin myöhästyttäminen ei ole perusteltua tai ainakin perusteltavuus on asetettava kyseenalaiseksi. Oletetaanpa, että kuuden vuoden viivästyttäminen tarkoittaisi sitä, että lukiota tarvitsisi käydä vuosi lisää. Kenen mielestä tämä olisi huono idea? Ja kuitenkin asiaa piti oikein erikseen ryhtyä pohtimaan, että sen ilmeisen totuuden tajuaa. Mikä on erityisen jännää kun ottaa huomioon, että olin lukiossa vuoden vaihdossa. Hassua muuten, että vaihtarivuosista ei syyllistetä ollenkaan niin aktiivisesti kuin melkein mistä tahansa muusta opiskelua viivästyttävästä. Vuosi menee opiskelullisesti varsin hukkaan. Kaikkein hassuinta kuitenkin on se, että ei meinaa edes huomata sitä, että neljää kymppiä lähestyessä ei oikein näe merkitystä sillä, että tuleeko joku lukiosta vuotta aikaisemin vai myöhemmin.

Karuimmillaan tämä ilmiö näkyy urheilussa. Huippu-urheilijat alkavat olla minun iässäni jo entisiä, vähän lajista riippuen. Menestyksen eteen uhrataan suunnattomasti aikaa ja vaivaa, mikä asiaan kuuluukin, mutta sen eteen uhrataan myös ihan tolkuttomasti tulevaisuutta. Jos vaikkapa jääkiekkoilija kärsii loppuikänsä uran aiheuttamista vammoista, niin on vaikea uskoa, että vaikkapa kolmekymmentä vuotta myöhemmin paljon lämmittää, että silloin joskus voitin jotain. Ehkä lämmittääkin. Huomattakoon, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin ollaan vanhempieni ikäisiä, jotka juoksentelevat maratoneja ja tekevät satojen kilometrien patikkareissuja. Jossain kyselyssä, jota en nyt löydä, oli kysytty joltain määrältä urheilijoita ottaisivatko he jotain ainetta, joka lyhentäisi elämää n vuotta, jos se takaisi heille sen yhden suuren voiton. Massiivinen enemmistö ottaisi. Parikymppinen ei ymmärrä mitä tarkoittaa elää vielä neljäkymmentä vuotta. Ei sitä ymmärrä melkein neljäkymppinenkään. Paitsi että tuntuu kuitenkin siltä, että olen elänyt jo aika pitkään. Vaikka en oikeasti edes ole. Jos niikseen tulee, niin edessä saattaa olla paljon paljon paljon lisää.